Kulttuurin eri lohkoilla käydään joskus väittelyä siitä onko vähempi vai enempi parempi – ”less is more” vai ”more is more”. Q-teatterin kaksi viimeisintä tuotantoa asettuvat janalla aika lailla eri päihin. Kun viime keväinen Juho Mantereen ohjaus, riemukkaasti revittelevä, mutta myös kirpeä lamakronikka Uuteen nousuun oli sitä enemmän-osastoa, on syksyn produktio ihan toista maata.

Anna Jaanisoon kirjoittama ja ohjaama Tuvi toas eli pulu huoneessa on minimalistinen ennen kaikkea ylöspanoltaan ja esittämistavaltaan, vaikka tekstissä onkin syvyyttä ja rönsyilyjä moniin suuntiin.

Virolaissyntyinen mutta jo kuusivuotiaana perheineen Suomeen muuttanut ja sittemmin täällä Taideyliopistin teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistunut Jaanisoo on kirjoittanut väljästi (eli siten katsojaystävällisesti) autofiktiivisen draaman nuoren naisen elämästä kahden kulttuurin välissä. Jaanisoo on kertonut näytelmänsä lähteneen syntymään hänen näkemästää suomalaisperheen ruokailemassa pärnulaisessa ravintolassa. Häntä alkoi kiinnostaa kysymys, mistä suomalainen tunnistaa toisen suomalaisen ulkomailla. Entä virolainen toisen virolaisen Suomessa? Mitä ovat ”oikea” virolaisuus ja suomalaisuus?

KYSYMYKSIÄ VOISI lähestyä tyypittelevällä komedialla, mutta se johtaisi helposti sketsihahmo-osastolle, jota meillä on nähty jo ihan riittävästi, myös virolaisia kuvattaessa. Jaanisoon miedosti kaksikielisen näytelmän ehdoton vahvuus on, että se ei ei sketseile suomalaisen korviin monesti hassunkuuloisen viron kielen kustannuksella. Se ei myöskään luo railakasta tilannekomediaa Tallinnan-laivalta, vaikka merkittävä jakso tarinaa siellaisella tapahtuukin.

Näytelmän nykyhetkessä virolaissyntyinen, nyt Helsingin ytimessä asuva Mari käy päättymättömältä tuntuvaa kamppailua oleskelu- ja työlupa-asioissa maahanmuuttoviranomaisten luoman byrokratian kanssa. Niitä kohtauksia ei tarvitse sen kummemmin komediallistaa, niin surkuhupaisalta tuntuu se todellisuus, johon esityksen tilanteiden on helppo uskoa perustuvan. Mari huomaa myös olevansa raskaana, mikä luo esimerkiksi neuvolassa hilpeän ja vaivaannuttavan väliin putoavia tilanteita. Näytelmässä ei hiiskahdeta mitään Marin lapsen isän henkilöllisyydestä. Tulevan lapsensa kansalaisuudestakin Mari käy sisäistä painia. Samoin kielestä: pysyykö äidinkieli tunnekielenä?

Pelkistetyllä näyttämöllä saatetaan vain pienin ulkoisin keinoin ylittämään toistuvasti Suomenlahti niin fyysisesti laivamatkalla kuin psyykkisesti Marin muistoissa, joita hallitsee muun muassa virolaisen isoäidin vaikuttava persoona. Kieli vaihtuu tarpeen tullen kätevästi dialogin alut viroksi replikoiden – hauska ajatus on, että niitä ei ole näyttämön ylle tekstitetty suomeksi vaan nimenomaan viroksi. Suomalaiskatsoja saa vähän kielikylpyä.

JOS ON näytelmän visualisointi pientä, mutta toimivaa, voi saman sanoa näyttelijöiden työskentelystä. Olli Riipinen tosin pääsee monissa rooleissaan irrottelemaan hienovaraisesti, mutta esimerkiksi Eeva Mäkisen esittämän ”neuvolatädin” hauskuus lähtee nimenomaan hahmon puheen puristetusta muodollisuudesta.

Marin muistoista näytelmän kohtaukseksi kaivettu alakoulun Afrikka-päivän kuvaelma on kaikessa totisuudessaan esityksen hilpein. Ja Sambalele-lastenlaulu kuulostaa niin ihanan epäkorrektilta herran vuonna 2024: ”On poika tuolla Sambalele/ papaijapuussa isutuskelee./ Ei muiden kanssa ahertele, / ehtiihän työhön myöhemmin.”

Anna-Sofia Tuominen hukassa tutussa, mutta silti vieraassa Helsingissä olevana Marina käy sydämeen. Kun Maria pompotellaan Migrin luukuilla tai suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä, tekee mieli rynnätä hätiin ja viheltää peli poikki: ”Nyt byrokraatit järki käteen ja asiat eteenpäin.” Marin hahmon hämmennys tuo vähän mieleen Tuomisen muutaman vuoden takaisen roolin Ryhmäteatterin Salaisen puutarhan Meerinä, joka joutui outoon ympäristöön yrmeiden herra Sysiluodon ja rouva Medaljongin kartanoon. Tallinnan-laivastakaan ei ole Marille iloa tuovaksi puutarhaksi, kun hän tekee matkaa isoäitinsä hautajaisiin.

JOILLAKIN ON luurankoja kaapissa, toisilla on lepakoita tapulissa. Marilla on pulu huoneessaan, tyhmänä kujertava sisälle eksynyt lintu, jota ei saa millään häädetyksi yksiöstä. Symboliikan kukin voi lukea niin kuin tahtoo, Marin identiteettikriisin liittäen tai jotenkin muuten. Rauhankyyhky tämä näytelmän lopussa aika giganttiseksi kasvava lintu ei ainakaan tunnu olevan, sillä Marin rauhattomuus ei ota lientyäkseen.

Katsojan sisäistä rauhaa koetellaan vaikuttavalla loppukohtauksella, joka yhdistää toisiinsa monen sukupolven suomalaisia ja virolaisia. Siinä näyttelijät lukevat sanasta sanaan autolautta Estonian, Silja Europan ja Viking Mariellan komentosiltojen käymän keskustelun tasa 30 vuotta sitten.

”Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä”, kuuluivat Estonian perämiehen ja myös tämän näytelmän viimeiset sanat. Yleisön loppuaplodit Q-teatterin katsomossa olivat hillityt, mutta se ei johtunut nähdyn esityksen laadusta.