TTT:n Kevytkenkäinen nainen: Ahdistusta, ahdistelua ja tosirakkauden kaipuuta

Kuva: Kari Sunnari
Sinikkä Sokka kannattelee temperamentillaan ja säteilyllään TTT:n rakkauskomediaa, joka kuitenkin kompastelee kliseiden hetteikössä.

Varalaskukentän kokoisen näyttämön rampilla punaiset kengät. Kaikki muu näyttämökuvasta vielä oikeastaan harson takana. Lupaavaa.

Väliharso nousee, makuuhuoneinteriööri valokeilassa. Tai ennen kaikkea Sinikka Sokka, joka pajattaa puhelimeen. Tapaamista viritellään, kypsien ihmisten deittiä. Maarit Pyökärin ohjaus Tampereen Työväen Teatterissa lähtee käyntiin hyvässä latauksessa.

Niin suuri taikuri ei Pyökärikään ole, että kykenisi pitämään esityksen akun täynnä läpi kaksituntisen. Brittiläisen Jane Prowsen näyttämölle sovittama komedia amerikkalaisen Jane Juskan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvasta kirjasta on lähtökohdiltaan toki erilainen lemmenetsintätarina. ”Kevytkenkäinen nainen”  vain sortuu edetessään kiusallisiin ennalta-arvattavuuksiin ja stereotypiohin.

Lehti-ilmoituksesta se alkoi

Amerikkalainen kielenopettaja Jane Juska kyllästyi kypsässä 66 vuoden iässä kärvistelemään rakkauden puutteessa, ja pisti arvovaltaisen kirjallisuuslehti New York Review of Booksin pikkuilmoitusten palstalle ytimekkään tekstin: ”Before I turn 67 I would like to have a lot of sex with a man I like. If you want talk first, Trollope works for me.” Aika poikkeuksellinen veto poikkeuksellisella foorumilla.

Juskaa jännitti, vastaisiko kukaan moiseen seireeninlauluun. Toki vastasi, eivät kirjallisuuslehteä lukevat miehetkään sentään mitään homeisia puupökkelöitä ole. Hän sai 63 vastausta 32-82-vuotiailta miehiltä.

TEATTERI

Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Jane Juska – Jane Prowse: Kevytkenkäinen nainen

Suomennos Aino Piirola – Ohjaus Maarit Pyökäri – Lavastus ja puvut Pijo Liiri-Majava Valot Ville Finnilä Äänisuunnittelu Kyösti Kallio Koreografia Teija Auvinen Rooleissa Sinikka Sokka, Teija Auvinen, Minna Hokkanen, Esko Roine, Ilmari Saarelainen, Samuli Muje, Verneri Lilja

Sitten piti vain ruveta kartoittamaan, millaista sakkia on leikissä mukana. Ja olihan sitä moneen junaan. Niin kirjavaa, että Juska kirjoitti kokemuksestaan kirjan ”A Round-Heeled Woman: My Late-Life Adventures in Sex and Romance” (vapaasti suomennettuna ”Kevytkenkäinen nainen:  Kypsän ikäni seikkailut seksin ja romanssien maailmassa”).

Kirjasta tuli hitti, niin kuin myös siitä dramatisoidusta näytelmästä. Ei ihme, sillä Juskan kohtaamiset tarjoilevat hyviä aineksia hauskanpitoon ennen kaikkea karikatyyristen, mutta enemmän ja vähemmän kai todellisten miestyyppien kustannuksella. Näytelmän päähenkilö Jane ei ole yhtä komediallinen vaan pikemminkin jutun älyllinen dynamo ja tirehtööri, joka yrittää pyörittää äijäsirkusta toivomaansa suuntaan.

Lehti-ilmoituksessaan mainitsemalla 1800-luvun  brittikirjailija Anthony Trollopella  Juska pyrki ilmeisesti  tekemään yhteydenotoille pientä rajausta intellektuaalisempaan suuntaan – siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, kuten näytelmän kulku osoittaa. Jane joutuu heti aluksi treffeille taksikuskin kanssa, joka puolilukutaidottomana tissimiehenä tulkitsi Trollope-täkyn ”lolloiksi”. Esko Roine pääsee revittelemään aika maukkaasti umpijuntin roolissa, mutta vähän alkavat jo hälytyskellot soida: tällaista peruskuvastoako on tulossa jatkossakin?

Ei yksinomaan, mutta yli tarpeiden. Jane törmää kartoitusretkillään muun muassa jo yli kasikymppiseen ukkoon jolla on vähintään toinen jalka haudassa, elostelevaan Sidneyhyn ja itseriittoiseen professoriin, joka haluaa naisia seksiobjekteikseen. Yhden ihan tavallisen, mukavan ja hellyyden jakamiseen valmiin tyypinkin Jane tapaa. Vastausten ehkä-pinosta poimittu Graham (Samuli Muje) ei kuitenkaan  tahdo kelvata hänelle, kun on liian nuori, vähän päälle kolmekymppinen. Käänteistä ikärasismia?

Jane on hurmaava, mutta turhautuessaan myös aika päälle- ja hermoillekäyvä ihminen. Hän ei siedä ahdistelua, mutta jos mies ei vastaa heti hänen lemmenkutsuunsa, osaa hänkin käydä jos ei nyt ihan ahdistelevaksi niin ahdistavaksi.

Sinikka Sokka on joka tapauksessa erinomaisen osuva kiinnitys päärooliin, hänessä on sopivasti sekä räiskyvää temperamenttia että dramaattista lemmenjanoa. Hän kannattelee näytelmää, kun teksti käy syvimmällä suossa.

Pieni draama isossa tilassa

Janen miesseikkailujen lomaan on kirjoitettu ikään kuin vertailukohdaksi aika hyvin toimiva sisäkertomus kirjailija Trollopen fiktiomaailmasta. Brittiläinen melodramaatikko on  kirjallisuutta opettaneen Janen lemppareita ja usein ajatuksissa. Erityisesti Janea kiehtoo romaani kovaosaisesta Margaret Mackenziesta, joka riutuu rakkaudettomuudessa viktoriaanisen ajan Englannissa. Margaretia esittävä Teija Auvinen löytää hyvin 1800-luvun ilmaisutyylin ja on kaikkein yksiselitteisimmin myötätuntoa herättävä roolihenkilö näyttämöllä. Auvinen näyttelee Minna Hokkasen kanssa myös tukun muita rooleja, jotka ovat Janen lähimpiä ystävättäriä lukuunottamatta enemmän täytettä kuin sisältöä.

Trollope-polkua valjummin toimii sivujuonne Janen rikkinäisestä äiti-poika-suhteesta. Avioeron myötä elämänpiiristään kadonnut Andy-poika (Verneri Lilja) on Janelle kipeä piste elämässä siinä missä hellyyden puutekin, mutta tämä melodraama kääntyy varsin kliseiseksi loppuratkaisua myöten.

Vaikka Pyökäri onnistuu pitämään näytelmätekstin kaikkine ontuuvuksineen riittävän hyvässä vauhdissa, yhtä Isoa ongelmaa hän ei taltuta. Sitä, että Kevytkenkäinen nainen on liian pieni TTT:n isolle näyttämölle. Ymmärrän kyllä teatterinjohtaja Pyökärin näyttämövalinnan siltä kantilta, että seksistä puhuva komedia, valovoimainen Sokka ja kaksi rakastettua tamperelaista konkarinäyttelijää (Roineen ohella Ilmari Saarelainen) höpsöilemässä äijärooleissa, on vahva sisäänvetoyhdistelmä lähestyvään pikkujouluaikaan. Draamakomediana tällä näytelmällä ei silti ole aineksia ison näyttämön vaateisiin. Pirjo Liiri-Majavan erilaisiin interööreihin nojaava lavastus täyttää tilaa, mutta on vajaakäytössä. Prowsen dramaturgiassa ei yksinkertaisesti ole sellaisia kohtauksia, jotka vaatisivat parikymmentä metriä fyysistä leveyttä.

Keskustelua aiheesta

Billy Elliot ja Junnu Vainion laulut TTT:n syksyn vetonauloina

Kuva: Kari Sunnari
Billy Elliot -musikaalin Billyn ja Michaelin päärooleissa vuorottelevat Simo Riihelä, Ilmari Kujansuu, Jiri Rajala, Nuutti Kerppilä, Juho Mönkkönen ja Osku Perkiö.

Tampereen Työväen Teatterin syksyn ohjelmistoon mahtuu seitsemän ensi-iltaa.

Suuren näyttämön syksyn avaava ”Tämä on ryöstö! – komedia pankkiryöstöstä” vie kesään 1958.  Pankin suojissa on mittaamattoman arvokas timantti, jonka pakojalalla oleva roisto aikoo kähmiä  itselleen. Hänen apunaan on vähemmän välkky apuri, viekas tyttöystävä – ja huoltomies. Komedian rullatessa joutuu parikin kertaa miettimään, kuka on kuka ja kuka pettää ketä?

Suomentaja Mikko Koivusalo on sovittanut Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shieldsin komedian Tampereella tapahtuvaksi. Ohjaaja on Tommi Auvinen ja rooleissa nähdään muubn muassa Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm ja Puntti Valtonen.

”Billy Elliot” on TTT:n syksyn musikaalisatsaus. Lee Hallin kirjoittamaan tarinaa siivittää Elton Johnin musiikki.

Musikaaliin koe-esiintymisistä valitut kuusi poikaa ovat treenanneet Billyn nimiroolia ja toista keskeistä poikaroolia Michaelia varten jo vuoden 2017 alusta. Ohjaaja Samuel Harjanne kertoo varsinaisten näyttämöharjoitusten käynnistyneen muutama viikko sitten, jolloin koko 55-henkinen työryhmä tapasi toisensa ensimmäistä kertaa.
Billy Elliotin rooleissa vuorottelevat Osku Perkiö, Jiri Rajala ja Simo Riihelä ja Michael Caffreyn rooleissa Nuutti Kerppilä, Ilmari Kujansuu ja Juho Mönkkönen. Ensi-ilta on Suurella näyttämöllä 18.10.

Virtuaalista ja maanläheistä

Kuka olisit, jos saisit olla kuka tahansa, millainen tahansa? Mitä tekisit, jos kaikki olisi sallittua – eikä kukaan ei saisi tietää? Näitä kysymyksiä herättelee USA:ssa parhaana uutena näytelmänä palkittu ”The Nether”, joka saa Suomen kantaesityksensä Eino Salmelaisen näyttämöllä 31.8. Esitys sijoittuu lähitulevaisuuteen, virtuaalitodellisuuksien verkostoon, jossa käyttäjä pääsee yksityisesti toteuttamaan salaiset mielihalunsa. Kaikkein pimeimmätkin. Onko itse valittu identiteetti vapauttava tie todelliseen minuuteen vai koukuttavaa todellisuuspakoa? Entä missä kulkevat kuvitelmien rajat? Mikä on rikoksen nimi, kun teoilla ei ole mitään seurauksia todellisuudessa? Vai jättävätkö ne lopulta sittenkin aina jäljen?

The Netherin virtaviivaisen toteutuksen ohjaa Tiina Puumalainen ja osissa nähdään Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho.

Sirkku Peltolan uusin näytelmä ”Pässi”  kantaesitetään Eino Salmelaisen näyttämöllä 9.10. Teos kertoo tämän hetken suomalaisista: ihmisellisessä kertomuksessa nähdään muun muassa letkautteleva joka paikan yrittäjä Leksa Hiironen, avioeroaan sureva ja tytärtään kaipaava liikekumppani Hebu Kaseva, romanssista raskaaksi tullut ja neuvoton kieltenopettaja Anita Ailio, polvivaivainen mutta sydämellinen tilan emäntä Hellä Ailio, kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut irakilainen sellisti Damir sekä toiveikas Jokke-pässi. Hellä Ailion maatilalla humanitäärisenä operaationa alkava peltikaton remontti yhdistää hetkeksi kovin erilaiset ihmiset, jotka tarvitsevat toisiaan.

Tuire Salenius palaa Pässissä eläkepäiviltään näyttämölle kovaan ensembleen Samuli Mujeen, Tommi Raitolehdon, Aimo Räsäsen, Miia Selinin ja Auvo Vihron rinnalle.

Taneli Mäkelä, Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo ja Esko Roine muodostavat TTT:n vanhojen poikien kvartetin.

Samaisella Salmelaisen näyttämölläs aa kantaesityksensä 6.11. myös Tommi Auvisen ja Seija Holman käsikirjoittama ja ensin mainitun ohjaama ”Vanhoja poikia”. Siinä neljä miestä kohtaa tuulisella Saimaan saarella, ja muistot, toiveet, syvimmät surut ja hellimmät unelmat jaetaan yhdessä. Miehet kuljettavat tarinaansa parinkymmenen Juha Vainion  laulun voimin, huumori ja haikeus lyövät komeasti kättä. Ja jossain kääntää norppakin kylkeään.

Vanhoina poikina nähdään Taneli Mäkelä, Esko Roine, Tuomas Uusitalo ja Puntti Valtonen

Duunarikomediaa ja drag-säihkettä

Kellariteatterissa 4.9. ensi-iltansa saavan ”Vakavuusongelman” käsikirjoittaja Mika Ripatti kertoo olevansa ensisijaisesti Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran putkenlaskijaryhmän etumies, ja vasta toissijaisesti tuottelias näytelmäkirjailija sekä tv- ja elokuvakäsikirjoitusten tekijä .

Työmaalla Lintupuistossa tökkii kaikki. Viemärikaivot eivät asetu, putket painuvat ja linjat ovat pielessä. Vakautettu maa ei olekaan vakaa. Ihan kuin tällä entisellä suoalueella olisi oma tahto. Koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä.

Uusi kotimainen komedia tarkastelee maailmaa henkilöidensä näkökulmasta rehellisesti, mutta rakastavasti. Sen ohjaaja Aleksis Meaney ja keskeissä rooleissa nähdään Jaana Oravisto, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Matti Pussinen-Eloranta, Mika Honkanen ja Jari Leppänen.

Pikkujoulukauden täkynä nähdään ”Showhat – 20 vuotta tähtinä”, nyt isompana ja näyttävämpänä kuin koskaan. Osku Heiskasen ja Jarkko Valteen dragshow tarjoaa hersyvää huumoria, musiikkia, kimaltelevia asuja ja visuaalista ilotulitusta. Esitykset ovat 30.11.-1.12.

TTT-Klubin syksyn uutuustuotanto on karaokeshow ”Kuumia aaltoja” . Käsikirjoittaja Anne Prokofjeff on luonut  vauhdikkaan tarinan kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka tapaavat sattumalta baarissa ja innostuvat laulamaan yhdessä. Esityksen ohjaa Tiina Brännare, rooleissa Kristiina Hakovirta ja Karoliina Kudjoi.

Keskustelua aiheesta

Arvio tanssiesityksestä Kastor & Pollux: Leikkisä, kekseliäs, lasten ymmärrykseen luottava

Kuva: Erno Soralipas
Heidi Masalin ja Tanja Illukka ovat kirjaimellisesti tähtipari, joka seikkailee avaruudellisissa maisemissa.

Malmitalossa sai viime viikolla ensi-iltansa Taina Illukan ja Heidi Masalinin suunnittelema ja esittämä lapsille suunnattu tanssiesitys ”Kastor & Pollux”.

Kastor ja Pollux ovat Kaksosten tähdistöstä matkalle lähteneitä seikkailijoita, jotka puulaatikolla matkatessaan kohtaavat kaikenlaisia olentoja. Välillä he itsekin muuttuvat salaperäisessä laatikossaan ihan toiseksi. Kaikki ei olekaan ihan sitä, miltä ensiksi näyttää ja tapahtuvat noudattavat omaa sattuman logiikkaansa.

Yli 3-vuotiaille suunnatussa esityksessä on hyvin otettu huomioon pienet katsojat. Mitään pelottavaa ei ole, mutta yllättäviä käänteitä kylläkin.

Leikkisissä kohtauksissa on paljon mainioita liikkeellisiä keksintöjä ja oudot eläimelliset hahmot perustuvat Illukan monipuoliseen ja taitavaan liikkumiskykyyn. Kokonaisuutena esitys on monipuolista, mutta helposti vastaanotettavaa nykytanssia.

TANSSI

Katve [blind spot],Malmitalo, Helsinki

Kastor & Pollux

Koreografia ja tanssi Tanja Illukka ja Heidi Masalin –  Sävellys Olli Havu – Valot Nanni Vapaavuori – Ääni Tuuli Kyttälä

Esitys luottaa lasten liikkeelliseen ymmärryskykyyn, eikä selitä kaikkea puhki, vaikka välillä tanssijoiden runsas ilmehdintä on sillä rajalla, alkaako se ärsyttää.

Dramaturgisesti esitys on aavistuksen verran tasapaksu, koska kaikki kohtaukset ovat samanarvoisia, eikä mitään varsinaista tarinaa tai käännettä ole. Näemme muun muassa jännittävää ralliautoilua, oudon vedenalaisen eläimen, pienten ja suurten nukkeolioiden kahvittelua. Matkalaisia ohjaa pitkän varren päässä valaiseva kuulyhty.

Nanni Vapaavuoren suunnittelemiin valoihin on muutenkin selvästi panostettu, vaikka kyseessä onkin monenlaisiin tiloihin soveltuva kiertue-esitys. Valot kuvioivat lattiaa ja pehmeä kokonaisvalo luo aavistuksenomaisen avaruudellisen tilan näyttäen kuitenkin kaiken tarpeellisen.

Olli Havun musiikki on tehty ennen kaikkea tukemaan liikettä, mutta siinä on myös omaa vitsikkyyttä erilaisine rytmintekotapoineen ja lasten äänineen. Osan esityksen äänimaailmaista tekevät myös tanssijat itse.

Kastor & Pollux on tervetullut lisä lapsille suunnattuun tanssiesitystarjontaan, eikä aikuinenkaan katsoja pitkästy sen parissa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio La Strada -teatterin Waltari-klassikosta: Hyvää tekevää teatteria hyväksikäytöstä

Mika Waltarin komediassa sisarukset Ulriika (Marjo Minkkinen) ja Kristiina (Titta Silman) pitävät paperikauppaa pikkukaupungissa. Heidän sisarensa tytär Raili (Mari Heinilä) tahtoo opiskella Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, mutta tädit eivät päästä. Ulriika on alistanut Railin ja Kristiinan palvelijoikseen ja ottanut suojelukseensa näiden perintörahat. Näyttämölle astuu huijari Gabriel (Keijo Kuivanen). Alkaa petkutuksen peli. Jokainen on jokaisen kilpailija ja melkein jokainen tulee petkutetuksi.

Tampereella toimiva kehitysvammaisteatteri La Strada näyttää Gabrielillaan, miten yhteiskunnan lohduttomista ja likaisista peleistä voi tehdä lohduttavaa ja hauskaa teatteria.

Lannistumaton La Strada leikkii läsnäolon voimalla

 Ohjaaja Anu Panula on kutsunut joskus ammattilaisia vierailijoiksi, joskus vaativat ja maineikkaiksi kasvaneet tuotannot on tehty pitkälti omin voimin. Nyt nimiosassa vierailee Keijo Kuivanen, suurenmoinen tangolaulaja. Kun Kuivanen ja Titta Sillman kohtaavat, niin ammattilaisuuden ja ei-ammattilaisuuden välille syntyy vuoropuhelu, jossa La Stradan oma erityisluonne paljastaa, mihin kaiken hyvän teatterin voima perustuu.


Kehitysvammaisteatteri La Strada, Tampere

Mika Waltari & Jorma Panula:

Gabriel, tule takaisin

Sovitus Ritva Arvelo – Ohjaus: Anu Panula -Rooleissa Kalle Bister, Mari Heinilä, Keijo Kuivanen, Marjo Minkkinen, Leevi Paalanen, Markus Pieniluoma, Niko Pohja (juonto), Atte Selin ja Titta Sillman – Orkesterssa Ari Angervo, Miina Joseppiina Kahiluoto, Sami Perkiö, Tom Wanamo ja Jyri Häkkinen

Sillmanin voiman salaisuus on levollisessa läsnäolossa. Teatteri on lohduttavaa, kun se näyttää, että kaikki hyvä mitä on, on nykyisyydessä, siinä missä ollaan. La Strada tarjoaa paikan, jossa voimme antaa arvon sille, mikä on tässä ja nyt, ja olla uhrautumatta sen puolesta, mitä tavoitellaan. Teatteri on hauskaa, kun näyttelijä on yrittävinään olla joku toinen kuin hän on ja on yritysleikkinsä takia oma itsensä.

Musiikki muuttaa Waltarin kiristämät ristiriidat Panuloiden ohjaamaksi vuoropuheluksi. Kapellimestari Jorma Panulan näytelmään säveltämä musiikki on keskustelevaa jo itsessään. Kansanomaisia perinteitä koskevat haikeat muistot puhuttelevat sävellyksissä modernia dialogisuutta. Esityksessä musiikki keskusteluttaa osapuolia monitasoisesti. Orkesteri on sijoitettu näyttämön eteen. Se säestää laulua ja keskustelee toiminnan kanssa. Laulukohtauksissa näyttelijät puhuttelevat toisiaan laulamalla, niin kuin oopperassa ja musikaalissa tapahtuu, samalla kun La Stradan miesten kuoro osallistuu keskusteluun ja kommentoi tapahtumia näyttämön perällä olevan ikkunan takaa. Järjestely tuntuu ehkä kirjoitettuna mutkikkaalta, mutta toimi esityksessä selväpiirteisesti. Musiikin ja muun toiminnan vuoropuhelun ansiosta Gabrielin uusimman tuleminen vahva huumori saa erityislaatuisella tavalla juhlavan sävyn.

Sitkeä Gabriel tuli taas takaisin!

Waltarin Gabriel, tule takaisin! ilmestyi vuonna 1945. ”Sydämetön komedia” pyrki täyttämään omilla keinoillaan sitä tyhjää aukkoa, joka oli syntynyt ihmisten mieliin sodassa. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Suomeen, jossa edistysusko ja autoritaarisuus ottivat yhteen.

Janne Tarmio kiinnittää vuonna 1985 ilmestyneessä Yhteiskunnallisen korkeakoulun, kirjailijoiden ja kirjallisuuden yhteyksiä koskevassa tutkielmassaan huomiota Waltarin komediassa avautuvaan vanhentuneen moralismin ja modernin eteenpäinmenon väliseen kuiluun. Nuori Raili uhmaa kasvattitätejään pyrkimällä Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun, uusia kokemuksia ja yhteiskunnallista asemaa hankkimaan. Railista tulee näytelmän sankari, jämäytettyjen ja jymäyttäjän jymäyttäjä.

Waltari hurahti 1920-luvulla modernin edistyksen ihanuuksiin, ja suhtautui niihin vuonna 1945 epäillen, mutta Railissa moderni sai vielä yhden riemuvoiton. Myös YKK ryhdistäytyi sotien jälkeen muuttumalla Tampereen yliopistoksi, jossa työläissivistyneistöä opiskeli rehtori Paavo Kolin (1921-1969) päättäväisten toimien ansiosta 1980-luvun puoliväliin saakka. 30 vuotta myöhemmin Tarmion ja hänen tutkielmaansa saatesanat kirjoittaneen Yrjö Varpion yliopistosta käyttämät ilmaukset kuulostavat surullisilta. ”Itsenäinen työ” … ”menestyksekäs yhteiskunnallinen toiminta”.

Kun Gabriel nyt taas tuli takaisin, se tapahtui aikana, jossa vielä Ilkka Kuusiston oopperan libretosta (1998) nousevat muistot edistyksestä, sivistyksestä ja vaikutusmahdollisuuksista tuntuvat ohi eletyiltä. Ohjaaja Panula kertoo, että alkuperäisen inspiraation lähteenä oli ns. kuntoutus, jossa kehitysvammaisia orjuutetaan ja riistetään häikäilemättömästi. Tästä kysymyksenasettelu laajeni naisten tyhmistämiseen ja hyväksikäyttöön. Yksi mies yrittää pettää näytelmän kaikkia naisia, ja mainioiden miesten kuoro kommentoi tapahtumia hymyillen taustalla. Äänitehosteetkin tähdentävät, että Gabriel ei ole kovin taitava petkuttaja, vaan päinvastoin varsin kömpelö, mutta onnistuu silti, … niin kauan kuin onnistuu. La Stradan Gabriel kertoo eräänlaisesta uuden avoimuuden ajasta, jota parhaillaan elämme. Esimerkiksi pääministerimme  toimissa kiristyksen ja nöyryyttämisen rakenteet ovat paljaina näkyvissä. Silti hän onnistuu toistamaan toimiaan. Railia odotellaan.

Pertti Julkunen


Autetaan La Stradaa!

Suomen ainoa kehitysvammaisteatteri La Strada on konkurssin partaalla. Lipputulot ja näyttämön vuokraus eivät ole riittäneet oman teatteritilan korkean vuokran (3000€/kk) maksamiseen. Jos apua ei saada, teatterin toiminta loppuu pian.

La Stradan toiminnan jatkamisen turvaamiseksi kerätään adressia. Sen osoite on: https://www.adressit.com/
vetoomus_kehitysvammaisteatteri_la_stradan_toiminnan_jatkumisen_t

La Stradan tukijäsenmaksu on 24 euroa. Teatteri kertoo ottavansa suurella kiitollisuudella vastaan kaikki pienet ja suuret lahjoitukset. La Stradan tukitilin numero on: Fi53 1146 3001 1118 45 NDEAFIHH. Viite: 9001. Saaja: Teatteri La Strada.

Keskustelua aiheesta

Q-teatteriin perustajiin kuulunut Leo Raivio on kuollut 51-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Helsinkiläisen Q-teatterin perustajiin kuulunut näyttelijä Leo Raivio, 51, on kuollut. Hän menehtyi eilen sairaalassa, kerrotaan Q-teatterista.

Raivio tunnetaan etenkin veljensä Antti Raivion kirjoittamasta näytelmästä Skavabölen pojat, joka nosti Q-teatterin maineeseen 1990-luvun alussa. Näytelmä kertoi heidän omasta nuoruudestaan. Sen pohjalta on tehty myös elokuva.

Raivion kuolemasta kertoi ensin Yle.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Martti Suosalo on monologin mestari

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Parasta elämässä -näytelmässä Martti Suosalo nappaa yleisöstä henkilön näyttelemään esimerkiksi alakoulun opettajaa ja hänen sukkakoiraansa.

Martti Suosalo on elokuva- ja näyttämörooliensa ohella tunnettu monista monologiesityksistään. Esimerkiksi ”Mielipuolen päiväkirjasta”, ”Palvelijasta” ja ”Luolamiehestä” on kaikista muodostunut kestosuosikkeja.

Uusi sulka Suosalon hattuun on nuoren polven brittikirjailija Duncan Macmillanin näytelmä ”Parasta elämässä” (Every Brilliant Thing, 2013). Monologi sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa, jossa se on nähtävänä tämän kevään. Sitten Suosalo lähtee kiertämään esityksen kanssa ympäri Suomea.

Näytelmässä seurataan yhden miehen tarinaa, joka alkaa siitä, kun 7-vuotiaan pojan äiti yrittää ensimmäisen kerran itsemurhaa. Tämän jälkeen poika päättää piristää äitiään listaamalla kaikki asiat, joiden takia elämä on elämisen arvoista. Lapsen maailmassa niitä ovat muun muassa aurinko, jäätelö ja raidalliset asiat. Lista kulkee pojan mukana hänen aikuistuessaan, lähtiessään opiskelemaan, mennessään naimisiin. Samalla ilon aiheet muuttuvat abstraktimmeiksi, kuten kohta 1007: ”Se, että joskus löytyy laulu, joka täydellisesti vastaa sun tunteita”.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Duncan Macmillan-Jonny Donahoe:
Parasta elämässä
Ohjaus ja suomennos Pentti Kotkaniemi – Valot Petri Suominen – Ääni Tuomas Rissanen – Näyttämöllä Martti Suosalo

Mestarillista haltuunottoa

Ennakko-odotus näytelmästä, jossa yleisö on osa esitystä, on usein, että nyt tulee kiusallisia hetkiä. Turun kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä homma sujuu kuitenkin todella vaivaannuttamatta.

Yleisöä on sijoitettu katsomon lisäksi näyttämölle. Suosalon hahmon listan kohtia on jaettu katsojille,  ja Suosalon huudellessa numeroita yleisön joukosta kuuluu ympäriinsä näitä parhaita asioita. Yleisö on alusta asti mukana ja heittäytyy uskaliaasti.

Suosalo myös nappaa yleisöstä hahmoja kohtauksiin, kuten isäksi, professoriksi tai vaimoksi. Olisi mielenkiintoista nähdä toinen esitys eri yleisöllä ja seurata, miten Suosalo mukautuu erilaisten roolisuoritusten keskellä.

Miksi tunnelma ei ole kiusallinen? Syynä on yksinjertaisesti  Martti Suosalo ja hänen karismansa. Hänen läsnäolonsa sekä pienet, mutta tehokkaat eleet imaisevat mukaansa. Tuntuu kuin Suosalo olisi oma itsensä, koska hän ei esittämällä esitä kertojaa.

On vaikeaa nimetä kovin monta muuta suomalaista näyttelijää, joka  hallitsisi näin hyvin puolitoistatuntisen monologin ja pitäisi yleisön jatkuvasti hyvällä tavalla varpaillaan.

Vihlovaa komediaa

Vaikka Duncan Macmillanin tyyli on vahvasti komediaa, päähenkilön äidin masennusta käsitellään onnistuneesti. Pojan reaktiot itsetuhoiseen äitiinsä tulevat esiin pienillä viittauksilla, jotka kuitenkin vihlaisevat. Ainoastaan näytelmän loppu lässähtää ja tuntuu jäävän liian avoimeksi.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on suomentanut Parasta elämässä -näytelmän onnistuneesti. Eikä näytelmässä voida välttyä ”Bonalle” tyypillisistä pitkitetyistä hassuttelukohtauksista.

Musiikki kuljettaa tarinaa vahvasti. Päähenkilön listan 1007. kohta tiivistää monen hersyvän hetken. Esityksessä kuullaan amerikkalaista jazzia kuin myös Suosalon laulattamana Seija Simolan La Maritza.

Martti Suosalo on kertonut haastattelussa, kuinka näytelmän harjoitusten aikana hän on pohtinut myös oman elämänsä pieniä, hyviä asioita. Samat ajatukset alkavat pyöriä katsojallakin, ja teatterista poistuu mieli hyvin kylläisenä.

Ellinoora Sandell

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta