Kahden ison teatterin yhteisproduktion takana on varsinaisesti pitkän linjan teatterimiehen Kari Paukkusen oma tuotantoyhtiö Kulttuurikone. Se on niin kova masiina, että jos ei nyt ihan siirrä vuoria sijoiltaan, niin saa Seela Sellan vielä 87-vuotiaana palaamaan näyttämöille, jotka hän on ainakin kertaalleen jo ilmoittanut jättäneensä. Paukkusella ja Sellalla on hyvin pitkä yhteinenhistoria teatterin parissa.

Sellan komean uran grande finale piti oleman Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Hitler ja Blondi (Kansallisteatterin ja TTT:n yhteistuotanto sekin), jossa juutaisuskoon vuosikymmeniä sitten kääntynyt näyttelijä esitti mieliinpainuvasti Adolf Hitleriä.

Tuossa neljän vuoden takaisessa näytelmässä valtakunnanjohtajaan ja pahuuden ruumillistimaan suuntasi tarkan katseensa ja muut aistinsa hänen schäferinsä Blondi. Syntyi ainutlaatuinen näkökulma ihmisestä, joka hirvittävillä päätöksillään syöksi ihmisyyden liki perikatoon.

ITALIALAISKIRJAILIJA Stefano Massinin (jonka kynästä on myös muutama vuosi sitten Suomessa nähty jykevä pankkisaaga Lehman-trilogia) näytelmä Eichmann – mistä yö alkaa kertoo jo nimellään, että ihmismielen pimeällä puolella ollaan jälleen. Runollinen alaotsikko on näytelmän Ahrendtin suusta, kun hän kertoo lapsuudessaan kyselleeensä isältään, missä on yön alkupiste. Isä yrittäi selventää pikkutytölle, ettei sellaista yksittäistä hetkeä ole, vaan pimeys laskeutuu vähitellen auringon mennessä maailleen.

Niin kai se tapahtui Kolmannessa valtakunnassakin natsien valtaannoususta lähtien, mutta Heinrich Himmlerin käskyttämien Eichmannin ja Reinhard Heydrichin ”juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi” kehittelemän ”endlösungin” tuhoamisleireineen voi nähdä sen yön alkuna ja jatkon pimeimpänä hetkenä.

Mossadin Argentiinasta sieppaama, ja tuomiotaan vankisellissä Jerusalemissa odottava näytelmän Eichmann käy kuvitteellista dialogia Hannah Ahrendtin kanssa tekojaan selittäen, valkopesten, mutta joiltain osin myös katuen. Hän korostaa korostamasta päästyään olleensa vain lojaali työnantajalleen eli natsi-Saksan johdolle. ”Ainoaa kunniaa on olla pettämättä”, hän hokee mottonaan.

Ahrendtin hahmo ei näytelmässä ole kuin juutalainen kansansyyttäjä, joka haluaisi mahdollisimman nopean ja kovan tuomion. Ahrendt haluaa filosofina ymmärtää, mikä ajaa ihmisen, tässä tapauksessa nuoruusvuosien kirjanpitäjähommista Kolmannen valtakunnan pääturvallisuusviraston (eli juutalaisasioiden hoidon) päälliköksi edenneen miehen niin epäinhimillisiin päätöksiin.

Katsoja pistetään pohtimaan Eichmannin moraalia ja tämän perusteluja sille, miksi toimi miin kuin toimi. Kun Eichmann tuskastuneena ähisee Ahrendtille, ettei hän omakohtaisesti ole tappanut yhtäkään juutalaista, vaan itse asiassa pelasti monien hengen järjestämällä heidät saksalaisten suuryritysten palvelukseen työleireille (siis orjatyöhön), häntä haluaa hetken jotenkin ymmärtää, vaikka ei sentään sympatisoida. Mutta kun hän kertoo esimerkiksi tutustumiskäynnistään Minskin keskitysleirillä tai perehdytyksestään erilaisiin kaasuvaihtoehtoihin, ymmärrys loppuu.

KARI PAUKKUSEN ohjaama esitys on puhenäytelmä puhtaimmillan. Siinä ei näennäisesti tapahdu toiminnallisesti mitään, mutta silti koko ajan, ja suuria. Miljoonien juutalaisten joukkotuho liukuu dialogista tapahtumaan katsojan mielessä, vaikka sitä ei konkreettisena lavalla näytettäisikään. Ei siis videoina vyöryviä kuvia keskitysleireiltä, ei piikkilankalavasteita, ei hakaristejä. Vain, kuin Eichmannin kylmää rationaalisuuttaa korostaen, harmaanbeigea tasolavastusta, yhtä värittömiä asuja niin Ahrendtilla kuin Eichmannilla, puulaatikoita…

Säväyttävin lavasteratkaisu löytyy juuri laatikoista. Niistä ryöpsähtää näyttämölle kymmeniä tikkupuntteja, jotka toimivat esityksen toisella puoliskolla rakennuspalikoina lavan etuosaan nousseille keskitysleirimäisille rakennelmille.

Tässä lavastanajakin toimiva Mikku Kunttu on tunnettu oopperan ja tanssitaiteen puolelta vaikuttavista valaistusratkaisuistaan, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä lattiatasolta tulevat vastavalotkin ovat esityksen hengen mukaisesti hillityt. Nyt av-maisemassa isomman vaikutuksen tekevät Tuomas Fräntin audiotehosteet, jotla kirjaimellisesti leikkaavat läpi näyttämön ja katsoman.

Timo Torikka lempenä resonoivine ääninen on oivallinen valinta Eichmannin rooliin ja Seela Sellan vastanäyttelijäksi. Molemmat puhuvat läpi esityksen etupäässä äärimmäisen rauhallisesti, mutta kummallakin on myös räjähdyksen hetkensä. Paukkunen on asemoinut näyttelijät lavalla välillä toisistaan etäämmäs, välillä ihan lähekkäin, ja tätäkin on kiinnostava seurata minimaalisen liikkeen esityksessä. Paukkusen ohjauksessa olennaiseinta on läsnäolo, ja sitä näyttelijät ovat sataprosenttisesti, hengästyttävästi – ilman sitä actioniakin.

TAMPEREEN TEATTERISSA sai helmikuussa ensi-iltansa Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö, joka kertoo Adolf Eichmannin esimiehen, SS-johtaja Himmlerin Suomen vierailusta. Se on esittämisestetiikaltaan ja ylöspanoltaan toisentyyppinen kuin Eichmann-näytelmä, mutta molempia yhdistää se, että ne pakottavat katsojat pohtimaan syvästi pahuuden olemusta. Kumpikaan näytelmien päähenkilöistä kun ei näyttäydy kliseisinä hampaita kiristelevinä tyranneina, vaan ihmisinä: Eichmann suorituskeskeisenä insinöörityyppiä, Himmler suorastaan lemmekkäänä esteetikkona.

Kannattaa katsoa molemmat esitykset. Ne tarjoavat kaksi erilaista näkymää natsismiin, mutta myös täydentävät toisiaan. Ja Eichmannissakin Suomi on mainittu! Felix Kerstén, Siltasen näytelmän yksi keskushenkilö, nousee näet esiin myös Ahrendtin pohdiskeluissa juutalaisten kohtalon sattumanvaraisuudesta.

Mihin päivä näiden joukkotuhoajien tekojen kohdalla päättyi? Jatkuuko yö yhä, kun heidän moraalinsa aiheuttaa meille draamoissa edelleen pohdiskeltavaa.

Heidän oikeissa elämissään päivä päättyi Eichmanilla hirteen vuonna 1962 ja Himmlerillä itse otettuun syanidikapseliin vuonna 1945.