Alku- ja loppukohtaus ovat Pyynikin Nuotin vierestä -esityksessä… niin,  vain alku ja loppu. Välissä on piisaa sitä pakkonauruutusta, päätöntä kirmailua ja laulun rallatusta. Otsikkonsa esitys kuitenkin pitää, sekä  tahallaan että tahattomasti.

Valkokankaalta näyttämölle

Pyynikillä on tällä vuosituhannella tehty paljon tv:stä tuttua tavaraa (kuten kakkosen maalaiskomedioita, Pirunpeltoa ja Taivaan tulia; Kari Heiskasen ohjaamaa Rauta-aikaa, tämän vuosikymmenen säväyttävintä esitystä,  en tähän kategoriaan laske, vaikka televisioelokuvasarja siinäkin oli pohjalla), sovituksia menestyskirjoista ja kesäversiointi TTT:n näyttämöhitistä Vuonna -85. Pari klassikkoa – Hella Wuolijokea molemmat – ovat Rauta-ajan ohella olleet virkistäviä poikkeuksia laskelmoidun oloisissa ohjelmistovalinnoissa.

Tänä kesänä ollaan uudentyyppisen esitysmateriaalin äärellä, sillä nyt jutun pohjana on elokuvakäsikirjoitus. Lauri Nurksen ohjaama  ja monista tv-menestyksistä tutun Johanna Hartikaisen kirjoittama Nuotin vierestä pyöri elokuvateattereissa alkuvuonna 2016, jolloin sen näki reilut 80 000 silmäparia. Tuon luvun valossa Pyynikin ohjelmistopäättäjiä ei toki nyt kovin härskistä laskelmoinnista voi  soimata, sillä kotimaisen nykyelokuvan menestysmittarin alarajana voi pitää kuusinumeroista katsojalukua.

Hartikainen on itse kirjoittanut tekstinsä uusiksi näyttämölle. Kokemus on ollut hänelle uusi. Se näkyy tiettynä kulmikkuutena kohtausten juoksutuksessa, mitä ei edes Pyynikin pyörivä katsomo pyöristä sulavammaksi. Harjulla on neljä näyttämöasemaa, joihin humpsahdetaan usein jotenkin tyhjän päältä. Näin esityksestä tulee  episodimainen eivätkä henkilöt tahdo ajatuksellisesti kohdata ennen kuin heidät jälkimmäisellä puoliskolla – vähän puoliväkisin – saatellaan samaan tilaan.

Hartikaisen parhaista tv-draamakomedioista, kuten Tahdon asia ja Harvoin tarjolla, tuttua terävänhauskaa dialogia vilahtelee silloin tällöin, mutta se jää valitettavan paljon karaokehösäyksen alle. Sillä lauluhan se rulettaa suomalaisessa kesäteatterissa.

Karaoken koukuissa

Nuotin vierestä kertoo parhaassa mielessä omanarvontunnon kartuttamisesta, itsensä löytämisestä ja rohkeudesta heittäytymiseen. Karaoke on kelpo viitekehys noille kaikille. Keskushenkilöt äiti ja poika Mulkonsaari käsittelevät isä-Mulkonsaaren poismenon omilla tavoillaan: hipahtava Leena (Tiina Weckström) surutyön normeja vastaan kapinoiden, insinöörinjäykkä Arto (Juha-Matti Koskela) työhönsä paeten ja vaimonsa kasaamia menestysodotuksia täyttäen. Kotona Artolla nääs ei ole helppoa jääsahan mieleen tuovan vaimon pomputeltavana ja lisääntymislaskelmia noudatellessa.

Kun kantabaarinsa karaokeilloissa kiitelty Leena päättää osallistua lajin SM-kisoihin Kotkassa, Arton muutenkin koeteltu mielenrauha järkkyy.  Hänen pomonsa Rainesalo (roolissa mainiosti mulkivistiluonteen tyypittelevä Samuli Muje) on  nääs kuoromiehiä ja siten  vihaa karaokea, ja uhkana on, että tämä saa vihiä Arton omaisen halveksittavasta harrastuksesta. Niinpä Arto ottaa tehtäväkseen sabotoida äitinsä kisareissu, joko katkaisemmalla se alkuunsa tai viimeistään pistämällä mutsinsa ruotuun kisapaikalla.

Puihin menee, tietysti. Leena pitää päänsä joka käänteessä ja Arto tahollaan töpeksii omat suunnitelmansa hyvässä järjestyksessä.  Kotkan kisatuoksinassa kuvaan tulee sitten jo toista naista Artolle ja uutta siippaehdokasta leskirouva Leenalle. Tässä kohtaa Hartikaisen näytelmässä on hyviä farssin aineksia, joita ohjaaja Ola Tuominen ehtii jonkin verran käyttää hyväkseen. Loppuun on vaan sen verran kiire, että kunnon väärinkäsitys- ja ovienpaukutteluruljanssiin ei päästä syventymään.

Väkevä päähenkilö ansaitsisi enemmän tilaa

Eniten Nuotin vieressä -esityksessä  hiertää, että  näyttämöllä heiluu niin paljon väkeä, jolle ei ole kirjoitettu oikein mitään merkityksellistä syytä olla siellä. Sen, että keskeisistä henkilöistä osa (kuten Arton  tiukkapipovaimo ja vähän Arti itsekin)  on  varsin kliseisiä tapauksia, voi kesäkomedian nimissä  niellä, mutta ei enimmäkseen tyjänpanttina haahuilevia sivuhahmoja. Ja kun nuo, muun muassa machoileva naispoliisi, karaoke-emäntä, hotellihenkilökunta ym. ym. sitten lopussa saavat tähtihetkensä, se ei ole mikään järin katarttinen elämys.

Tiina Weckströmin verevästi esittämälle Leenalle olisi suonut enemmän tilaa eli rooliin olisi voinut kirjoittaa vähän enemmän lihaa rangan ympärille.  Ikäsyrjintää vastaan kapinoivassa hahmossa on selvästi eniten potkua. Musiikkiteatteria paljon tehnyt Weckström on myös esityksen laulullinen dynamo, esimerkiksi hänen vetonsa Aikuisesta naisesta pumppaa karaokekliseeseen uutta verta. Muun porukan laulusooloista löytyy sekä somaa rosoisuutta kuten Kaisa Helan Ota minut tällaisena kuin oon -tulkinnast,a  että vaivaannuttavia jollotuksia. Eikä biisimateriaali juuri yllätä: mainittujem lisäksi hittejä Kaija Koolta, Vicky Rostilta, Matilta ja Tepolta, Tiktakilta, Popedalta, ja vielä J. Karjalaisen Sankarit alleviivaamaan esityksen viestiä itsensä likoon laittamisen merkityksestä.