Näin tiivistää hyvinvointitutkija Tuomo Laihiala 1.2. Itä-Suomen yliopistossa tarkastettavan sosiologian väitöstutkimuksensa tuloksia.

Sipilän (kesk.) hallituksen päätös leikata erilaisia sosiaalitukien indeksejä on entisestään myrkkyä monille ja uhkaa kasvattaa leipäjonoissa kävijöiden määrää.

– THL on julkaissut työpaperin, jonka perusteella on laskettu, että vähimmäisturvalla elävien suhteellinen asema tulee tämän vaalikauden aikana heikkenemään. Se toki asettaa paineita hyväntekeväisyysavulle. Suurin osa leipäjonoissa käyvistä on pitkään työttöminä olleita työmarkkinatuella tai toimeentulotuella eläviä tai huonotuloisia eläkeläisiä. Vähimmäisturvassa tapahtuvat indeksileikkaukset näkyvät aivan varmasti heidän asemassaan, Laihiala arvioi Demokraatille.

Laihiala toivoo, että hänen tutkimuksensa voisi tuoda päättäjille tietoa maamme eriarvoistumisesta ja havahduttaa siihen. Politiikan pitäisi Laihialan mukaan pyrkiä huono-osaisuuden pitkittymisen ja kasautumisen ehkäisemiseen nykyistä tehokkaammin ja jo ennalta.

– On helpompi auttaa ihmisiä, joilla on vasta taloudellisia ongelmia. Heitä pystyy ohjaamaan esimerkiksi velkaneuvonnan pariin. Jos on lisäksi laajemmin erilaisia, esimerkiksi terveydellisiä ongelmia, tällaisesta elämäntilanteesta nostaminen vaatii jo huomattavia tukitoimia. Väitöstutkimukseni ajatuksena on ollut saada ruokaa jonottavien ihmisten ääni kuuluviin.

Laihialan tutkimus liittyy Itä-Suomen yliopiston Huono-osaisin Suomi -tutkimushankkeeseen. Siinä on vuosina 2012–2013 kerätty 36:sta eri leipäjonosta tai ruoanjakopisteestä aineistoa – yhteensä noin 3 500 asiakkaalta.

Laihialan tutkimus tarkastelee ruoka-avun saajien heikkoa elämänlaatua sekä huono-osaisuuden ja häpeän kokemista selittäviä tekijöitä. Se nostaa esiin myös, millaisia käsityksiä heikossa asemassa oleviin avunsaajiin kohdistuu julkisessa keskustelussa. Lähteinä olivat sanomalehtien – muun muassa Helsingin Sanomat ja iltapäivälehdet – verkkokeskustelut leipäjonoja käsittelevissä uutisissa.

Verkkokeskusteluista syntyi kaksijakoinen kuva.

– Vaikuttaa siltä, että perinteisen kaltainen köyhäinapu mahdollistaa heikossa asemassa oleviin avunsaajiin kohdistuvan arvostelun. Se näkyy niin, että heidän avuntarpeensa kyseenalaistetaan aika rajusti. Toisaalta heitä myös ymmärretään. Ymmärrys heitä kohtaan on sitä yleisempää, mitä läheisempi suhde verkkokeskustelijalla itsellään on huono-osaisuuteen, Laihiala kertoo.

Verkkokeskustelu heijastelee yhteiskunnassamme tapahtunutta sosiaalisen etäisyyden kasvua.

– Verkkokeskusteluissa kumpuaa vaade avun tarpeen arvioinnista, kontrollista sekä sen korostaminen, että leipäjonoon menneen elämäntilanne on joko avunsaajan tai yhteiskunnan vika. Vika nähdään usein olevan avunsaajalla itsellään. Näissä keskusteluissa korostuvat mielipiteet, joissa avunsaajat nähdään esimerkiksi “laiskoina sosiaalipummeina” ja heihin kohdistuu tietynlaista vihapuhetta. Toisaalta keskusteluissa korostetaan sitäkin, että on yhteiskunnan vika ja häpeä, että on tavallisia suomalaisia niin huonossa tilanteessa.

Kun verkkokeskusteluissa painottuu valtaosin kritiikki, Laihialan tutkimuksen toinen puoli tuo esiin avunsaajien omat kokemukset ja äänen. Laihiala toivookin, että tämä ääni voisi myös kitkeä väestöömme pinttyneitä, verkkokeskusteluissakin näkyviä uskomuksia, joiden mukaan leipäjonoissa käytäisiin jopa hyvin vuoksi, vaille todellista tarvetta.

– Tutkimus osoittaa, että leipäjonoissa käyvistä suurin osa kärsii hyvin syvästä taloudellisesta huono-osaisuudesta. Yli kahdella viidestä on myös erilaisia terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia. Se, että meillä on leipäjonoja, johtuu yhtäältä rakenteellisesta eläkeläisköyhyydestä ja siitä, että pitkään työttöminä olleilla on voimakas syrjäytymisalttius.

Laihiala muistuttaa myös, että leipäjonoissa katukuvassa seisovat ihmiset muodostavat monilla paikkakunnilla tunnistettavan ryhmän.

– Se altistaa heidät julkiselle arvostelulle. On hyvinvointivaltion kannalta häpeällistä, että ihmiset joutuvat räntäsateessa ja pakkasessa jonottamaan ruokaa.

– Tutkimukseni mukaan reilu kolmannes kokee leipäjonoissa käymisen nöyryyttävänä ja noin sama määrä kokee, ettei haluaisi tulla jonossa nähdyksi esimerkiksi ystävien, sukulaisten tai naapurien toimesta.

Laihiala toteaa olevansa – yhdessä muiden leipäjonoja projektissa tutkineiden kanssa – sitä mieltä, että jonot pitäisi saada pois kaduilta – inhimillisyyden takia. Hän mainitsee Vantaan positiivisena esimerkkinä siitä, että siellä ruokakassin jakamista on sisällytetty muiden tilanteiden kuten yhteisruokailuiden yhteyteen.

– Helmikuussa alkaa Yhteisvastuukeräys. Siinä on hyvä kampanja tulossa. Siinä nimenomaan on ajatuksia, että avunsaamisen ei olisi nöyryyttävää. Ruokaa jaettaisiin niin, että ihmiset saavat lisäarvoa, keskustelumahdollisuuksia, ja että heitä pystyttäisiin ohjaamaan julkisen tuen ja avun piiriin, jos näin ei vielä ole, Laihiala tietää.

– Vaatisi poliittista tahtoa, että leipäjonot saataisiin sisätiloihin ja ruoka-avun tarve saataisiin, jos ei lakkaamaan, niin ainakin sellaiseksi, ettei se nykyisestään kasvaisi.

Leipäjonoissa käy yliedustettuna yksinasuvia. Laihialan väitöksen mukaan yhden aikuisen talouksissa asuvien elämänlaatu on systemaattisesti heikompaa kuin kahden aikuisen talouksissa asuvien.

Jo mainittu häpeä on käsite tai ilmiö, joka jää helposti leipäjonoista puhuttaessa piiloon.

– Ihmiset eivät alttiisti kyselyssä ilmoita tuntevansa häpeää. On hyvin mahdollista, että heille, jotka ovat jo pidemmän aikaa leipäjonossa käyneet, avunhakeminen ei juurikaan aiheuta häpeää. Sitten on noin kolmannes, jotka kertovat kokevansa tilanteen sosiaalisesti häpeällisinä. Naiset, lapsiperheelliset ja korkeasti koulutetut häpeävät ruoka-apuun turvautumista muita useammin. Myös korkea ikä ja tulojen riittämättömänä pitäminen selittävät häpeän kokemista.

– Vaikuttaisi siltä, että oma viiteryhmä, johon kokemusta peilataan vaikuttaa siihen, miltä avun hakeminen tuntuu. Jos se on työssäkäyvää koulutettua ja hyvinvoivaa ryhmää, se aiheuttaa häpeää. Jos oma viiteryhmäkin on heikossa asemassa, ei tunnukaan niin häpeälliseltä, vaan voi tapahtua sen huomaaminen, että kyseessä onkin yhteiskunnan häpeä ja köyhyys on laajempi ilmiö.

Laihiala summaa, ettei kenenkään pärjäämistä suomalaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi jättää toisten hyväntahtoisuuden varaan.

– Kun puhutaan, tutkitaan ja erilaisia etuuksia kohdennetaan heikossa asemassa oleviin, se pitäisi pystyä tekemään heidän ihmisarvonsa säilyttäen.

Jos avun hakeminen koetaan leimaavaksi, sitä jätetään myös hakematta. Tällöin apu ei kohdennu niille, jotka sitä eniten tarvitsisivat.

– Ruoka-avun suhteen ongelma on väistämättä myös se, että sitä ei ole kaikille ja kaikilla paikkakunnilla edes saatavilla. On myös ihmisiä, jotka eivät pysty liikkumaan ja tulemaan pariksi tunniksi jonottamaan leipää. Järjestelmät, joissa apua tuodaan kotiin, voisivat tavoittaa tällaisia ihmisiä.

Laihiala vaikuttaa panevan toivoa myös Yhteisvastuukeräys-kampanjan onnistumiseen.

– Toivottavasti se nostaa samalla lailla kuin 1990-luvulla kerättiin laman uhreille ja kirkon ruokapankkitoimintaan apua, nostaa keskustelun kohteeksi uuden “ruokatrendin”. Se olisi se, että kaikilla suomalaisilla olisi kunnon ruokaa tarjolla. Tämän päivän ruokatrendi toisilla on ruoan puute samanaikaisesti kuin paremmassa asemassa olevilla on omat erilaiset ruokatrendinsä, Laihiala muistuttaa.

4.2. käynnistyvän Yhteisvastuukeräyksen teemana on Nälkä – #ruokatrendit 2018. Kampanjassa nostetaan esiin globaali nälkä, mutta painopiste on suomalaisten leipäjonojen problemaattisuudessa ja häpeällisyydessä.

– Nostamme esiin ongelman syitä että esitämme niin lyhyen kuin pitkänkin tähtäimen ratkaisuvaihtoehtoja. Tällä hetkellä tarvitaan akuuttia apua, mutta ihmisten seisottaminen leipäjonoissa räntäsateessa ei mielestämme ole ihmisarvoista auttamista. Perusviestimme tulee kuitenkin olemaan se, että perusturvan taso tulee saada sellaiseksi, että pitkäkestoinen ruoka-avun asiakkuus ei olisi kenellekään välttämätöntä, keräysjohtaja Tapio Pajunen kertoo Demokraatille.