Niin näytelmäkirjailijana, ohjaajana kuin prosaistinakin tuotteliaan Pasi Lampelan uusimman, Jyväskylän kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona syntyneen näytelmän Laura päähenkilö on tuosta otsikosta huolimatta Harri. Hän on rakennusfirman pomo, joka elää työlleen, kituuttaa väljähtyneessä avioliitossa ja rimpuilee kiihottavassa sivusuhteessa näytelmän nimihenkilöön.

Harri näyttäytyy miehenä, joka ei oikein saa pidettyä mistään kiinni eikä päästettyä mistään irti. Hän on avioliitossaan ollut pitkään kuin keinulaudalla. Hän haluaisi nyt itse erota, mutta kun vaimo tekee aloitteen lähteä liitosta itse, Harri tuohtuu. Siksi hän on kuin Zen Cafén hittibiisin kaimansa – vähintään tööt-tööt-tööt.

ESITYKSESSÄ HARRI (Esa-Matti Long) tulee vitsillä sisään ja rikkoo näin teatteritilan neljättä seinää kertoessaan one liner -kaskunsa suoraan yleisöön. Me olemme tässä tapauksessa rakennustyöväkeä, sillä Harri on alkukohtauksessa viimeisimmän rakennusprojektinsa harjakaisissa kiittämässä porukkaa.

Vaimo Reetta (Piia Mannisenmäki) ilmaisee tyytymättömyytensä asioiden tilaan, mutta Harri ei oikein syty parisuhdekriisipalavereille. Vaikka Harrin rakennuttamat pytingit ovat vankkoja, hänen oman sielunmaisemansa talot huojuvat ja natisevat.

Harrin salarakas Laura (Maria Kuusiluoma) on ainoa, joka lyö hänen elämässään kipinää. Aika kirjaimellisesti, sillä suhdetta sähköistää yhteinen kiinnostus BDSM-harrastukseen. Harri saa purkaa paineitaan läimimällä vyöllään nahkaremmeihin sonnustautunutta Lauraa. Näytelmä ei kerro, toimiiko alistussuhde myös toisin päin.

Lauran ja Harrin suhde on ollut pitkä, alkanut jo nuoruuden styylaamisena 1980-luvulla ja jatkunut on/off-pohjalta, Lauran mielestä uuvuttavan loputtomasti. Ja nyt, heti noin 35 vuoden jälkeen, Harri pyrkii viemään suhteen jonkinlaiseen maaliin.

Vain Laura (Maria Kuusiluoma) saa jahkailevan Harrin syttymään edes hetkeksi).

VAIKKA LAMPELAN näytelmä saikin rokkibiisin soimaan korvissani, se on musiikista ja muista sivuäänistä aika pitkälti puhdistettua puheteatteria isolla P:llä. Se rakentuu etupäässä kahdenvälisille vuoropuheluille. Kun näyttämöllä on samassa tilanteessa kolme henkilöä, eli lähinnä Harrin törmätessä kotonaan tuon tuosta vaimonsa kirjanpitäjäkollegan ja kirjapiiriystävään Kaihin (Hannu Lintukoski), tämä kolmas puhutaan hiljaiseksi ja araksi. Ehkä raakaa todeta, että näytelmän tavallisin ja ressukoin on myös sen koomisin henkilö. Esityksen loppuhetkillä Kai tosin pääsee väläyttämään myös lujempaa luonnettaan.

Tarinan viides pyörä, Harrin kanssa jotain hämäriä bisneksiä hieronut ”mies varjoista” (Jukka-Pekka Mikkonen) pysyy siellä hämärässä, ja jää siten jäsentymättämäksi hahmoksi.

Pelkistys on Laura-näytelmälle sekä vahvuus että heikkous. Dialogin korostaminen takaa sen, että viesti näyttämöltä katsojalle menee vaivatta perille. Kaikki näyttelijät ovat hyvin rooleissaan sisällä (ihan tietysti siksikin, että Jyväskylän ensi-ilta koettiin jo viime lokakuun lopussa), ja tuntuivat ottaneen myös Kansallisteatterin pienen näyttämön tilan heti ensi-illassa haltuunsa.

Konstailemattomuus on useimmiten kiistaton hyve, mutta Laurassa parisuhdepuhe käy tietyssä vaiheessa tasapaksuksi. Kun Harri on vatvojatyyppiä, ja hänen heikkoluontoinen päättämättömyytensä on näytelmän perusainesta, esityksestä tulee pidemmäksi toviksi junnaava. Vasta loppupuolen diagnostinen käänne saa tekstin taas terhakoitumaan. Oma, tasarytmisyyttä rikkova räjähdyspisteensä on puolivälissä nähtävä sähäkkä S/M-kohtaus.

Ihan lopun kirjailija-ohjaaja jättää hyvinkin avoimeksi, mistä kiitos.

LAMPELA ON muutamassa aiemmin näkemässäni perhe/parisuhdedraamassaan – Viattomuuden loppu Helsingin kaupunginteatterissa 2003, Nyt olet minun Kansallisteatterissa 2015 ja Granada Kansallisteatterissa 2017 – kirjoittanut dialogia ja juonta moni-ilmeisemmiksi ja imevimmiksi. Nyt esimerkiksi rakennusbisneksen kiemuroista olisi voinut kuvitella irtoavan vähän lisäkierteitä kerrontaan.

Lauran tapauksessa oikeastaan vain nimihenkilö on räiskyvää sorttia, muuten mennään Harrin viemänä kovin tutunomaisissa mieskriisitunnelmissa. Sellaisina toki myös uskottavissa ja tunnistettavissa. Kun esityksen näyttämökuvassa ja tehoste-osastollakin on aika tasaista, sitä laaksoa ja kukkulaa odottaisi enemmän tekstiltä. Nyt kuitenkin ollaan enempi pohjalaismaisemassa: laakeaa, mutta luotettavaa.