Shakespearen Hamlet on viimeksi nähty Svenska Teaternin suurella näyttämöllä 60 vuotta sitten ruotsalaisen Carl-Axel Heiknertin ohjaamana. Tämän vuoden marraskuussa ensi-iltansa saanut tulkinta on sekin ruotsalaisen, Riksteaternin taiteellisena johtajana toimivan Dritëro Kasapin käsialaa.

Viime vuosina Hamlet on rokannut ja tanssinut Tampereen Työväen Teatterissa Otso Kauton ohjauksessa (2020) sekä riehunut rockstarana Kansallisteatterissa Samuli Reunasen ohjauksessa (2022). Molempia esityksiä saattoi hyvin kutsua rock-Hamleteiksi, niin orgaaninen elementti musiikki ja Hamletin esittäjien tähtistamina niissä oli.

Kasapinkin näkemyksessä rock on liitetty nykyaikaan sekä Hamletin ja Ofelian henkilöihin, mutta sen rooli on vähäisempi ja irrallisempi, enemmän muistutus kuin olotila. Yleisön saapuessa katsomoon Ofeliaa esittävä Sonia Haga revittää nauhalta tulevan taustajytinän päälle kitarasooloa ja tulee samalla esitellyksi vahvatahtoisena nuorena naisena eikä viattomana tyttöparkana. Jesper Franssonin esittämä Hamlet taas ilmaisee raivoaan kitarariffeillä kun sanat loppuvat.

Dritëro Kasapi on ennen Riksteaternia johtanut muun muassa lasten ja nuorten teatteria Uppsalassa ja hän haluaa edelleen taiteensa olevan helposti lähestyttävää. Siihen suuntaan on muokattu Hamletiakin, tarina edellä. Shakespearen näytelmän henkilöitä ja kohtauksia on vähennetty ja Hamletin ystävä Horatio on sulautettu Ofelian rooliin.

Shakespearen monisanaiset ja filosofiset dialogi-monologit huomioon ottaen ratkaisu todellakin selventää juonen kulkua ja korostaa myös mukana olevien hahmojen ristiriitaisuutta, kun heidän pohdintojensa sulattelulle on ikään kuin tilaa. Sulattelua auttaa myös esityksen rytmi, joka on paikoin liiankin hidas. Hamletissahan tapahtuu todella paljon, mutta se ei tässä esityksessä aina tuo mukanaan dynamiikkaa ja jännitettä kohtauksiin, kertomisen ja pohtimisen sekaan.

NÄYTTÄMÖKUVA ON yksinkertainen ja synkkä. Melkein mustaa näyttämöä jakaa vertikaalisti Elsinoren linnan muuri, jonka keskellä on hissi paksuine metalliovineen. Hissi toimii hyvin sekä porttina että huoneena, jonka sisällä tapahtuvia juonitteluja todistamme videoiden kautta. Esirippujen reippaalla käytöllä merkitään eri tiloja. Koko esityksen ääni- ja visuaalinen maailma ovat perustelutuja, selkeitä ja yksinkertaisia. Samalla ne jättävät näyttelijäntyölle paljon tilaa ja vastuuta kokonaisuudesta.

Jesper Fransson tuokin lavalle nuorta energiaa. Hänen Hamletinsa on raivoissaan isänsä murhasta ja ennen kaikkea hädissään moraalisten pohdintojensa ja tekojensa edessä. Se näkyy hänen kehonkielessäänkin. Niklas Åkerfelt saa petolliseen kuningas Claudiukseensa inhimillisyyttä; tällä on myös hyvää tarkoittavat hetkensä. Huumoria esitykseen tuo kaksosmainen pari, Denis Nylundin ja Patrick Henriksenin esittämät kaverukset Rosencrantz ja Guildenstern.

Kasapi kertoo teatterin verkkosivuilla, että hyvä ja pahan välissä tuskailevan Hamletin tilanne rappeutuvan Tanskan maan epätoivoisena kruununperijänä resonoi meidän aikaamme ja Hamlet itse vertautuu nykynuorisoon. Eikä voi kieltää: ahdistus ja murros resonoivat meidän aikaamme. Mutta kyllä Svenskanin esitys painottuu päällisin puolin nykyaikaan sijoitettunakin yksilöä repiviin ikuisiin moraalisiin ristiriitoihin: onko joskus tehtävä pahaa, jotta oikeus toteutuisi? Mikä sellainen oikeus on, onko se kuitenkin kosto? Mihin kosto kuljettaa tekijänsä? Voiko rakkauden nimissä tappaa?

Näine teemoineen Hamlet on ollut sovellettavissa moneen aikaan jo yli 300 vuotta.