Turvallisuuspolitiikkaamme vaivaa tällä hetkellä moniulotteisuus, halutaan olla kaikkialla mutta samalla ei oikein kunnolla missään. Kun johtavilta poliitikoilta kysyy Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta, vastaus on yleensä seuraava rimpsu: turvallisuuspolitiikka perustuu uskottavaan ja itsenäiseen puolustukseen, tiivistyvään puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa, EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä turvatakuihin ja toimintaan Naton rauhankumppanuusohjelmassa.

Itsenäisen puolustuksen turvaaminen edellyttää ilma- ja merivoimien kaluston merkittävää uudistamista mutta lisämäärärahoihin on suhtauduttu nihkeästi, eräässä vasemmistopuolueessa lisämäärärahat on suoranaisesti tyrmätty.

Lähitulevaisuudessa kansallisen puolustuksen vahvistamisessa keskeistä on tiedustelulainsäädännön pikainen uudistaminen sekä kyberturvallisuuden vahvistaminen. Tietoverkkojen kautta toteutetut hyökkäykset voivat hetkessä lamauttaa koko maan huomattavasti helpommin ja ennakoimattomammin kuin perinteisen sodankäynnin menetelmät.

Naton rauhankumppanuusohjelmassa halutaan olla mukana mutta turvatakuita ei haluta. Ja onhan meillä vielä Nato-optio. Kenelläkään muulla maalla sitä ei ole eikä Naton päässäkään tunnuta ymmärtävän, mitä suomalaiset sillä tarkoittavat. Lisänä vielä tulee vaikea suhde Yhdysvaltoihin, joka vuoroin on liian läheinen tai liian etäinen.

Jos kokonaisturvallisuuden kannalta Nato on hyvä asia, jäsenyysprosessi kannattaa käynnistää. Jos taas liittoutumattomuus on Suomelle paras ratkaisu, niin sitten on syytä panostaa resursseja uskottavaan puolustukseen. Ydinkysymys on se, miten parhaiten turvataan Suomen ja suomalaisten turvallisuus. Ulko- ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulee aina tehdä tämän kysymyksen perusteella.