Lupaus pitää. Kosteannihkeässä marraspimeydessä heppoisempikin esitys varmasti toimisi onnellistuttamistehtävässä, mutta Reimaluodon monologi tekee sen puhtaasti sisällöllään ja esittäjänsä väkevällä läsnäololla.

Puolisentoista kuukautta sitten 60 vuotta täyttänyt Taisto Reimaluoto on juhlaesityksensä ansainnut. Ja mikä olisikaan parempi muoto sellaiseksi kuin monologi, jota Reimaluoto on tehnyt klassikkokriteerit täyttävästi. Hänen uransa virstapaaluja ovat monien hienojen näytelmä- elokuva- ja tv-roolien lisäksi olleet yhden miehen esitykset kuten Nummisuutareista muovattu soolo Minä olen Esko, Pentti Saarikosken Hämärän tanssit -runokoelmaan perustuva monologi Linttaan kävelty kengänkorko sekä Esa Kirkkopellon Yrjö Kallisen valaistuminen -tanssitetteriproduktio, josta muokkautui myös nimiroolin pohjalle tehty monologi.

Taija Helmisen kirjoittama ja Hanna Kirjavaisen ohjaama Onnellisinta on olla onnellinen asettuu hyvin Reimaluodon skaalaan. Sen päähenkilö on tosielämästä poimittu persoona isolla Peellä, 1912 syntynyt ja 2004 ilmeisen onnellisena ikiuneen nukkunut Elis Sinistö. Hän oli kirjaimellisesti oman onnensa seppä, sillä kaiketi häneltä luontuivat myös taontahommat, kun kerran rakensi omin käsin Kirkkonummelle kodikseen Villa Mehun viitisenkymmentä majrakennelmaa käsittäneine pihapiireineen. Oli tanssisalia, Satupesää, Vuorimajaa ja energiataloudellisesti aikaansa edelle ehättänyt Aurinkosauna.

Tämän Onnelansa keskellä omalakista elämäänsa järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella elänyt Elis filosofeerasi rakkauden ja rauhan aatteista, tanssi omia koreografioitaan, rakensi vähän lisää majoja, harrasti astrologiaa, joogasi, tutki luontoa, rakensi taas majoja ja majatalonkin tien kulkijoille.

Sielun veli

Elis Sinistö istuu siksikin Reimaluodon esitettäväsi, että hän oli vähän kuin Reimaluodon aikoinaan esittämän Yrjö Kallisen sielunveli – ITE-taiteellisena versiona. Kun ITE-käsitteen avaa, se osuu Sinistön tapauksessa ihan nappiin: itse tehty elämä.

Ja miten Reimaluoto hahmon rakentaakaan! Hän on Avoimien Ovien intensiivisessä näyttämötilassa koko esityksen puolitoistatuntisen keston niin läsnä, niin lähellä katsojaa kuin olla saattaa. Kokonaisvaltaisesti – niin kehollisesti kuin kommunikatiivisestikin.

Hänen Eliksensä filosofoi ja tarinoi, vähän satuileekin, sillä jutut hänen edellisestä elämästään Pariisissa ovat toki mielikuvittelua. Elis myös tanssii paljon. Hurmaavin on koreografia, joka tanssijan mukaan on “yökalan jään alta välittämä kappale”.

Reimaluoto ei näissä kohtauksissa kätke kehonsa ikääntymisen merkkejä. Silti hän liikkuu sulavasti. Näyttelijän tuttu keinuva kävelytapakin istuu mainiosti paljon mantuja tallustaneelle Elikselle.

Lavastaja Pekka Korpiniityn luoma näyttämökuva on yhtäaikaa yksinkertainen ja runsas niin kuin voi kuvitella Villa Mehun ihmemaankin olevan. (Kirkkonummen Veklahden tontilla on yhä pystyssä Sinistön tekemiä mielikuvituksellisia rakennelmia.) Jere Kolehmaisen valosuunnittelu ja Jere Kouhian loihtima äänimaisema tukevat hyvin esityksen luonnonyhteyttä.

Synteesi sydämellisistä

Taisto Reimaluoto on uransa varrella näytellyt monia eri tavalla sydämeenkäyviä tyyppejä. Turkan Seitsemän veljeksen Jukolan Timo oli tärisevästä seitsikosta se ressukoin, Tero Jartin lyhytelokuan Aapo muuleinen yksinkertainen, mutta niin hyväntahtoinen. Taiston täsmärooli, Nummisuutarin Esko, oli niin monologissa kuin koko pitkässä näytelmässä omaan asiaansa uskova jääräpää, Koirankynnen leikkaaja -elokuvan suurisieluinen Eetvi Manninen heikommista huolta pitävä uskollinen ystävä.

Reimaluodon juhlaesityksen Eliksessä yhdistyvät nuo kaikki ja monta muuta pitkän näyttelijäpolun varrella vastaan tullutta. Tragikoomisessa ehdottomuudessaan hahmossa on myös ripaus Anttoo Laurilaa, ympäröivän yhteiskunnan skeptisyydestä piittaamattattomuudessa jotain samaa kuin taiteilija Vilho Lammessa.

Esityksen käsiohjelmassa on Reimaluodon kirjoittama tervehdys “kulkuri Elikselle”. Näyttelijän sielunkumppanuus “itse tehdyn elämän” moniosaajan kanssa tulee siinä hyvin selväksi. “Järjestelemme todellisuutta uuteen asentoon. Uskomme unelmiemme kuvaan maailmasta, jossa elämme.”

Juuri tuota se näyttelijänkin työ on.

Onnellisinta on olla onnellinen on Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto. Helsingissä se on nähtävänä 23.11.2021 asti, Lahden esitysjakso on 18.2.-18.3.2022.