Paha pyrkii pimentämään koko Keski-Maan. Hyvät eli ”yhdistyneet kansakunnat” hobiteista haltioihin ja ihmisistä kääpiöihin, nousevat vastarintaan, tekemään kaikkensa estääkseen piimeyden valtakunnan Mordorin valtiaan Sauronin aikeet alistaa kaikki tyranniansa alle. Se ”kaikkensa” on tässä tapauksessa yhtä kuin mahtisormuksen tuhoaminen Tuomiovuoren tulisessa nielussa.

Näinhän se J. R. R. Tolkienin romaanitrilogiassa kerrottu fantasiataru ultratiivistetysti menee, ja niin se menee myös noin neljään tuntiin puristetussa teatteriversiossa. Sami Keski Vähälän Tampereen tuotantoa varten päivittämä dramatisointi (ensimmäisen hän tästä järkäleestä teki Turun kaupunginteatterille 2018, nelituntinen ja kaksibreikkinen sekin) on rankka tiivistys, mutta siihen on onnistuttu noukkimaan suuresta tarinasta olennaisimmat herkut ja huippukohdat.

ON IHAN LUONNOLLISTA että paatuneimmat tolkinistit eivät sulata kaikkia dramatisoinnin suruttomia oikaisuja ja leikkauksia, mutta eihän Tarua Sormusten herrasta voi kerta kaikkiaan näyttämöllä yksi yhteen toteuttaa. Kun ajattelee, että Peter Jacksonin paikoin venytetty elokuvatrilogia kesti yhteensä yli yhdeksän tuntia, niin romaanille täysin uskollinen näyttämädramatisointi veisi väliaikoineen ehkä kymmenen tuntia. Sellaista harvan perslihakset tai pääkään kestävät.

Tampere-talon puitteissa ja esityksen hyvässä tempossa nelituntinen kuluu tuskatta.

Vajaa puolitoistatuntinen alkuosa tosin vähän laahailee juuttuessaan hobittien koti-Kontuun turhan pitkäksi aikaa, mutta kun päästään matkaan, tarina lähtee luistamaan.

Hobitit (Annuska Hannula, Ella Mettänen, Elisa Piispanen, Antti Tiensuu).

Ensimmäisen ja toisen tauon välinen noin tunnin mittainen osa on sekä kerronnallisesti että toteutuksellisesti kokonaisuuden komeinta seurattavaa. Saattuen matka Rivendellin haltiapalatsista kohti määränpäätä aina Sormuksen saattueen hajaantumiseen asti rullaa vetävästi. Romaanin tarinan tetetterimielessä haastavat välikliimaksit kuten vaellus läpi Morian kaivoksen, kohtaaminen suurhirviö Balrogin kanssa, Galadrielin peili ja ennen kaikkea hobittikaksikon Merrin ja Pippinin tutustuminen enttien puukansaan ovat koko esityksen maukkainta antia.

Noin tunnin mittainen loppujakso on kaksijakoisempi. Frodon ja Samin taival The Sormusta halajavan Klonkun seurassa läpi Mordorin toteutuu tiheänä, ja Frodo, koko Tarun yksi keskushahmo, pääsee myös näyttämöllä viimein päärooliin. Samaan aikaan muun saattueen puuhat muun muassa Gondorin taistelussa jäävät katkonaisna aika sekaviksi. Jos Jacksonin elokuvatrilogiassa puuduttavinta antia olivat juuri paisutellut ja venytetyt suurtaistelukohtaukset, niin Keski-Vähälän dramatisoinnissa ne on vedetty niin minimiin, ettei niistä ole kunnolliseksi tarinaelementiksi. Pikakelaus lähinnä vain sotkee katsojan ajatuksia.

KUN KIRJAIMELLISESTI suurtuotannosta on nyt kyse, siitä syntyy sekä plus että miinusmerkkistä varausta. Negatiivisena puolena tuntui se, että Tampere-talo ei ole ensisijaisesti teatterisali, joten näyttämö on varsin epäkäytännöllinen siinä mielessä, että suuri tarina saataisiin tulemaan katsojan iholle. Mikko Kannisen ohjaus ei yritäkään tarjota kovin paljon intimejä tuokiota – pakon edessä vain suuri saa nyt olla kaunista tai edes kunnolla erottuva . Frodon ja Samin loppukiihdytyksessä kohti Tuomiovuorta saadaan kuitenkin nähtäväksi tuokiota, joissa toverillisuus ja ystävää ei jätetä -henki pääsee herkistämään katsojaa.

Esitystä kolmosriviltä seuratessani vähän ihmettelin, ettei ohjaaja hyödynnä lainkaan valtavaa katsomotilaa portaikkoineen. Nyt kaikki tapahtuu kaukana, ensimmäiseltä penkkiriviltäkin on orkesterimontun vuoksi ehkä toistakymmentä metriä näyttämöramppiin ja salin peräriveiltä varmaan 60 metriä. Se teettää sen, että näyttämöllä pitää myös näytellä isosti. Näin eleistä ja äänenpainoista tulee paikoin alleviivattuja ja paisutettuja. Ja vaikka näyttelijät on tietysti mikitetty, joskus heidän repliikkinsä katoavat silti näyttämön yleiseen pauhuun.

Sen pauhun aiheuttaja tosin on tämän koko produktion hienoin ja ainutkertaisin elementti. Olen yli 40 vuotta katsonut ammattimielessä teatteria, mutta kertakaan aiemmin en ole päässyt aistimaan musiikin voimaa näin isossa mittakaavassa. Tuomas Kantelisen varta vasten tähän tuotantoon säveltämä musiikki ei välttämättä ole sinfoniakirjallisuuden kaanoniin nousevaa säveltaidetta (näin maallikon korvissa), mutta teatterimusiikkina ja juuri tähän esitykseen se on täydellisen sopivaa ja valtoihinsa ottavaa. Etenkin, kun itse istuin lähellä orkesterimontun reunaa. Ja siellä montussa Kantelisen säveliä soitti ei vähempää kuin Tampere Filharmonia, täysimittainen sinfoniaorkesteri.

Mainittu pauhu ei siis ollut meluhaittaa, vaan koko esityksen luonnetta määrittävä voimatekijä. Vaikka velho Gandalfin taikavoimat olivat näyttämöllä vahvat, magiikassa hänkin saa tunnustaa Kantelisen nyt paremmakseen.

SORMUSTEN HERRA -saagan lavastukselliset tai näyttämötekniset ratkaisut ovat varmaan vaatineet muutaman viime vuoden aikana mittaamattoman määrän palaveritunteja ja käytännön kokeiluja. Ja nyt tullaan taas siihen, että Tampere-talo ei ole varsinainen teatteripyhättö, vaikka sen tekniset valmiudet olisivat kuinka priimaluokkaa. Siksi esityksenn teknisessä jippoluissa on vähän kotikutoisiakin osia kuten Frodon muuttumiset näkymättömäksi sormuksen sormeen laittaessaan, mutta se nyt suotakoon. Ehkä joku maailmanluokan mentalistitemppu olisi voinut siinä toimia, mutta kaikkea ei voi saada.

Valo- ja videosuunnittelija Joonas Tikkasen ratkaisuja pitää kiittää ensinnäkin siitä, että hankalasti näyttämöllä toteutettavia suuria kohtauksia ei ole lähdetty ikään kuin stunttamaan näyttävillä videospektaakkeleilla, vaan näytettävät elävät kuvat ovat enemmänkin graafisia kuin elokuvallisia. Valosuunnittelulla taas on saatu aikaan monia sellaisia näkymiä, jotka yhdessä Marjatta Kuivaston varsin monumentaalisten lavastuselementtien kanssa luovat aivan tiittävän uskottavan näkymän Keski-Maahan.

Erityinen kiitos pitää antaa visualisoijille ja mukana produktiossa oleville Sorin Sirkuksen taitureille enteistä. Puuparta (äänenä kuin itseoikutetusti Esko Roine) ja muut puukansan hahmot on toteutettu huiman hienosti. Ne tulevat tässä esityksessä todemmiksi kuin missään Sormusten herran versiossa.

Klonkku (Risto Korhonen).

Koska Taru Sormusten herrasta on makrotasollaankin kuvaus ryhmähengestä ja uskollisen toveruuden voimasta sekä laveimmilla leveleillään kokonaisten kansojen selviytymistaistelusta, ei ole tarkoituksenmukaista alkaa käydä läpi sen näyttelijäsuorituksia rooli roolilta. Risto Korhosen Klonkku on kyllä erikseen mainittava, aika totisen saagan ainoa hahmo, joka saa yleisön nauramaan ääneen – niin traaginen hahmo kuin Klonkku perimmiltään onkin.

Mikko Kanninen on roolittanut esityksen pätevästi, myös sukupuolirajoja rikkoen. Naisnäyttelijät neljässä viidestä hobittiroolissa on fiksusti ajateltu ratkaisu. Aragornin ja Boromirin/Sarumanin esittäjät – Antti Reini ja Tommi Raitolehto – olisin ihan näyttelijätyyppiä ja fyysisyyttä ajatellen vaihtanut päikseen, mutta kaikkinensa ensemblessä roolipalikat ovat kohdillaan. (Paitsi että örkkejä olisi saanut olla taistelukohtauksissa muutama lisää, jotta niistä olisi huokunut enemmän vaaran tuntua.)

Tämä Tampereen jättimäinen hanke ja kenties teatterihistorian suurin västötilaratkaisu ansaitsee hatunnoston jo pelkästään siitä, että moiseen on rohjettu lähteä. Lopputulos on suurin piirtein juuri niin komea, kuin suomalaisilla esitysbudjeteilla on mahdollista tehdä. Tolkieninsa ties kuinka monesti lukeneille ja Jacksonin elokuvien tiuhaan toistuvien tv-uusintojen kyllästämille sohvaperunoille Tampere-talon esitys on tarinallisesti yllätyksetön, mutta ainakin itselleni tuotti tyydytystä jo pelkästään nähdä, miten valtava tarina onnistuttaisiin kertomaan ilman elokuvien tietokneanimaatioita ja tuhansien ihmisten taistelukohtauksia. Onnistuttiinhan siinä, ennakoitavasti mutta viihdyttävästi.