Tamperelaiskirjailija Tauno Kaukosen esikoisromaani Klaani ilmestyi melko tasan 60 vuotta sitten ehkä hieman hankalassa raossa. Tuolloin Väinö Linna oli hiljattain saanut valmiiksi Pohjantähti-trilogiansa, ja se myi kuin siimaa. Toinen pirkkalaiskirjailijoiden porukkaan kuulunut merkkitekijä, Lauri Viita, oli lopputuotantonsa likilaskuisuudesta huolimatta 1960-luvun alussakin vielä hottia kamaa.

Kaukosen ja Viidan tavoin pispalalaiseksi mielletty nuori ja ärhäkkä Hannu Salama taas oli nouseva nimi, vaikka Juhannustanssien julkisuus pamahti päälle vasta seuraavana vuonna.

Klaani sai kyllä hyvät arviot, kirjailija valtionpalkinnon ja romaanin myyntikin oli kiitettävää, mutta noiden mainittujen herrojen kaltaista kirjallista suurmiestä Tauno Kaukosesta ei koskaan tullut. Varmasti eniten siihen vaikutti se, että vain 53-vuotiaana vuonna 1983 kuollut Kaukonen ehti urallaan julkaista ainoastaan kolme romaania, eivätkä ne kaksi muuta, Ken surmaisi suuren linnun (1971) ja Veräjättömän tarina (1975), olleet Klaanin veroisia arvostelu- ja myyntimenestyksiä.

Luin teoksen ensi kerran ottavassa iässä, vähän alle parikymppisenä, ja uudelleen kuultuani Mika Kaurismäen olevan tekemässä siitä elokuvaa. Odotukseni Klaani – tarina Sammakoiden suvusta -elokuvalle (1984) olivat totta kai jättimäiset – mutta lopputulos pettymys.

KORKEALLA ODOTUKSET ovat olleet myös nyt, kun Pasi Lampela lähti sovittamaan ja ohjaamaan kantaesitystä Klaanista Tampereen Teatteriin. Eikä nyt tarvinnut pettyä. Klaani on saanut napakan, sisältönsä puolesta täysin oikein painottuvan näyttämötoteutuksen, mutta ihan napakymppiin sekään ei silti osu.

Lampela on tiivistänyt Sammakoiden suvun pienen suuren tarinan niin tiukkaan pakettiin, että välillä esityksestä jää kiireen maku. Varsinkin alkupuoliskollaan näyttämötapahtumat etenevät lujatempoisen tasavauhtisina ilman varsinaisia suvantokohtia, mikä jättää muutamat romaanin kiinnostavat henkilöt ennemmin vain näyttämöllä piipahtaviksi kuin tarinan dynamoiksi Minulle kun koko Sammakoiden klaani on aina ollut väkevän ja rikoksilla rouheutetun sukusaagan kuljettaja.

Lampela kuitenkin onnistuu tiiviissäkin sovituksessaan tärkeimmässä, eli nostamaan fokukseen klaanin juniorin, Aleksanteri ”Suuri” Sammakon, kamppailun rikoksen ja rakkauden ristipaineessa. Käydäkö astumaan teit’ isäin ja suvun muiden miesten vai kuunnellako toisenlaista sydämen ääntä? Ottaako mallia ihailemastaan rosvosankarisedästään Leevistä vai alkaa elää sovinnaisempaa elämää ihastuksensa Mirjan kanssa? Aleksentari käy näyttämöllä piru ja enkeli olkapäillään hyvin intensiivistä ja katsojankin iholle tulevaa kamppailua, jossa järki sanoo yhtä, mutta nahkaan poltettu suvun stigma vaatii toista.

Antti Tiensuu tekee nuorena Aleksanterina vaikuttavan roolin. Hahmossa on yhtä aikaa nuorta kukkoilevaa uhoa ja toisaalta romanttista lemmenjanoa. Tiensuu kaivaa hyvin esiin sen, miten Aleksanteri on pohjimmiltaan kuitenkin vain hukassa oleva arka teinipoika, joka tahtoisi tarkoittaa hyvää, mutta veri vetää väärille oville – ja murtamaan ne. Siperia eli poliisin pidätysselli opettaa jotain, mutta opettaako tarpeeksi, sen niin romaani kuin näytelmäkin jättävät armeliaan avoimeksi.

Muista Sammakoista Aleksanterin isän luonne ja elämänratkaisut tehdään selväksi heti ensimmäisessä kohtauksessa: rapajuoppo ajelehtija, jolla ei ole juuri toivoa päästä luuserilmontustaan ylös. Tommi Raitolehdon näytteleminen on ahdistukseen asti niin autenttista menoa, että katsojana tulee ambivalentti olo: onko hyvä, ettei Samuli Sammakkoa nähdä tarinassa enempää, vai pitäisikö häneen saada tutustua lisää?

Leevi Sammakkoon, Aleksanterin esikuvaan, haluaisi ehdottomasti tutustua lähemmin, mutta tämä rosvosuvun liiderihamo jää esittäytymisensä jälkeen aika pienelle huomiolle. Esa Latva-Äijön vahvan hahmotuksenkin takia Leeville soisi isomman tilan kokonaisuudessa.

Veljessotaa: Sammakon Samuli (Tommi Raitolehto) ja Benjamin (Matti Hakulinen käyvät yhteysymmärryksen rakoillessa välillä puukkohippasille. Taustalla jännittää Samulin puoliso Ulla (Elina Rintala).

Statistisin veljeksistä on tässä tulkinassa on Benjamin, joka tyyppinä on jotain Leevin ja Samulin väliltä. Häntä esittävällä Matti Hakulisella on kuitenkin esityksessä kaksoisrooli, ja se toinen on Benjaminia painavampi: komisario Siilipää, renttuklaanin vastavoima. Hänessäkin on kaksi puolta. Poliisina Siilipää on kova luu, joka ei kaihda ketkujen surutonta pampututtamista, mutta toisaalta hän haluaisi vilpittömästi ohjailla Aleksanteria kaidalle polulle. Näyttämöllä kuullaankin komisarion legendaarinen avainrepliikki, joka on sekä varoitus että opastus: ”Yhteiskunta on armoton kone, Aleksanteri Sammakko.”

MIEHISEN TARINAN naisrooleista Annuska Hannula saa ansaitusti eniten tilaa. Hän tuo Mirjana näyttämöllä rauhoittavaa herkkyyttä, mutta myös kipakasti kajautettua järjen ääntä. Aleksanterin äitiä esittävä Elina Rintala saa parissa kohtauksessa näyttää, mitä on olla naisena rikollisen suvun pyöritettävänä ja hyväksikäytettynä – tällekin hahmolle olisi suonut enemmän sijaa.

Sammakoiden ulkopuolelta Lampela on ottanut dramatisointiinsa mukaan vain nuorkonna Roope Anderssonin (Arttu Soilumo), jonka kautta näytetään rikollisen elämäntavan karuimmat seuraukset. Pikkurosmo Ritsari (Soilumo myös) on mukana lähinnä tragikoomisena irtopalana.

MIKA KAURISMÄEN elokuva kaatui muinoin siihen, ettei kokemattomista nuorista amatöörinäyttelijöistä ollut nousemaan isojen rooliensa vahvuisiksi. Koko leffa notkahti epätasapainoon, kun Kari Väänäsen (Leevi), Antti Litjan (Benjamin), Juhani Niemelän (Samuli), Lasse Pöystin (Siilipää) ja Matti Pellonpään (Ritsari) tasoiset kokeneet näyttelijät nappasivat koko shown näppeihinsä.

Lampelan teatteriversioinnissa käy tavallaan päinvastoin. Nuoret Tiensuu ja Hannula saavat loistaa, mutta nyt näille vanhemmillekin roolihahmoille kaipasi syventämistä. Olisiko parikymmentä minuuttia lisää kestoa riittänyt siihen? Ehkä, mutta nyt on valittu tiukemman kerronnan tie, mikä on varmasti mieleen niille, jotka tapaavat valittaa teatteriesitysten liiallisesta pituudesta.