Minulla on ollut ilo nähdä ne kaikki, itse asiassa Arto af Hällströmin ja Raila Leppäkosken ohjaama Kesäyön unelma vuonna 1983 oli ensimmäinen kosketukseni Suomenlinnan näyttämöön. Ja heti hyppy syvään päähän: lähemmäs nelituntinen uuden näyttelijäsukupolven – Kari Heiskanen, Pertti Sveholm, Vesa Vierikko, Kari Väänänen, Sara Paavolainen, Sanna-Kaisa Palo, Sanna Fransman, Mikko Kivinen ym. – riemulla ja vimmalla vetämä tykitys oli unohtumaton kokemus.

Oman jälkensä ovat järjestään jättäneet myös Suomenlinnan muut Shakespeare-vedot: katkerasta rakkausttragediasta piirun verran kevennetty Arto af Hällströmin Romeo ja Julia -ohjaus sekä Esa Leskisen kaksi ohjausta, Myrsky ja Kesäyön uni, joissa molemmissa linnakkeen poikkeuksellisen näyttämömiljöö oli otettu haltuun ajatellusti.

Pieni epätasapaino myös katsojan eduksi

Kansallisteatteriin viime vuosikymmenellä ohjatut Rikhard III ja Julia & Romeo antoivat vahvaa lupausta siitä, että Nikkilän lontoolaisessa draamakoulussa saama Shakespeare-opetus ei ole vain painettu kalloon vaan myös jalostettu omailmeiseksi ohjaustyyliksi.

Sillä tiellä Nikkilä jatkaa myös Ryhmäteatterin tämän kesän Suomenlinna-esityksessä, viime vuosikymmeninä suomalaisteattereissa vähemmän esitetyssä Shakespeare-komediassa Kuten haluatte. Se on yhtä aikaa puhdaspiirteistä klassikkotulkintaa, jossa ytimessä ovat Kirsti Simonsuuren hienosti suomentama teksti ja tarkka näyttelijätyö. Kun ohjaaja on nakellut sekaan vielä omia, shakespearelaiseen eetokseen vaivattomasti istuvia vinjettejään ja hienovaraisen anakronistisia gägejä, on syntynyt oikein viihdyttävää kesäteatteria vailla puskafarssielementtejä. Samalla tulee todistetuksi, että suhtkoht unohduksiin painuneen klassikkokomedian ottaminen kesäesitykseksi ei välttämättä riski. Se pitää vain tehdä tuoreesti, näkemyksellisesti.

On Ryhmäteatterin esityksellä pienet ongelmansakin. Se on rakenteellisesti vähän epätasapainossa, sillä ensimmäinen puolisko on alkuun sillä tavalla sekava kuin Shakespeare-komediat runsaine henkilögallerioineen tapaavat olla. Herttuoita, heidän jälkeläisiään, suojattejaan ja palvelijoitaan piisaa. Kun käsiohjelmakaan ei tarjoa katsojalle mitään tekstillistä apua ”sukukartoitukseen”, on alkuun varsin työlästä saada selko näytelmän henkilösuhteista.

On toisaalta siunaus, toisaalta kirous, että väliaikaan edetään varsin nopeasti. Esityksen jälkipuolisko taitaa olla puolisen tuntia pidempi kuin ykköspuoli. Esittelyvaihe on siis nopea, ja siksi kahden herttuaperheen välisten henkilösuhteiden ymmärtäminen ottaa koville.

Katsojan kannalta kiitollisesti näytelmä kuitenkin fokusoituu pidemmällä kakkospuolellaan tiettyihin päähenkilöihinsä. Siis valta-asemista syöstyn herttuan tyttäreen Rosalindaan ja hänen bestikseensä serkku Celiaan sekä Orlandoon, joka lemmestä sekopäisenä säntäilee pitkin Ardennien metsää Rosalindaa etsimässä. Samaiseen metsään toisiaan jaagaamaan päätyy koko muukin näytelmän ydinjengi. Herttuan palatsin pylväikkö muuttuu Janne Siltavuoren yksinkertaisessa ja siksi toimivassa lavastuksessa suit sait metsän puiksi. Narrit rakastuvat paimeniin, paimenet toisiinsa ja ylhäisempiinsä, ja kun Rosalinda on enimmän aikaa vielä mieheksi naamioitunut, saadaan aika pitkälle vievä väärinkäsitysten ketju.

Siihen nähden, kuinka hartaudella tätä vyyhteä sekoitetaan, sekasotkut selviävät mukavan simppelisti ilman että jäisi tuntua hölmöistä oikaisuista. Kaikki saavat lopussa toisensa, sukujen sisäiset vihanpidot lopetetaan ja vaikka se toisen Shakespeare-komedian nimi onkin, niin nytkin on loppu hyvin, kaikki hyvin.

Toiviainen & Tuominen – kemiat kohdallaan

Jussi Nikkilä on tehnyt produktion roolituksen huolella. Koska alkuperäistekstikin leikittelee sukupuolirooleilla, nähdään miesrooleissa paljon naisia ja vähän päinvastoinkin. Vain muutamat tuntuvat keinotekoisilta tai tahallisen koomistavilta ratkaisuilta.

Ihan oman kierteensä koko esityksen ilmapiiriin tuo se, että Rosalindan roolissa nähdään Miiko Toiviainen, transtaustainen näyttelijä, jonka ilmaisurekisteri on suvereenisen laaja. Sitä tarvitaan, sillä sitä twistiä Rosalindan vermeissä riittää: tosielämässä naisesta mieheksi sukupuolensa korjannut näyttelijä esittää nuorta naista, joka karkumatkallaan naamioituu miehen valeasuun. Ja jotta katsojain ja Rosalindaan rakastuneen Orlando-rukan päät saataisiin oikein pyörälle, Rosalindan valehahmo Ganymeade esittää yhdessä vaiheessa naista. Tippumisvaara: pitäkää kiinni kärryn laidoista!

Rosalindan sydänystävän Celian roolissa on Anna-Sofia Tuominen, joka nähtiin viime vuonna Toiviaisen rinnalla Q-teatterin kiitetyssä Toksisessa kabareessa. Liekö peruja sieltä, että kaksikon kemiat tuntuvat natsaavan Suomenlinnan klassikossa ihan täydellisesti. Mitä kujerrusta, kiherrystä ja sydämettömyyksiin äityvn vedättelyn riemua Celiasta ja Rosalindasta irtoaakaan.

Keskeisessä liukaskielisen Touchstone-narrin roolissa nähdään parasta mitä markkinoilta saa: Santtu Karvosta notkeampaa replikoijaa on tästä valtakunnasta vaikeaa löytää. Toinen Ryhmiksen oma näyttelijä Minna Suuronen on melankolinen metsänkävijä Jaques, jonka luonnonrakkaus on pateettisuudessaan posketonta.

Paimenia, narreja ja muuta sekalaista metsänkävijää. Kuvassa vasemmalta Joel Hirvonen, Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen ja Anna-Sofia Tuominen.

Vielä isompaan virneeseen naama leviää Joel Hirvosen tekemiä hahmoja katsellessa. Orlandon pahan veljen roolissa heitetty monologi venyy jo niin yleväksi ja pitkäksi, että näyttelijältä on ilma loppua, joten viimeiset sanat tulevat korinana. Paimenroolissaan Hirvonen on tärisevä vanhus, jonka pakkoliikkeistä irrotetaan esityksen hävyttömimmät gägit. Niin hävyttömät, että johtivat kakkosillassa ns. putoamiseen eli jopa narri-Karvosen pokka petti Hirvosen vispailuja lähituntumasta seuratessaan.

26 vuotta sitten Suomenlinnassa Mestari ja Margarita (eli Saatana saapuu Moskovaan) -näytelmän moniselitteisen Mestarin roolin tehnyt Hannu Kivioja palaa linnakkeseen mestarillisen hauskasti. Hänen Audrey-paimenettaressaan esityksen genderblender-komiikka on viety pisimmälle.

Marketta Tikkanen Orlandona on Kuten haluatte -komedian totisin hahmo. Nuori nainen nuoren aatelisorhin nahoissa tuo esitykseen vastavirtaa, joka nostaa komediallista virettä vielä enemmän esiin.

Sitä tarvitaankin, sillä alkupuolella asetelmia pedattaessa Kuen haluatte ei ole erityisen huvittava. Jussi Nikkilä on Shakespearelle niin paljon uskolllinen, ettei ole lähtenyt pakkonauruja millään puskakikoilla irrottamaan, vaan antaa esityksen kehittyä omalla painollaan. Kärsivällisyys palkitaan kyllä.

Laulujakaan ei ole ympätty sekaan vain kesäteatterivaateen nimissä, sillä Kuten haluatte on alunperinkin Shakespearen komedioista laulullisimpia. Mila Laine on säveltänyt musiikin, jonka lauluista erityisesti ykköspuolen haikea lähtöballadi jäi mieleen soimaan. Laine on itse näyttämöllä koko ajan, mutta myös näyttelijöistä löytyy sekä lauluvoimaa että instrumentaalista osaamista, joten musiikkinumerot solahtavat tarinan sekaan luonnikkaasti. Välillä toki soitetaan tahallaan niin totaalisesti nuotin vierestä, että sydänjuuria riipii, mutta that’s humour…

Näytelmän epilogi, jonka esittävä Miiko Toiviainen itsekin toteaa melko turhaksi, olisi mielestäni joutanut jäädä poiskin, mutta ei se sentään kokonaisuutta turmele. Venyttää vain, mikä näin kesän alussa iltaa kohti vielä kylmenevässä kivilinnoituksessa turhaan koettelee kropan kestokykyä.

Muuten Kuten haluatte on hyvin rullaava, huolella eli harkitusti huvittavaa kesäteatteria, joka ei tingi niistä tekijöistä, jotka tämänkin Shakespeare-komedian ovat kohottaneet klassikkostatukseen. Sukuriidat, romantiikka, ristiinpukeutuminen – ei kai siitä kehnoa kesäviihdettä voi tulla.