Pimiön ytimessä ei ensinnäkään ole mikään tämänhetkisistä yhteiskunnallisista ongelmista tai kipupisteistä. Se ei myöskään millään tavoin tyrkytä itseään tai yritä ehdoin tahdoin valloittaa katsojaa, mutta onnistuu silti vangitsemaan hänen mielenkiintonsa. Siitäkin huolimatta, että esityksen tempo on hyvin rauhallinen. Hetkittäin melkein pitkästyttävä, mutta juuri silloin näyttämöllä tapahtuu jotain.

PIMIÖN AIHE on perinteinen analoginen valokuvaus ja mustavalkoisen valokuvan syntymisen taika. Koko näyttämö ja katsomo ovat oikeastaan yhtä suurta pimeähköä punasävyistä pimiötä, jossa aivan konkreettisesti esityksen kuluessa kehitetään useampikin suurikokoinen valokuva. Ja koska kuvan valottuminen ja kiinnittyminen valokuvapaperille vaatii oman aikansa eri liuosaltaissaan, esityksen kokonaistempo on siihen sidottu.

Esityksen idean isän, Portmanteaun Luis Sartori do Valen tehtävänä on tavallaan olla valokuvauskoneen avustaja ja kohde. Näyttämön toiseen reunaan on luotu pieni huonenurkkaus, jossa Sartori do Valen toiminnan pienet pysäytetyt hetket ovat kuvauksen kohteena. Kohtausten sisältö toistuu samanlaisena, mutta vähitellen huone tyhjenee ja kohtaukset lyhenevät, kun kuvauskohteet ”katoavat”.

Portmanteau ja WHS ovat molemmat lähtökohdiltaan nykysirkusryhmiä. Pimiössä ei varsinaisesti käytetä sirkustekniikoita, ellei kuvattujen esineiden katoamista halua sellaiseksi nimittää. Toisaalta koko esitys on eräänlaista sirkuksen taikaa, jossa katsoja pääsee sukeltamaan yli sadan vuoden takaiseen valokuvaustekniikkaan ja näkemään kuinka valokuvateos syntyy silmien edessä paperin, kemikaalien ja ajan yhteistyönä.

Yleensä esityksestä jäävät jäljelle vain katsojien ja esiintyjien kokemukset. Pimiöstä jäljelle jää myös joukko suurikokoisia, hienoja valokuvateoksia, joihin tiivistyvät esityksen lämmin, mutta myös hivenen salaperäinen tunnelma ja ainutlaatuisuuden kokemus.