“Tulin muistuttamaan, että Jumalan rakkaus on edelleen tarjolla myös sulle. Jeesus kutsuu sua yhä.”

“Mähän en edelleenkään ole missään pimennossa tän informaation suhteen. Mä olen kuitenkin pappi.”

Jotenkin näin luterilaisen kirkon pappi Markus ja hänen nuoruudenystävänsä, Sana elää -lahkon Heidi sanailevat Helsingin juhlaviikoilla nähdyssä Von Krahl -teatterin Fundamentalisti-esityksessä. Se on Juhlaviikkojen toinen virolaisesitys. Toinen, Draamateatterin Mefisto, ei käsitellyt uskontoa, mutta moraalia kylläkin. Ja huolimatta teologisesta aiheesta ja problematiikasta Fundamentalistin ytimessä on myös moraali, se miten kohtelemme toisiamme, oli uskomme mitä tahansa.

Von Krahl -teatterin esitystä tulkitsee hieman toisin. Suomea paljon maallistuneemmassa Virossa voisi kuvitella pappi Markuksen järkeilyn olevan itsestään selvää. Heidin tunteellinen lapsenusko taas herättää kiinnostusta: Mitä lahkolaisuus on? Mitä se tarjoaa? Miten siihen päädytään?

Jos vuonna 2006 esityksen ajankohdan yleiseen ilmapiiriin liittyi Jyllands Postenin Muhammed-pilakuvien muslimimaissa herättämä raivo ja jälleen kerran länsimediaan noussut islamilaisen fundamentalismin ruodinta, tämän hetken viitekehykseen voisi nostaa Gazan katastrofin myötä vaikkapa kristillisen sionismin, jonka uskonsotureilla on rooli Israelin valtapyrkimysten tukena.

FUNDAMENTALISTIN alussa katsojat huomaavat olevansa kutsuvieraita jonkinlaisessa julkisessa ripissä. Median kohupapiksi nimeämä Markus aikoo paljastaa, miksi luopui pappeudestaan.

Marta Aliiden Jakovskin ohjauksessa Stoan teatterisalissa on tilan vastakkaisin puolin katsomot, joiden väliin jää leveähkö käytävä. Sen toisessa päässä on vähän alttaria muistuttava pöytä. Ei olla kovin kaukana Jurkan intiimiäkin intiimimmästä huoneteatteritilasta.

Esityksen etenee aikatasoja vaihdellen. Pappisvirasta eroamiseen johtaneita kohtaamisia Heidin kanssa ei esitetä kronologisessa järjestyksessä. Takaumat pulpahtelevat Markuksen ääneen lukemien muistiinpanojen lomasta ja Markus tarjoilee ne meille oman näkemyksensä saattelemana. Melko pian tiedämme, mikä Markusta painaa, mutta Heidin salaisuus pysyy piilossa pitkään.

NIIN PUHEENTÄYTEINEN kuin Fundamentalisti onkin tekstin ja kohtausten rytmi on hengittävä, ja varsinkin Markusta esittävällä Erki Laurilla on suorastaan koreografioituja hetkiä, joissa fyysinen ilmaisu tuo sävyjä hänen persoonaansa. Samalla esitys erkanee näissä kohdin realismista, muistuttaa esitysluonteestaan ja minun tulkinnassani myös Markuksen henkilön performatiivisuudesta. Kaikki hänessä on ikään kuin valmistautunut julkisuuteen, jonka hänen kirkon uudistumista vaativat puheensa ovat nostattaneet.

Liisa Saaremäelin Heidi on kaikessa raivostuttavuudessaan totisinta totta. Hän ei voi ymmärtää, miksi rippikouluajoista asti tuttu pappi ei iloitsekaan hänen heräämisestään ja vahvasta uskostaan. Usko erehtymättömään Raamattuun on pelastanut hänet, ja tätä autuutta hän haluaa jakaa kaikille. Hänellä on myös selkeä käsitys siitä, missä paholainen luuraa. Ja se on nyt asettunut Markuksen eksegeettiseen mieleen.

“Emmekö voisi kunnioittaa toistemme uskoa?” kysyy epätoivoinen Markus. “Minä en kunnioita saatanan töitä”, vastaa Heidi.

Moraalisen kiivauden ja traagisuuden keskelläkin Markuksen ja Heidin sanailussa on paljon huumoria.

JOKELAN TEKSTEILLE on tyypillistä pitkälle viety analyysi ja älyllinen avoimuus sekä pyrkimys rehellisyyteen. Asiat sanotaan auki; ihmiset kertovat, mitä ajattelevat ja samalla reflektoivat itseään. Silti tapahtuu odottamattomia asioita.

Samalla kun esitys panee miettimään, onko fundamentalismi uskonto vai mielenhäiriö, voi kysyä, mihin Raamattua symbolisten tarinoiden kokoelmana ja monia tulkintoja sallivana pitävä luterilainen kirkko uskoo. Onko sen määrittelemä jumaluus yhtään tukevammalla pohjalla kuin Raamattua kirjaimellisesti tulkitsevan lahkonkaan?

Herää myös kysymys, kumpi on esityksen fundamentalisti vai ovatko molemmat sitä omassa uskossaan. Markuksen usko faktojen voimaan on yhtä horjumaton kuin Heidin usko Raamatun sanaan. Uskonsa voimalla pappi rikkoo Heidin mielen, vaikka ei siihen pyrikään. Heidi taas joutuu toteamaan käyttäneensä uskoa lääkkeenä tai pakopaikkana. Molempien fanatismi muuttuu lopulta arjen myllyssä.