Tässä näytelmässa on monia poikkeavia lähtökohtia.

Ensinnäkin Kahlon luokan maailmankuuluista hahmoista kertovat elämäkertadraamat tapaavat olla meillä ulkomaista perua, jo Broadwayt ja West Endit kiertäneitä.

Toiseksi Fridan kirjoittaja Anne Rautiainen on tämän oman tekstinsä jo kertaalleen ohjannut, ja niinkin lähimenneisyydessä kuin vajaa kahdeksan vuotta sitten. TTT:n toteutuksen taiteellinen työryhmäkin on osin – lavastaja-puvustaja, koreografi, äänisuunnittelija – sama kuin Kuopiossa, jossa näytelmä sai kantaesityksensä keväällä 2016.

Aloin näet seurata esitystä nimenomaan biografisesta vinkkelistä, kronologisena ja juonellisena tarinana traagisen kiehtovasta naisesta, jonka lyhyeksi jäänyttä elämää ja taitelijuutta leimasivat teini-iässä koettu hirvittävä onnettomuus sekä myrskyisä avioliitto machomaalari Diego Riveran kanssa. Kun tulin aikoinaan katsoneeksi HAM:in Rivera-näyttelyn Tennispalatsissa, oli Frida Kahlon elämäkerta siinä ohessa tullut tutuksi, Riveraa kiinnostavammaksikin.

LYHYEN PROLOGIN jälkeen esitys kirjaimellisesti rysähtää suoraan ytimeen. Vaikuttavin videoteknisin keinoin näyttämöllä todentuu se Mexico Cityssa vuonna 1925 tapahtunut kolari, jossa 18-vuotiaasta Fridasta tuli silmänräpäyksessä loppuelämäkseen toinen ihminen. Bussin ja raitiovaunun törmäyksessä hänet lävisti rautatanko, joka ruhjoi niin tukirangan kuin synnytyskanavan. Kuin ihmeen kaupalla hengissä selvinnyt Frida eli sen jälkeiset 29 vuottaan kipujen ja kuolemanpelkojen kanssa.

Sen päälle näytelmän Frida yrittää elää vielä Diego Riveran kanssa. Tämä itseriittoinen meksikolaistaiteilija ottaa avioliiton alusta alkaen oikeuden pörrätä kukasta kukkaan, minkä Frida jotenkin hyväksyy siihen saakka, kun Diego erehtyy sänkyyn Fridan sisaren kanssa. Silloin saa riittää, melkein. Kymmenen vuotta kestänyt liitto katkeaa muutamaksi vuodeksi, mutta Frida ja Diego avioituvat vielä uudelleen.

Frida matkustaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa palvotun taiteilijan rinnalla, mutta jää tämän varjoon. Hän on löytänyt pitkällä toipumiskaudellaan itsestään maalarin, ja itsestään hän myös maalaa: suurin osa teoksista on omakuvia.

Kaikki tämä näytelmässä eteen tuodaankin, mutta niin irrallisina paloina että ison kuvan muodostaminen tuntuu vaikealta. Kun esityksen puolivälin tienoilla ymmärrän, että vaikka se jonkinlaista kronologiaa noudattaa ja Frida-kuvastoakin hyödyntää, sitä kannattaa katsoa nimenomaan fragmentaarisesta vinkkelistä, sarjana löyhemmin tai tiukemmin toisiina kiinnittyvinä episodeja ja elementtäjä.

Noin vapauduin elämäkertadraaman taakasta. Esityksen jälkipuolisko olikin paitsi pidempi myös vaikuttavampi ja nautinnollisempi. Lopussa jo haltioittava.

KERROKSELLINEN ON aika loppuunkulutettu adjektiivi, mutta sellaisina Rautiaisen draamarakennelmat olen tavannut nähdä. Se syntyy ilmaisukeinojen runsaudesta. Nukketeatterin keinovalikoima on Rautiaisella lähes aina merkittävä työkalu, videotekniikan harkittu käyttö myös. Molempia löytyy Fridastakin, mutta nukkeja on korostuvasti vain yksi, koska hahmo on sen verran painokas: Fridaa kintereillä alati kulkeva Kuolema.

Merkittävin kerroksellisuutta luova elementti on tällä kettaa musiikki. Frida on vahvasti musiikkiteatteria, mutta erilaista, ei millään muotoa musikaalia.

TTT:n laakean lavan reunalla numeronsa esittävät näyttelijä Petra Karjalainen ja kitaristi Tuomas Luukkonen luovat tähän esitykseen oman tasonsa. Monissa Työviksen musikaaleissa loistaneella Karjalaisella ei nyt ole mitään roolihahmoa esitettävänään, mutta haikeat lattarilaulut ja lajityyppiensä klassikot (muun muassa El pueblo unido jamás será vencido, Fever ja Non, je ne regrette rien) luovat esitykseen sekä tapahtumia paikantavia että tunneskaalaa ilmentäviä kehyksiä. Se on kuin herkistävä rinnakkaistodellisuus Frida Kahlon tuskantäyteisen maailman kyljessä.

Konkreettisesti kerroksellista on myös esityksen visuaalinen maisema. Rautiainen ja siis jo Kuopiossa hänellä aisaparina ollut lavastaja-puvustaja Marie Antikainen ovat TTT:n päänäyttämölläkin uskaltaneet jättää lavalle paljon tyhjää. Ei mitään kliseisiä meksikolaismaisemia, taidegallerioiden kirkkautta tai Diegon muraalien kopioita fondeina. Parit irtokaktukset sekä Fridan pienet ja Diegon isot maalaustelineet etupäässä riittävät. Pariskunnan Yhdysvaltain-vierailulla on vähän glamourimpaa.

Kaksiulotteisin videokuvin ja kolmiulotteisin näyttämökuvin syntyy visuaalinen fresko, joka lumoaa lähes kuin Kahlo ja Rivera aikoinaan taiteellaan. Fridan maalaukset lävähtävät fondeille vasta loppupuolella.

KUOPIOSSA FRIDANA yleisön hurmasi Virpi Rautsiala ja Tampereella saman tekee Elsa Saisio. Molemmilla on piirteitä, jotka sopivat hyvin Fridan ikonisen puhutteleviksi kesvoiksi. Mutta ulkokuori on vain vajaa puoli ruokaa. Tärkein on sisällä. Saisiosta löytyy sitä periksiantamatonta vimmaa, joka pitää Fridan elämän syrjässä kiinni, oli kyse sitten rikkirevitystä kehosta tai suurin piirtein yhtä hajalla olevasta parisuhteesta. Saisio myös laulaa hienosti muutamat soolot ja duetot, jotka Karjalaiselta hänelle liikenevät.

Noita kahta mainitua lukuun ottamatta muut ovat enempi statistisissa rooleissa. Jopa Diego Riveraa esittävä Pentti Helin, mikä on sikäli ymmärrettävää, että Rautiaisen käsikirjoituksessa Diegokin on vain yksi palanen, iso toki, Fridan elämän palapelissä.

Kiinnostavia hahmoja näytelmässä silti vilahtelee, ja moniin olisin halunnut tutustua lähemminkin kuten Lev Trotskiin (Janne Kallioniemi), Riveran ex-puoliso Lupeen (Minna Hokkanen) tai vasemmistolainen aikalalaistaiteilija Siqueirosiin (Juha-Matti Koskela).

Kommunistisen orientoitumisen olisi ylipäätääh suonut saavan isomman osan mosaiikissa, sillä sellainen sillä oli Fridan ja Diegon elämässä.

Mutta kun ei ollut elämäkertajuttu ja niin edelleen…

TTT:N FRIDA on enemmän kubismia kuin kuin perusmuotokuva.

Se on myös kokonaistaideteos, jonka päävärit ovat taiteilijuus, intohimo ja kamppailu viikatemiestä vastaan. Ne hehkuvat näyttämöllä kirkkaina. Kunhan ymmärtää katsoa esitystä oikeasta kulmasta oikeassa kehyksessä.