Olen lähtökohtaisesti aina iloinen ja kiitollinen, kun kriitikko haluaa ottaa arvioitavakseen teoksia, joiden tekijänä olen työskennellyt. Teos on tällöin ylittänyt yhden kiinnostuksen kynnyksen, esitetyistä näkemyksistä riippumatta. Arviot ovat myös tärkeä silta taiteellisten töiden ja yleisön välillä.

Esityksemme saaman arvion sisältöön en halua enkä koe tarvetta puuttua millään tavoin, se ei myöskään olisi minun tehtäväni. En myöskään puhu muun työryhmämme nimissä.

EN voi kuitenkaan olla esittämättä kohteliasta kommenttia arviossa kriitikon esittämälle määrittelylle siitä, mitä musiikki on tai ei ole. Alku kirjoittaa: ”Ajan laskun äänimaailmasta vastaa Antti Nykyri. Mielestäni se on nimenomaan sitä, ei musiikkia, jossa olisi tietty melodia ja rytmi. Toki pulssi siinä on ja voimakkuuksien monenlaisia vaihteluja, mutta sitä ei taatusti pysty laskemaan mihinkään tiettyyn rytmiin.”

Keskittymättä ainoastaan oman työni uudelleen kategorisointiin haluaisin kysellä Demokraatin kulttuuritoimitukselta yleisemmin, millaista keskustelua käytte musiikin määritelmistä? Melodisuus tai (kuulijan) helposti laskettavissa oleva rytmi eivät ole olleet välttämättömiä aineksia kaikelle taidemusiikille tai elektroniselle musiikille – tai niistä nauttimiselle. Onneksi vastaavaa rajauksen tarvetta ei ole nykytanssinkaan saralla; tanssiksi voidaan ymmärtää myös sellainen liikkuminen, jossa ei ole selkeää poljentoa tai yleisesti tunnettua liikkeistöä.

AJAN lasku -esityksen musiikissa käytetyt keinot kuten mikrotonaalisuus, muun muassa ambient-musiikille ominaiset hitaasti muuntuvat harmoniat ja sävelkulut, niiden lomittuminen hälyääniin, kenttä-äänitysten ja löydettyjen äänien hyödyntäminen sekä loputon kerrostuva äänten muokkaushalutun esteettisen tuleman löytämiseksi eivät mikään ole musiikin parissa uusia ilmiöitä.

Kyllä, musiikki voi kuulostaa erikoiselta, jos soittimet eivät ole tuttuja eikä rytmiäkään pysty oikein laskemaan. Onko siis musiikkia vain se, jonka kukin meistä vanhastaan musiikiksi tunnistaa? Miten voimme silloin tutustua meille uudenlaiseen musiikkiin ja antaa käsityksemme laajentua? Tai miten musiikki voi ylipäätään itsessään uudistua?

Esityksiin kompositioita valmistaessani pyrin usein välttämään yleisemmin tunnistettaviin musiikkigenreihin viittaavia eleitä. Tavoittelen tilannetta, jossa teoksen kohdatessaan kuulija voi joutua uuden havaitsemisen ja määrittelyn äärelle, eikä hänelle tarjota siihen oikoteitä tyylien mukaisina ratkaisuina. Tästä pyrkimyksestä huolimatta eräs elektronista musiikkia laajalti tunteva ystäväni kertoo minulle usein teoksen valmistuttua, mitä nimenomaista musiikin tyylilajia se edustaa. Ajan lasku -teoksen musiikki on kuulemma ainakin dark ambientia. Tällä tavalla musiikin itseensä kietova voima on ihmeellinen, jos mieli on avoin.

MIELIPITEIDEN esittämisen ohella on musiikin rajauksia mahdollista pohtia myös lain ja tekijänoikeuksien näkökulmasta. Suomessa säveltäjien ja musiikintekijöiden tekijänoikeuksia valvoo Teosto. Teosilmoituksia omalle musiikilleni Teoston palvelussa laatiessani en ole huomannut sävellysten rytmille tai melodioille asetettavan erityisvaatimuksia.

Ystävällisesti ja pieni pilke silmäkulmassa musiikkikeskustelua laajentaen,

Antti Nykyri.
Kirjoittaja on taiteilija.