Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Työ on huono argumentti — havainnollistan asiaa 5 väitteellä — ”Vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä”

Työhön vedotaan politiikassa niin taajaan, että se alkaa tuntua luonnolliselta. Onhan työ arvojen lähde ja sosiaalisten tarpeiden täyttymys. Ja koska näin on, niin työllisyyttä voi käyttää minkä tahansa ratkaisun perustelemiseen. Valikoimattomassa käytössään työn argumentti luo ristiriitaista ja ristiriitoja synnyttävää puhetta. Havainnollistan asiaa viidellä väitteellä.

1.) Työllisyyspuhe peittää työnteon ekologisia ja sosiaalisia seurauksia.

Työllisyyspuhe jakaantuu kiinnostavalla tavalla kahtia. Työ, josta on ihmisille iloa ja hyötyä, siis kulttuuri tai terveydenhoito, on säästökohde. Työllistämistoimilla pyritään tukemaan vain työtä, joka tuo voittoa omistajille, vaikka tuotteet olisivat tarpeettomia tai vahingollisia.

Säästöt ja työllistäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Säästäjä pidättäytyy ostamasta työtä tai työn tuotteita. Julkinen säästäjä luo suoraan työttömyyttä ja huonontaa elinolojamme. Jos elinoloista piitattaisiin, niin työn argumenttia ei käytettäisi. Homekouluja ei korjattaisi siksi, että remontti työllistää, vaan siksi, että homeisessa talossa on paha käydä koulua. Työllistävää piikkilankateollisuutta ei tuettaisi, jos työ turmelisi ympäristöä tai tuote rajoittaisi liikkumisen vapautta.

2.) Työn argumentti on vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä. 

Yhden etymologiansa mukaan monien kielten uskontoa tarkoittava sana on peräisin Rooman tasavallan myyttiseltä kaudelta. Juurena on re-ligio, uudelleen-kuokkiminen. Huolellinen (vanhojen kainuulaisten murteella ”uskollinen”) maatöiden tekeminen oli pyhä asia. Tekijä sai työstä arvokkuutensa ja yhteisö elämisen mahdollisuuden.

Työ on säilyttänyt pyhyyttään teollisuusyhteiskunnissakin. Samalla tuotteiden valmistamiseen käytetään yhä vähemmän työtä. Kun työaikaa tästä huolimatta kiristämällä ja uhkailemalla pidennetään, niin kaikki eivät tunne sorvinsa ääressä sitä iloa, minkä omaehtoisesti paneutuva, yhteiselle hyvälle uskollinen työnteko antaa.

Työn argumentti menettää tehoaan siellä, missä työ ei enää ole pyhää. Siellä, missä työtä yhä kunnioitetaan, käy työllisyyspuhe pahalla loukkaavaksi. Työn pyhyyden avulla etujaan ajavat ihmiset toimivat samalla tavalla kuin uskonnon väärinkäyttäjät. Menettely on arveluttava politiikan kaipaaman hyväksynnän kannalta. Uskovaisten lisäksi monet sekulaaritkin kansalaiset pitävät pyhillä asioilla ratsastamista halveksuntaa ansaitsevana tekona.

Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

3.) Työllisyyspuhe lisää työttömyyttä.

Kiky-sopimus sopii esimerkiksi työn argumentin ristiriitaisuudesta. Työn hinnan alentaminen ja työttömyyden vähentäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Se, joka haluaa alentaa työkustannuksia, ei vähennä työttömyyttä, vaan lisää sitä. Jos työn tarjontaa ei ole tarpeeksi, niin työn hinta ei alene, vaan voi nousta. Työn tarjontaa taas ei ole, jos ei ole työvoimareserviä. Tosin työttömyys ja työn tarjonta eivät ole sama asia, sillä jo työkyvyttömiksi nöyryytetyt työttömät eivät kuulu tarjolla olevaan varantoon.

Piikkilankatehdas palkkaa suomalaisia työntekijöitä, jos he ovat muita työntekijöitä halvempia. Tosin piikkilankametrin hintaan ja menekkiin vaikuttavat työajan lisäksi lukemattomat muut seikat, mutta niiden huomiotta jättäminen on aivan oikeutettua. Muuten ei voitaisi tarkastella tämän yhden toimenpiteen, siis maksuttoman pakkotyön, vaikutuksia työllisyyteen. Ja jos kaikki muut asiaan vaikuttavat tekijät jätetään huomiotta, niin asia näyttää selvältä.

Kyllä, kyllä piikkilanka ostetaan juuri siltä tehtaalta, jonka työläiset tekevät eniten ilmaista työtä. Työn yksikkökustannukset ovat alentuneet! Ilmaisen työn teettäminen nimittäin on työn yksikkökustannusten alentamista. Kiky-logiikan pohjalla on abstrakti tautologia: työn hinnan alentaminen on työn hinnan alentamista.

Tärkein tässä logiikassa huomiotta jätetty seikka on se, että työn yksikkökustannukset alenevat myös ilman Sipilän valtion interventiota. Moderni historia on työn yksikkökustannusten alenemisen historiaa. Prosessin sivutuotteena on ollut suorainen pakko lyhentää työaikaa. Pakko on edelleen voimassa, varsinkin jos työttömyyttä halutaan vähentää. Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

4.) Työllisyyspuhe kannustaa valtioita tuhoisaan kansainväliseen kilpailuun.

Kiky-sopimuksen ikävimmät piirteet sisältyvät julki lausuttuun kilpailun logiikaan. Piikkilankatehtailija palkkaa suomalaisia, koska nämä ovat halvimpia. Muiden maiden piikkilankatyöläiset jäävät työttömiksi, koska ovat kalliimpia. Suomen käyttämä keino osoittautuu tehokkaaksi. Mutta jos olettaisimme, että hallitukset olisivat myös muualla kiinnostuneita työllisyyden hoidosta, niin kilpailijamaissa tehtäisiin pian palkatonta pakkotyötä pitempään kuin Suomessa.

Koska hallitukset ovat työttömyyden vähentämisen asemesta kiinnostuneita työn tarjonnan lisäämisestä, niin ne lyövät kiky-pelissä nokkiin sitä hanakammin. Yksikkökustannusten alentaminen lisää työttömyyttä milloin siellä, milloin täällä ja työajan pidentäminen pahentaa sitä tasapuolisesti kaikkialla.

5.) Työllisyyspuhe kärjistää yhteiskuntarauhaa vaarantavia prosesseja.

Huonojen ratkaisujen perusteluna käytetään niiden työllistävää vaikutusta. Pienen ryhmän voittoja kasvatettaessa vedotaan niihin kunnioituksen tunteisiin, joita työhön yhä liitetään. Kansainvälisten suuryritysten etuja ajetaan kansallismielisillä perusteilla. Työllisyyspuhetta käytetään työttömien syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen. Näistä työn argumentin eri käyttötavoista saattaa seurata, että aivan kaikki kansalaiset eivät pian kunnioita esivaltaa niin paljon kuin olisi hyväksi.

Esivallan lisäksi myös ay-liike saattaa kärsiä arvovaltatappioita. Nuorten suhtautumisesta on kannettu huolta, mutta nyt on olemassa aikuisikään ehtineitä, asioita yleensä maltillisesti ja vakaasti harkitsevia ihmisiä, jotka eivät kunnioita ay-liikettä aivan kaikessa sen jälkeen, kun johtajat allekirjoittivat kiky-sopimuksen. Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija. Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Vieraspelit ovat korisliigamme rotanloukku — ”Kotivoittosuhde on posketon”

Yleinen pohdinnan aihe on korispiireissä tänään se, miksi miesten pääsarjassa otteluvoittajiksi selviytyy liian usein kotijoukkue.

Veikkauksen pelejä rastaavalle se tietää kyllä ns. varmoja nakkeja, koska tämän kauden liigassamme kotijoukkue on selviytynyt voittajaksi 68:sta matsista 50 kertaa. Tämä tietää siis sitä, että kotikoreihin heittävä joukkue on vienyt peleistä 73,1 %. Vieraille outo pelihalli on kuin rotanloukku.

Kaikissa palloilumuodoissa kotikentän merkitys on suuri, mutta nyt tuo koriksen kotivoittosuhde pääsarjassamme on jo posketon. Otetaan vertailukohta vaikka länsinaapurista Ruotsista, jossa liigan kotivoittosuhde tällä erää on 69,4 % ja Pohjois-Euroopan parhaassa koripallomaassa Liettuassa ainoastaan 61,5 %.

Koti- ja vieraspelien erilaisuudesta käy parhaana esimerkkinä se, että liigaa johtava Seagulls hävisi vieraissa sarjajumbolle Korihaille, jota puolestaan keskikastin Nokia juoksutti keskiviikkona kotonaan kuin pässiä narusta.

Liigajoukkueista vain Seagulls, Vilpas ja Kataja ovat voittaneet vieraissa enemmän kuin yhden ottelun. Niillä meriiteillä pääsee sarjataulukon kärkeen.

Tilastofriikit ovat laskeneet, että kotijoukkue hyötyy olosuhteista ottelua kohden noin 15 pistettä. Etuun vaikuttavat tutut olosuhteet, kuten koriinheitoissa kotisalin vakiintuneet kiintopisteet, kannustava kotiyleisö ja, niin ikävää kuin se on kirjatakin, erotuomariratkaisut suosivat useimmiten kiikunkaakun-tilanteissa kotijoukkuetta.

Tällä hetkellä liigassa Seagulls on ainoa joukkue, joka ei ole vielä hävinnyt kotonaan, sillä kun on seitsemän voittoa putkeen. Matkaa on kuitenkin kaikkien aikojen rekordiin, sillä Honka voitti vuosina 2000/02 kaikkiaan 42 liigamatsiaan peräkanaa Tapiolassa.

Edessä on kaksi kotimaisen koriksen huippuiltaa.

Vaikka Seagulls johtaakin liigaamme niin mestariehdokas numero yksi on edelleen Joensuun Kataja. Vaikka sekin on hävinnyt kotimaan kinkereissä vieraspelejään, niin ainakaan mestarien liigan europelit eivät ole sille rotanloukkuja.

Kaksi viimeistä peliään kun Kataja on voittanut maailman turuilla. Ensin Turkin Izmirissä ja tällä viikolla Israelin Rishonissa. Ne ovat kovia saavutuksia, vaikka tämän viikon päänahka ei olekaan siitä Euroopan huippuseurasta Maccabista, jonka kotikenttä on Tel Avivissa, vaan Rishonin Maccabista.

Ja mitä henkilökohtaisia ilotulituksia nähtiinkään. Katajan Rion Brown latoi häkkiin 40 pointsia hurjalla 15/20 heittotarkkuudella ja Teemu Rannikko antoi 14 koriinjohtavaa namupassia. Rannikon syöttömäärä on mestarien liigan tämän kauden korkein yhden ottelun tilastomerkintä ja Brownin pisteetkin toiseksi suurin yhden matsin pinnamäärä. Lisäksi Brown valittiin mestarien liigan viikon ykkösviisikkoon.

Kuinka sitten Kataja jaksaa keskittyä kotimaan vieraspeleihinsä tässä vaiheessa, on jo toinen asia. Se nähdään kuitenkin Salossa jo lauantaina ja sitten syyskauden kliimaksissa Seagullsia vastaan Helsingissä ajan patinassa rapistuvan Pikku-Messuhallin parketilla ensi viikon perjantaina.

Edessä on siis kaksi kotimaisen koriksen huippuiltaa.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija. Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kirjastolain politisoiminen ei ole kovin toivottavaa, mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä

Kirjakokoelmia pienennetään ja yksipuolistetaan. Samalla kirjaston käyttäjän asema muuttuu. Vielä muutama vuosi sitten hän tutustui kirjoihin sillä tavalla kuin itse halusi ja sai asiantuntevaa apua, jos pyysi. Vuoden 1999 kirjastolain hengen mukaisesti hän kehitti itseään. Nyt käyttäjä joutuu kehittämis- ja aktivointitoimien kohteeksi.

Tilannetta on pohjustettu noin vuodesta 2011 jatkuneella kampanjalla, jonka aikana lehdistössä on julkaistu satoja samanlaisia kirjoituksia. Niiden mukaan kirjasto on yhteinen olohuone, jonne tuodaan elämää ja kodikkuutta. Käytännössä ”kodikkuus” vie tilaa, työaikaa ja rahaa kirjallisuudelta. ”Elämä” estää jäljelle jääneisiin kirjoihin tutustumisen.

Hallituksen esitys laiksi yleisistä kirjastoista enimmäkseen myötäilee olohuonekampanjan näkökohtia. Se on ymmärrettävää. Toisaalta esitys, ja varsinkin sen varhaisemmat luonnokset, hieman hillitsevät tuhoisimpia tendenssejä. Se on yhteiskunnan kaupallistumisen ja manipuloitumisen aikoina yllättävää ja kiitettävää.

Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto.

Kirjasto oli ennen olohuoneeksi muuttumistaan monille ihmisille tärkein ilon, mielenrauhan ja sivistyksen lähde. Kirjasto oli kirjallisuuden elinehto. Tässä katsannossa on pantava murheellisesti merkille, että sana ”kirjallisuus” esiintyy vanhassa laissa, mutta ei uuden esityksen tavoitepykälässä.

Huomionarvoista on sekin, että opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi asiaa valmisteltaessa lausuntoja monilta kymmeniltä tahoilta, mutta ei Suomen Tietokirjailijoilta eikä Kirjailijaliitolta. Kirjallisuuden tuntemus ja yleisön kirjoja kohtaan tuntema kiinnostus syntyi kirjastokäynneillä ja niiden aikana ja jälkeen käydyissä spontaaneissa keskusteluissa, joten kirjasto oli myös kirjailijoiden elinehto.

Kirjaston uudistajat myönsivät kampanjansa aikana, että käyttäjät haluavat kirjastoon kirjoja ja hiljaisuutta ja että nuoret käyttäjät ovat rauhan kannalla vielä tiiviimmin kuin vanhat. Esimerkiksi Saana Saarisen ja Kati Tiirikaisen haastattelukirjassa Rakastan kirjastoa (BTJ Finland 2015) esitetään vakuuttavia perusteluja kirjastorauhalle. Melun välttämättömyydelle en sen sijaan ole kuullut ainoatakaan perustelua, vaikka olen niitä kirjastotuhoa kuvaavassa Kirjastopäiväkirjassani (ntamo 2013) kysynyt ja vaikka kirjastonjohtajat ovat vastanneet kohteliaasti muihin kysymyksiini.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea.

Nyt on kysyttävä, onko kirja säilyttämisen arvoinen kulttuuritallenne. Jos ei ole, niin on melko sama, mitä laissa säädetään. Jos on, niin lailla on pyrittävä siihen, että kirjastossa on kirjoja ja mahdollisuus niihin tutustumiseen. Tähän ei päästä, jos esitys hyväksytään ilman muutoksia.

Muutoksia kaipaavat varsinkin rahoitusta, tehtäviä ja käyttäjän velvollisuuksia koskevat pykälät. Rahoitusta koskeva 18§ voisi kuulua näin: ”Kunta saa valtionosuutta yleisen kirjaston niihin käyttökustannuksiin, jotka koituvat kirjojen tai muiden kulttuuritallenteiden hankinnasta ja hoidosta”. Kirjan elinmahdollisuuksia pystyttäisiin jossakin määrin säätelemään. Kunta saisi etsiä eri rahoituksen kirjastojensa muihin tehtäviin.

Vuoden 1999 kirjastolaki ei luettele kirjaston tehtäviä. Uusi esitys listaa niitä liikaa. Pykälän 6 ongelmalliset momentit velvoittavat yleisen kirjaston tarjoamaan ”tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan” sekä edistämään ”yhteiskunnallista ja kulttuurista vuoropuhelua”.

Tilojen tarjoaminen kannettavien tietokoneiden kanssa liikkuville kirjoittajille on hyvä idea. He tarvitsevat kirjaston kirjoja eivätkä yleensä häiritse muita. Muuten esitys on ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjoille tarkoitettu tila pienenee ja mahdollistaa kokoelmien supistamisen. Toiseksi harrastaminen ja kansalaistoiminta estävät kirjojen etsimisen ja lukemisen, jos ne tapahtuvat aukioloaikana samassa tilassa kirjastonkäytön kanssa. Kolmanneksi velvoite tilojen luovuttamisesta voi tuoda kirjastolle riittävyyttä ja tasapuolisuutta koskevia ongelmia. Jos tilojen luovutus määritellään laissa kirjaston tehtäväksi, niin monet tiloja tarvitsevat kansalaiset voivat vaatia niitä yhtä aikaa.

Jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä.

Yhteiskunnallisen vuoropuhelun pohja on näihin asti luotu kirjastoissa. Se on syntynyt siten, että yleisölle on annettu mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen, ajatella asioita, ja mahdollisesti myös kirjoittaa itse. Vuoropuhelun alku on yksinäinen rauhoittuminen kirjan kanssa. Tämä vain kirjastolle ominainen yhteiskunnallisen vuoropuhelun muoto olisi hyvä säilyttää myös tulevaisuudessa. Sitä häiritsevä vuorovaikutus olisi järjestettävä jossakin muualla kuin kirjastossa.

Aidon vuoropuhelun ainoa muoto ei siis ole se, että kansalaiset kokoontuvat samaan tilaan ja puhuvat toisilleen. Myös tällaisella toisia häiritsemättömällä keskustelulla on kirjastoissa kunniakkaat perinteet (vrt. esim. Mäkelän piiri Tampereella). Sähköisesti vahvistetut vuoropuhelut sen sijaan ovat häpeäksi. Häirintä pitää kieltää lailla.

Hallituksen ehdotuksen elokuinen luonnos puhui häirinnästä näin:

”Yleisen kirjaston käyttäjä ei saa aiheuttaa häiriötä kirjaston muille käyttäjille ja henkilökunnalle eikä vaarantaa kirjaston viihtyisyyttä ja turvallisuutta.”

Hallituksen lopullinen esitys määrittelee asian näin: ”Yleisen kirjaston käyttäjän on käyttäydyttävä kirjastossa asiallisesti. Kirjaston toiminnan häiritsemiseen ja turvallisuuden vaarantamiseen sovelletaan järjestyslakia (612/2003)”. Kirjasto ei mielestäni kaipaa monitulkintaista asiallisuuden toivomusta, vaan häirinnän selvän kiellon.

Se voisi olla tällainen:

”Kirjaston käyttäjä tai henkilökunnan jäsen ei saa häiritä kirjaston toimintaa äänekkäällä käytöksellä. Henkilökunnan velvollisuutena on huolehtia siitä, että kirjastossa säilyy kohtuullinen hiljaisuus.”

Eduskunta ei luultavasti tee muutoksia lakiin, eikä kirjastolain niin sanottu politisoiminen ole kovin toivottavaakaan. Mutta jotain on tehtävä, jos kirja tuntuu tärkeältä. Olisi ihastuttavaa, jos joku nuori, reipas ja hillitysti käyttäytyvä ihminen tekisi heti eduskunnan päätöksen perään kansalaisaloitteen kirjan ja kirjastorauhan puolesta.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija. Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

SDP:n ex-puheenjohtaja: ”Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono”

Joulukuun alussa vuonna 1917 Suomen valtiopäivät päättivät siirtää Suomen itsenäisten valtioiden joukkoon, keskellä sotaa, kaaosta ja kumousta lähialueella, Euroopassa ja maailmassa. Se oli rohkea ja kauaskantoinen teko. Sitä voimme ylpeinä juhlia valmistautuessamme ensi vuonna vietettävään tasavaltamme 100-vuotisjuhlaan.

Olemme pian siirtymässä maamme 100-vuotisjuhlavuoteen melko ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono kansainvälisen mittapuun mukaan. Kansainvälinen tilanne sen sijaan näyttää uhkaavalta, vaikka sitä ei tietenkään voi verrata sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin erittäin tuhoisa ensimmäinen maailmansota oli juuri päättymäisillään kaikkine myöhempine seurauksineen.

Suomi on Euroopan vakaimpia demokratioita. Se on Pohjolan ainoa maa, jota johtaa parlamentaarinen enemmistöhallitus. Se on maa, jonka kansalaiset luottavat harjoitettuun ulkopolitiikkaan, uskovat maamme harjoittamaan puolustuspolitiikkaan, kunnioittavat tasavallan presidenttiä ja arvostavat eduskuntaa ja hallitusta. Muut kansalliset instituutiot, oikeuslaitos, poliisi, koulu ja kirkko ovat niinkään edelleen vahvassa asemassa.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä.

Kansallisen perustan ollessa näin vahva voisi ajatella, että strategisten toimintalinjojen löytäminen Suomelle 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ei olisi ihan mahdoton tehtävä. Kuluneen vuoden suurimpia saavutuksia Suomessa oli laajapohjaisen kilpailukykysopimuksen aikaansaaminen. Se vaati kaikilta osapuolilta joustoa ja vastaantuloa, neuvottelukykyä ja kompromissihalua. Ihan turhaan tätä kansallista talkoohenkeä on jälkeenpäin aliarvioitu ja vähätelty. Se oli merkittävä saavutus, jolla ylitettiin parlamentaarinen blokkiraja, murrettiin yritykset tuhota Suomen työmarkkinoiden neuvotteluperinteet ja palautettiin pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeiset periaatteet kunniaan.

Suomen alkavan juhlavuoden kunniaksi voitaisiin kilpailukykysopimuksen hengessä käynnistää laajapohjainen projekti, eräänlainen uusi ”Korpilampi”, joka keskittyisi Suomen koulutuspolitiikan menestyksen jatkuvaan varmistamiseen, työllisyyskysymyksen vakavaan hoitamiseen ja Suomen surkean vientikehityksen kääntämiseen uuteen kasvuun.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä. Tällaiseen ”Vuosisataprojektiin”, jolla pyrittäisiin hakemaan uusia aineksia globalisaatio- ja digiajan vaatimalle konsensuspolitiikalle, pitäisi olla mielekästä osallistua kaikkien blokkirajojen yli. Suomen rakenteelliset ongelmat ovat myös sen kokoiset, että tämänkertaisen blokkihallituksen tähänastiset yksipuoliset yritykset ovat epäonnistuneet. Näin kävi mahtipontisesti julistetulle ”yhteiskuntasopimushankkeelle” ja niin uhkaa nyt käydä jälleen kerran sotelle.

Siksi laajapohjaisempi ”koulutus, työllisyys ja vienti”-hanke olisi paikallaan.

Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla.

Helsingin Sanomien Matti Kalliokoski kirjoitti mielenkiintoisen ja syvällisen kolumnin 2.12.2016 otsikolla ”Suomen lippu on jäsenmerkki”. Hän toteaa, että sen ohella, että siniristilippumme meille symbolisoi jotakin ainutlaatuista ja erityistä suomalaista, ulkomaailman silmissä se mieluummin symbolisoi Pohjoismaiden kerhon jäsenyyttä. ”Jokainen uutinen maailmalla, joka kertoo, että jossain Pohjoismaassa tasa-arvo, sivistys, kansanvalta tai ympäristö voivat hyvin, koituu suomalaisten hyödyksi”, toteaa Kalliokoski. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä.

Siirrymme pian alkavaan juhlavuoteemme kasvavan kansainvälisen epävarmuuden vallitessa. Euroopan unionin sisäinen poliittinen epävakaus, kasvava nationalismi ja populismi, Britannian populismin voitto, joka vie ulos Euroopasta, Yhdysvaltain presidentin vaalien aiheuttama arvaamattomuus, Venäjän suurvaltastrategia, Lähi-Idän kasvava kaaos, Kiinan poliittinen kasvustrategia jne. Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat suoraan myös meihin, vaikka kuinka haluaisimme pysäyttää maailman ja hypätä pois.

Tällaisessa tilanteessa on mielekästä hakea yhteistyötä ja turvaa lähiystävien piiristä. Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla. Meillä on yhdessä niin paljon annettavaa maailmalle ja niin paljon puolustettavaakin, että lisää aloitteellisuutta todella kaivattaisiin nyt myös ristilippumailta. Pohjoismaat ovat tunnettuja rauhan edistäjiä ja välittäjiä. Sitä työtä tarvitaan tällä hetkellä ja sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Suomi voisi tässä suhteessa myös merkittävästi nostaa profiiliaan, sopivasti satavuotiaan itsenäisen taipaleen kunniaksi.

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Miljardien hävittäjähankintoja tehdään paroni-menetelmällä — tätä saksalais-brittiläis-italialais-espanjalaista konetta ei yksi moottorivika pudota

Suomea odottavat lähivuosina jättiläismäiset investoinnit, joista niiden kokoluokkaan nähden puhutaan yllättävän vähän. Itsenäinen ja uskottava puolustus edellyttää, että uusimme ilmavoimien ja merivoimien kalustoa. Torjuntahävittäjien hankinnat vievät laskentatavasta riippuen 5-10 miljardia euroa ja alusten uusiminenkin ainakin 1 miljardia euroa.

Tuollaiset summat eivät mahdu mitenkään budjettikehyksiin, joten käyttöön on otettu eräänlainen paroni -menetelmä. Siinä tehdään hankinnat budjetin ulkopuolelta velaksi. No, veronmaksajien piikissä sekin on loppupeleissä. Velaksi ostamisella voi kuitenkin olla EU-tason hyväksyntä. Unioni ehkä sallii ylivelaksi elämisen asioissa, joilla on jäsenmaalle aivan ratkaiseva kansallinen merkitys. Puolustuskykymme ylläpito täyttää tämän vaatimuksen.

Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Suomella ovat ilmavoimien hävittäjähankinnat jo vireillä. Puolustusvoimien mukaan kysymykseen tulevat seuraavat valmistajat ja konetyypit: Boeing (F/A-18), Dassault Aviation (Rafale), BAE Systems (Eurofighter Typhoon), Lockheed Martin (F-35) ja Saab (JAS Gripen).

Edessä ovat vielä monenmoiset raportoinnit ja testaukset, mutta pudotuspeli on selvästi käynnissä. Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Moni pitää yhä Yhdysvaltoja ässäkorttina, mutta en olisi tästä niin varma. Ainakin pitäisi saada ensin takeet, mitä presidentiksi noussut Donald Trump tarkoittaa teollisuuden protektionismillaan ja vaatimuksellaan, että EU-maiden pitää ottaa suurempi vastuu puolustuskustannuksissa.

Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa.

Suomalais-ranskalaisen yhteistyön takana puolestaan kummittelee ikävä sana – Areva. Lentokoneyhteistyö ei toki ole sama kuin ydinvoimateollisuus, mutta ranskalaisten kanssa voi jäädä Rafale-ratkaisulla hanttikortti käteen.

Tämän jälkeen tiedän, että moni sosialidemokraatti ja keskustalainen liputtaa ruotsalaisen JAS Gripenin puolesta. Ja mikäpä siinä. Hävittäjähankinta Ruotsista niittaisi kahdenkeskisen puolustusyhteistyön entistä selvemmin yhteen.

Ratkaiseva puute on kuitenkin, että JAS Gripenillä ei ole ammattisotilaiden arvostamaa referenssiä eli merkittäviä tilauksia ja näyttöä kovista taistelutilanteista.

Näin ollen jäljelle jää saksalais-brittiläis-italialais-espanjalainen Eurofighter Typhoon. Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa. Sen asejärjestelmä on muokattavissa helposti suomalaisiin tarpeisiin. Ja mikä tärkeätä, tämä hävittäjä on kaksimoottorinen, mitä on syytä arvostaa. Yksi moottorivika ei pudota koko kallista laitetta. Kaiken lisäksi Suomi voisi päästä osaksi yhteiseurooppalaista puolustusteollisuuden ketjua.

Jalkaväen korpraalin natsoilla en tietenkään ole minkään sortin asiantuntija Suomen torjuntahävittäjähankkinnoissa. Veronmaksajana ja sotilasvalan vannoneena katson kuitenkin oikeudekseni ja jopa velvollisuudekseni lausua puserokansan edustajan mielipiteen asiasta.

Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, niin nyt istuva porvarihallitus on valmis konsensusta rakentavaan yhteistyöhön puolustusvälinehankkinnoissa. Niin pitää ollakin. Hankinnat ja niiden ylläpitokustannukset ovat useiden hallituskausien mittaisia.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja. Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kolumni

Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Lähiaikoina politiikassa näkyy entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita

Käsite ”post-fact society”, totuudenjälkeinen yhteiskunta, on noussut voimalla aikaamme kuvaavaksi termiksi. Se on tullut todeksi vaaleissa ja äänestyksissä, joiden keskustelua ovat leimanneet tosiasioista piittaamattomuus, suoranaiset valheet ja räävittömyys.

Epätodennäköinen on toteutunut Ison-Britannian brexitissä ja Yhdysvaltain vaaleissa. Tosiasiat työnnettiin sivuun myös Unkarin maahanmuuttoa koskevassa äänestyksessä, jossa maan hallitus jakoi häikälemättömästi manipuloivaa propagandaa.

Yllätystuloksia on selitetty muun muassa ”norsukäyrällä”, joka osoittaa, ettei kehittyneiden teollisuusmaiden keski- ja työväenluokka ole kyennyt entiseen tapaan parantamaan asemaansa.

Perinteisiä teollisia työpaikkoja on siirtynyt kehittyviin maihin. Aiemmin kukoistaneet teollisuuspaikkakunnat ränsistyvät. Turhautumista ei helpota, että samaan aikaan köyhyys on vähentynyt maailmassa ja digitaalisen ajan älylaitteet ovat tulleet jokamiehen ulottuville.

Vaalianalyysi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on vielä kesken. Selvää on, että demokraattien duunariäänestäjiä siirtyi demokraateilta Trumpin taakse. Välttämättä ei ollut kuitenkaan kyse köyhien protestista, vaan voittajaa kannattaneiden arvellaan keskimäärin olleen hyvätuloisempia kuin Clintonin äänestäjien. Trumpia tukivat ihmiset, jotka kokivat elämäntapansa ja arvojensa olevan uhattuina ja näkivät nyt tilaisuuden revanssiin.

Populististen liikkeiden nousu, gallupien kaatuminen ja faktojen halveksunta haastaa vakavasti maltilliset poliittiset liikkeet. Jos ne eivät pysty vahvistamaan uskottavuuttaan kansalaisten silmissä ja tarjoamaan heille tulevaisuuden toivoa, seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu.

Vaikka tiedämme, ettei historia sellaisenaan toista itseään, nykyisessä kehityksessä voi vaivatta havaita piirteitä, jotka ovat tuttuja viime vuosisadan alkupuoliskolta.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu. Merkkejä siitä on nähtävissä Suomessakin. Viimeksi niitä on selvitelty Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen tutkimuksessa ”Miksi hallitukset kompuroivat?”.

Tässä ajatuspaja e2:n julkaisussa käy ilmi, että vasemmisto-oiikeisto-jako on syventynyt meillä erityisesti viime eduskuntavaalien jälkeen. Monissa Euroopan sosialidemokraattisissa puolueissa on nähtävissä pyrkimys löytää vasemmistolainen identiteetti uudelleen. Kolmas tie ei ole enää huudossa.

Lähiaikoina politiikassa näkyy varmaan entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita. Ihmisten voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen on kyettävä vastaamaan, mutta houkutuksista huolimatta sitä ei pitäisi tehdä helpomman kautta. Linjausten taustalle tarvitaan nyt entistä enemmän kunnollista tutkimustietoa – ja kunnollista dialogia kansalaisten kanssa. Heitä ei saa pitää enää vain päätösten kohteina, vaalikarjana.

Brittiläinen tieteenfilosofi Stephen Toulmin on todennut: ”Ne, jotka kieltäytyvät ajattelemasta tulevaisuutta johdonmukaisesti, jäävät vastaavasti alttiiksi vain pahemmalle ja jättävät kentän vapaaksi epärealistisille, irrationaalisille profeetoille.” Toulminin mukaan tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, mutta se ei voi olla syy luopua suurten linjojen hahmottamisesta.

Juuri nyt on aika luopua kvartaalipolitiikasta. Kun gallupitkin mittaavat tilanteita epätarkasti, niihin tuijottamista kannattaa vähentää.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko. Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta