reijo_frank

Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Työ on huono argumentti — havainnollistan asiaa 5 väitteellä — ”Vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä”

Työhön vedotaan politiikassa niin taajaan, että se alkaa tuntua luonnolliselta. Onhan työ arvojen lähde ja sosiaalisten tarpeiden täyttymys. Ja koska näin on, niin työllisyyttä voi käyttää minkä tahansa ratkaisun perustelemiseen. Valikoimattomassa käytössään työn argumentti luo ristiriitaista ja ristiriitoja synnyttävää puhetta. Havainnollistan asiaa viidellä väitteellä.

1.) Työllisyyspuhe peittää työnteon ekologisia ja sosiaalisia seurauksia.

Työllisyyspuhe jakaantuu kiinnostavalla tavalla kahtia. Työ, josta on ihmisille iloa ja hyötyä, siis kulttuuri tai terveydenhoito, on säästökohde. Työllistämistoimilla pyritään tukemaan vain työtä, joka tuo voittoa omistajille, vaikka tuotteet olisivat tarpeettomia tai vahingollisia.

Säästöt ja työllistäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Säästäjä pidättäytyy ostamasta työtä tai työn tuotteita. Julkinen säästäjä luo suoraan työttömyyttä ja huonontaa elinolojamme. Jos elinoloista piitattaisiin, niin työn argumenttia ei käytettäisi. Homekouluja ei korjattaisi siksi, että remontti työllistää, vaan siksi, että homeisessa talossa on paha käydä koulua. Työllistävää piikkilankateollisuutta ei tuettaisi, jos työ turmelisi ympäristöä tai tuote rajoittaisi liikkumisen vapautta.

2.) Työn argumentti on vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä. 

Yhden etymologiansa mukaan monien kielten uskontoa tarkoittava sana on peräisin Rooman tasavallan myyttiseltä kaudelta. Juurena on re-ligio, uudelleen-kuokkiminen. Huolellinen (vanhojen kainuulaisten murteella ”uskollinen”) maatöiden tekeminen oli pyhä asia. Tekijä sai työstä arvokkuutensa ja yhteisö elämisen mahdollisuuden.

Työ on säilyttänyt pyhyyttään teollisuusyhteiskunnissakin. Samalla tuotteiden valmistamiseen käytetään yhä vähemmän työtä. Kun työaikaa tästä huolimatta kiristämällä ja uhkailemalla pidennetään, niin kaikki eivät tunne sorvinsa ääressä sitä iloa, minkä omaehtoisesti paneutuva, yhteiselle hyvälle uskollinen työnteko antaa.

Työn argumentti menettää tehoaan siellä, missä työ ei enää ole pyhää. Siellä, missä työtä yhä kunnioitetaan, käy työllisyyspuhe pahalla loukkaavaksi. Työn pyhyyden avulla etujaan ajavat ihmiset toimivat samalla tavalla kuin uskonnon väärinkäyttäjät. Menettely on arveluttava politiikan kaipaaman hyväksynnän kannalta. Uskovaisten lisäksi monet sekulaaritkin kansalaiset pitävät pyhillä asioilla ratsastamista halveksuntaa ansaitsevana tekona.

Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

3.) Työllisyyspuhe lisää työttömyyttä.

Kiky-sopimus sopii esimerkiksi työn argumentin ristiriitaisuudesta. Työn hinnan alentaminen ja työttömyyden vähentäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Se, joka haluaa alentaa työkustannuksia, ei vähennä työttömyyttä, vaan lisää sitä. Jos työn tarjontaa ei ole tarpeeksi, niin työn hinta ei alene, vaan voi nousta. Työn tarjontaa taas ei ole, jos ei ole työvoimareserviä. Tosin työttömyys ja työn tarjonta eivät ole sama asia, sillä jo työkyvyttömiksi nöyryytetyt työttömät eivät kuulu tarjolla olevaan varantoon.

Piikkilankatehdas palkkaa suomalaisia työntekijöitä, jos he ovat muita työntekijöitä halvempia. Tosin piikkilankametrin hintaan ja menekkiin vaikuttavat työajan lisäksi lukemattomat muut seikat, mutta niiden huomiotta jättäminen on aivan oikeutettua. Muuten ei voitaisi tarkastella tämän yhden toimenpiteen, siis maksuttoman pakkotyön, vaikutuksia työllisyyteen. Ja jos kaikki muut asiaan vaikuttavat tekijät jätetään huomiotta, niin asia näyttää selvältä.

Kyllä, kyllä piikkilanka ostetaan juuri siltä tehtaalta, jonka työläiset tekevät eniten ilmaista työtä. Työn yksikkökustannukset ovat alentuneet! Ilmaisen työn teettäminen nimittäin on työn yksikkökustannusten alentamista. Kiky-logiikan pohjalla on abstrakti tautologia: työn hinnan alentaminen on työn hinnan alentamista.

Tärkein tässä logiikassa huomiotta jätetty seikka on se, että työn yksikkökustannukset alenevat myös ilman Sipilän valtion interventiota. Moderni historia on työn yksikkökustannusten alenemisen historiaa. Prosessin sivutuotteena on ollut suorainen pakko lyhentää työaikaa. Pakko on edelleen voimassa, varsinkin jos työttömyyttä halutaan vähentää. Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

4.) Työllisyyspuhe kannustaa valtioita tuhoisaan kansainväliseen kilpailuun.

Kiky-sopimuksen ikävimmät piirteet sisältyvät julki lausuttuun kilpailun logiikaan. Piikkilankatehtailija palkkaa suomalaisia, koska nämä ovat halvimpia. Muiden maiden piikkilankatyöläiset jäävät työttömiksi, koska ovat kalliimpia. Suomen käyttämä keino osoittautuu tehokkaaksi. Mutta jos olettaisimme, että hallitukset olisivat myös muualla kiinnostuneita työllisyyden hoidosta, niin kilpailijamaissa tehtäisiin pian palkatonta pakkotyötä pitempään kuin Suomessa.

Koska hallitukset ovat työttömyyden vähentämisen asemesta kiinnostuneita työn tarjonnan lisäämisestä, niin ne lyövät kiky-pelissä nokkiin sitä hanakammin. Yksikkökustannusten alentaminen lisää työttömyyttä milloin siellä, milloin täällä ja työajan pidentäminen pahentaa sitä tasapuolisesti kaikkialla.

5.) Työllisyyspuhe kärjistää yhteiskuntarauhaa vaarantavia prosesseja.

Huonojen ratkaisujen perusteluna käytetään niiden työllistävää vaikutusta. Pienen ryhmän voittoja kasvatettaessa vedotaan niihin kunnioituksen tunteisiin, joita työhön yhä liitetään. Kansainvälisten suuryritysten etuja ajetaan kansallismielisillä perusteilla. Työllisyyspuhetta käytetään työttömien syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen. Näistä työn argumentin eri käyttötavoista saattaa seurata, että aivan kaikki kansalaiset eivät pian kunnioita esivaltaa niin paljon kuin olisi hyväksi.

Esivallan lisäksi myös ay-liike saattaa kärsiä arvovaltatappioita. Nuorten suhtautumisesta on kannettu huolta, mutta nyt on olemassa aikuisikään ehtineitä, asioita yleensä maltillisesti ja vakaasti harkitsevia ihmisiä, jotka eivät kunnioita ay-liikettä aivan kaikessa sen jälkeen, kun johtajat allekirjoittivat kiky-sopimuksen. Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kolumni

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Palkaton työ on oman aikamme ihmiskauppaa

Ihmiskauppaa on kaikkialla ympärillämme. Se ei ole pelkästään prostituutiota, se on myös työn teettämistä palkatta. Perustuslain mukaan työvoima on valtiovallan suojeluksessa – silti Suomen hallitus hyväksyy ja edesauttaa ihmiskauppaa. Puoliväliriihi ei puuttunut tähän ongelmaan.

Hallitus on linjannyt työllisyyden parantamisen yhdeksi kärkihankkeistaan. Yksi toimi on ammatillisen koulutuksen reformi. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa entistä vähemmän lähikoulutusta, entistä enemmän itseopiskelua ja ison osan koulutuksesta siirtämistä työnantajien vastuulle. Miten työnantajilla on varaa pitää opintojen ohjaajaa ja kouluttajaa, jollei heillä ole varaa palkata väkeä?

Koulutettavia tulee riittämään. Uusien opiskelijoiden lisäksi työpaikat kouluttanevat myös ne työttömät, joiden ammattitutkinto on viisi vuotta vanha ja näin vanhentunut.

Mutta on syytä tehdäkin jotain, kun maassa on yli 400 000 työtöntä ja noin 60 000 vapaata työpaikkaa. Olisin toivonut, että nyt olisi keskitytty ihmisen hyvinvointiin ja työllistämiseen oikeaan palkkatyöhön.

Hallituksen työkalupakissa lähinnä keppiä ja karenssia.

Hallituksen keinot työttömyyden hoitoon ovat olleet työttömiä rankaisevia, eivät oikeisiin töihin osoittamista.

Työkalupakissa on ollut työn vastaanottamisen velvoite 80 kilometrin säteellä, huolimatta siitä, onko julkista liikennettä tai omaa autoa. Jos työtä ei ota vastaan, tulee karenssi. Niiden määrä on noussut vuodessa runsaasta 4 000:sta yli 17 000:teen. Näillä keinoin ei työllisyysaste nouse 72 prosenttiin.

Tällä hetkellä työttömän on myös suostuttava näyttämään taitonsa kuukausien näyttötyöllä. Näyttötyö on palkatonta eli orjatyötä ja ihmiskauppaa. Se hyödyttää työnantajaa, ei työntekijää. Syyllinen ei tässä kuitenkaan ole työnantaja vaan maan hallitus.

Ihmettelen, että vastikkeellisen työttömyysturvan ja ilmaistyön sosioekonomisia vaikutuksia ei ole arvioitu. Alle työttömyysturvan tehtävä työ, kun siihen otetaan työmatkakulut mukaan, ei elätä perhettä. Avuksi tarvitaan sosiaalitukia. Lisäksi köyhyys luo pahoinvointia, syrjäyttää lapsia ja luo sukupolvien yli menevää köyhyyttä.

Puoliväliriihi ei myöskään paneutunut siihen, miten saada ihmiset pois ulosottoloukusta, mikä myös estää työn vastaanottamisen.

Maria Tolppanen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Vaasasta.

Kolumni

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

”Suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne” – kunnallisvaalien jälkitunnelmissa soi Winner takes it all

SDP:n kunnallisvaalimenestystä pohdittaessa on nähtävissä kaksi koulukuntaa.

Toisen mukaan puolue selviytyi voittajana, kun vertailukohtana käytetään vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Toisen näkökannan mukaan ääniosuuden hienoinen lasku oli tappio edellisiin kunnallisvaaleihin verrattuna, kun otetaan huomioon se, että oppositioasemasta käsin olisi pitänyt pystyä parempaan suoritukseen.

Kunnallisvaaleja voi verrata vain edellisiin vastaaviin vaaleihin ja sen vuoksi kyseessä ei ollut taas kerran torjuntavoitto, vaan ilmeinen tappio. Paljon ei lohduta se, että keskusta saavutti huonoimman vaalituloksen toisen maailmansodan jälkeen.

Kunnasta toiseen tulokset vaihtelevat tosin selvästi. Muun muassa Vantaalla ja Tampereella noustiin niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämä johtui suurelta osin onnistuneesta ehdokasasettelusta; Antti Lindtman, Sanna Marin ja Lauri Lyly vetivät mukanaan tuntuvan joukon puoluetovereita.

Helsingissä vaalitulokseen vaikutti varmaan pormestarivaali ja Jan Vapaavuoren saama huikea äänimäärä. Myös Tuula Haatainen keräsi aivan kunniallisen äänipotin ja ehdolla olleet kansanedustajat selviytyivät kuivin jaloin ja Eero Heinäluoma jopa hyvin.

Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla.

Näissä vaaleissa toteutui urheilussa ja liikemaailmassa tuttu ”winner takes all”-ilmiö.  Voittajat rohmuavat suurimman osan äänistä, maineesta ja rahasta. Muut jäävät mopen osalle, vaikka vaaleille onkin tunnusomaista, että voittajat vetävät mukanaan myös vähemmän onnekkaita. Tämä ilmiö näkyi myös Turussa, jossa oli ehdokkaina peräti kolme puoluejohtajaa ja Espoossa, jossa valituiksi tulivat kaksi istuvaa ministeriä.

Kuitenkaan ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että Helsingissä vaalit menivät SDP:n kannalta penkin alle. Tuloksena oli kolmen prosenttiyksikön tappio ja historiallisesti käsittämätön alhainen 13.8 prosentin ääniosuus.

Luonnollisesti voidaan syitä etsiä valtakunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi puoluejohto ei asettanut vaaliteemoja tavalla, jolla olisi ollut vastakaikua Helsingissä. Myös entinen ja nykyinen puoluesihteeri menestyivät vaaleissa vaatimattomasti. Yksinkertaisesti puoluejohdossa ja sen asettamissa teemoissa ei kuulunut Helsingin ääni millään tavalla. Olisi kuitenkin itsensä pettämistä mennä piiloon valtakunnallisten tekijöiden taakse.

Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Mielestäni suurin yksittäinen syy on jäsenkunnan ikärakenne. Se näkyy sekä ehdokasasettelussa että äänestäjäkunnassa; olemme eläkeläisten puolue.

Monet niistä, jotka olivat radikaaleja 1960-ja 1970-luvuilla ovat edelleenkin päättämässä asioista (ja on niitä ikätovereita muissakin puolueissa; Kanerva, Kääriäinen, Pekkarinen, Puska jne.). Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa; niin kauan kuin ääniä riittää, niin ehdolla voidaan hyvin olla. On kuitenkin hyvä huomata, että tämä vääristää myös puolueen asialistaa, sillä jokaisella ikäluokalla on omat mielenkiintonsa kohteet ja ne muuttuvat vain osittain vuosien mittaan.

Helsingissä SDP:n ehdokkailla on edessään tietty paradoksi. Puoluekokouksessa piirillä oli ehkä eniten nuoria ja erityisesti naisedustajia. He esiintyivät myös näkyvästi ja edukseen itse puoluekokouksessa. Monet heistä olivat ehdolla myös kunnallisvaaleissa, mutta äänisaalis jäi poikkeuksetta vähäiseksi. Ainoa poikkeus on Eveliina Heinäluoma, joka keräsi ääniä osaksi sukunimellään. Huono vaalimenestys koskee myös nuoria miesehdokkaita. Heistä ei yksinkertaiseksi ole ollut äänien kerääjiksi ja näkyviin kunnallisiin luottamustehtäviin sitten Osku Pajamäen.

Nuorten naisten menestyksen puolueen sisäisessä jäsenäänestyksessä saattaa selittää äänestysmenettely. Riittää, kun kohtuullinen määrä nuoria ehdokkaita, ehkä keskinäisen sopimuksen perusteella, äänestää toisiaan jäsenäänestyksen kärkisijoille. Kuitenkin huvenneen jäsenkunnan ja laajemman äänestäjäkunnan yhteys näyttää kadonneen, samoin kuin kyky tehdä todellista politiikkaa ja innostaa nuoria uurnille.

Kun vihreät surutta – ja kieltämättä epärehellisesti – kannattivat ja vastustivat samanaikaisesti kaupungin yleiskaavaa ja Malmin lentokenttää, niin ainakin minulle jäivät demareiden yleinen linja ja henkilökohtaiset tavoitteet epäselviksi. Näkyivätkö todella puolueen linjat esim. koulutuspolitiikassa?

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa.

Lahden puoluekokouksessa Sdp:lle valittiin poikkeuksellisen nuori ja päteväkin puoluetoimikunta. Mutta missä näkyy sen alkuvaiheen työ? Kaikissa puolueissa, SDP mukaan lukien, politiikka keskittyy liikaa puheenjohtajan ympärille. Nyt olisi myös varapuheenjohtajien ja puoluetoimikunnan aika terästäytyä ja ryhtyä ajamaan oman piirin etujen sijasta myös valtakunnallista politiikkaa.

Puoluejohto on tietysti kollektiivi, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö omia poliittisia tavoitteita voisi olla ja ajaa. Ei julkisuudessakaan esiintyviä erimielisyyksiä pidä karttaa.  Se antaa itse asiassa kuvan moniäänisestä ja dynaamisesta puolueesta, johon voivat samaistua muutkin kuin eläkeläisetkin.

Peter Söderströmin tuoreen tutkimuksen mukaan SDP:n kannattajat ovat eniten jakautuneet eri yhteiskuntaluokkiin. Nyt olisi aika puhua monella äänellä ja tavalla, joka vetoisi ainakin useimpiin heistä.

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Hallituksen havahduttava lepotilastaan EU-pöydissä

Keskustelussa EU:n uudistumiseksi Suomen tulee olla aktiivisen aloitteellinen. EU:n kehittäminen tulee perustua kolmelle toisiaan tukevalle pilarille. EU on arvoyhteisö, taloudellinen yhteisö ja sosiaalinen yhteisö. Jotta EU saa kansalaisten suuremman hyväksynnän eikä EU:ta koeta eliitin projektina, on työllisyys- ja sosiaalisten asioiden yhteinen ratkaiseminen nostettava työlistalle.

Tosiasiallisesti Euroopan taloudellista, kasvuun liittyviä ongelmia ei pystytä ratkaisemaan ilman muun muassa palkansaajien muutosturvan vahvistamista työelämässä, osaamisen jatkuvaa kehittämistä ja sosiaalisen turvan ja kannustimien kehittämistä.

Erityisesti kasvun, työllisyyden, osaamisen, työelämän murroksen ja sosiaalisen turvan vähimmäistason nostamiseksi.

Suomi voi nousta muun muassa kiertotalouden- ja jakamistaloudessa Euroopan kärkimaaksi ja tutkimus- ja tuotekehityspanostuksella houkuttelevaksi uuden työn sijoituspaikaksi.

EU on tulevaisuutensa suhteen hämmennyksen keskellä, nyt pienikin maa – kuten Suomi – voi rakentavilla aloitteilla saada vastakaikua EU-pöydissä. Nyt hallituksen linja on liian odotteleva ja kyky uusien avausten tekemiseen on lepotilassa.

Komission on tarkoitus antaa esityksenä sosiaalisten oikeuksien kehittämisestä. Nyt on Suomella mahdollisuus ja oikea hetki työn murroksen merkityksen, teknologisen kehityksen, digitalisaation, robotisaation, tekoälyn ja automatisaation keskellä nostaa toimenpiteet, jolla palkansaajien edellytykset ja valmiudet pysyä muutoksen mukana. Ilman vahvaa panostusta työelämän osapuolten yhteistyöhön, koulutukseen ja muutosturvallisuuden yhdistäviin politiikkavalintoja kaikki ei pysy mukana.

Sopimusten yleissitovuus on hyvä lukko vähentää epätervettä kilpailua ja alipalkkausta.

Suomen palkansaajajärjestöt ovat esittäneet punnittuja ja konkreettisia esityksiä EU:n ja Emun ns. sosiaalisten pilarin vahvistamiseksi. Sipilän hallituksen tulisi ottaa niitä mukaan laatiessaan Suomen konkreettisia tavoitteita.

Ei ole hyvä, että mennään siitä missä aita on matalin, vaan nyt on työelämän turvan uudistamisen aika. Se on tärkeä myös kasvun ja tuottavuuden nostamiselle. Työmarkkinoilla tarvitaan reiluja pelisääntöjä työsuhteen vähimmäisehdoista myös lähetettyjen työntekijöiden kohdalla. Sopimusten yleissitovuus on hyvä lukko vähentää epätervettä kilpailua ja alipalkkausta.

EU-maissa sosiaaliturvajärjestelmät poikkeavat toisistaan ansioperusteista – perusturvaa ja työperusteisuudesta asumisperusteiseen turvaan.  Työvoiman turvallisen liikkuvuuden tukemiseksi tarvitaan sosiaaliturvan koordinaatiota, vaikka sosiaaliturvaa koskevat ratkaisut tehdään kansallisesti. Esimerkiksi siinä, miten lähtömaan ja työntekomaan työttömyysturvan saanti yhteensovitetaan.

Kaikkia EU-maita koskevat työsuhteiden muutokset ja erityisesti yksinyrittäjien ja itsensä työllistäjien osuuden kasvu. Olisi perusteltua laatia yhteinen vähimmäisnormisto – joko direktiivi tai eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen välinen sopimus näistä pelisäännöistä.

Työaikadirektiivi on jämähtänyt liian pitkäksi aikaa jumiin. Uudistus on tarpeen. Eurooppa-tason työ nuorten koulutus- ja työllisyysmahdollisuuksien parantamiseksi on EU:n rakentamista. SDP:n uusi nuorisotakuun ohjelma voi antaa myös uusia eväitä eurooppalaisen nuorisotakuun kehittämiselle. Suomen tulisi olla tässä asiassa aktiivinen, koska Suomen nuorisotakuumalli oli keskeinen esimerkki eurooppalaisen nuorisotakuun rakentamisessa.

Suomen muutosturvamalli voi toimia hyvänä esimerkkinä eurooppalaisen muutosturvamallin kehittämiselle.

EU:ssa tulee valmistella kattava ja uusi työsuojelustrategia, jossa työturvallisuus ja henkisen työsuojelun- ja jaksamisen haasteisiin vastataan. Rakennemuutoksen ennakoimiseksi tarvitaan eurooppalaisia pelisääntöjä. Muutosturvamallin kehittämiseksi Suomen muutosturvamalli voi toimia hyvänä esimerkkinä eurooppalaisen muutosturvamallin kehittämiselle.

EU:n tulevaisuuden kilpailukyky voidaan varmistaa vain huolehtimalla työvoiman korkeasta osaamisesta ja panostamalla korkean jalostusarvon vientituotteiden kehittämiseen.

Tutkimus-, tuotekehitys- ja koulutusyhteistyöllä on unionissa pitkät perinteet, ja esimerkiksi Erasmus–ohjelman puitteissa miljoonilla eurooppalaisilla nuorilla on ollut mahdollisuus opiskella toisessa EU-jäsenvaltiossa.

Britannian EU-eron myötä herää kuitenkin epävarmuus tutkimushankkeiden rahoituksesta ja yhteistyön jatkumisesta. Opiskelijoiden ja tutkijoiden vapaa liikkuvuus Euroopassa on säilytettävä ja tutkimusohjelmien rahoitus turvattava myös Britannian EU-eron jälkeen.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Ajavatko Ferrarit jo Mersujen ohi?

Suomi on jälleen urheilun tähtitaivaalla. Nastolan nopea kuski Valtteri Bottashan meidät sinne sompaili Bahrainin F1-osakilpailun paalupaikallaan. Mutta varsinainen ajoparemmuus ratkotaan useamman kymmenen kierroksen kisassa. Siinä me suomalaiset emme pitkään aikaan ole olleet ykköspallilla. Alemmilla korokkeilla kylläkin. Kuten nytkin. Bottas jo toisen kerran Mersullaan kolmas, kun kolme kisaa on käyty.

Italialainen Ferrari on astunut pahasti Mersujen varpaille tällä kaudella. Sebastian Vettel on ajaja, joka on ohittanut Lewis Hamiltonin. Toinen Ferrarikuski Kimi Räikkönen on neljäntenä.

Ainakin toistaiseksi. Enää ei ole yksitoikkoista Mersu-vauhtia. Formulakisoissa vauhti on tärkein, mutta varikkokäynneillä on oma taktiikkamerkityksensä rengasvaihtoineen ja ajankohtineen.

***

Presidentti Tarja Halonen on suuri liikunnan ystävä. Hakaniemen torilla hän kysyi tuttavansa, vuosien takaisen maajoukkuekoripalloilijan Sirkka ”Tipsu” Murasen liikuntakuulumisia.

Kuultuaan, että näillä naisilla on edelleenkin kerran viikossa Kisahallissa treenit, niin Tarja kyseli kehtaisiko hänkin tulla mukaan kun hän on niin huono koripalloilija. Tottakai, siellähän sinä kehityt, houkutteli Tipsu.

Jo seuraavalla viikolla presidentti ilmestyikin Kisahallin pukusuojaan ja sieltä kentälle kehittymään. Muistamme koripallosta puhuttaessa, että Tarjan puoliso Pentti Arajärvi on toiminut myös Koripalloliiton puheenjohtajana.

Urheilu- ja liikuntapiireissäkin kasvanut Jan Vapaavuori valittiin äänivyöryllä Helsingin pormestariksi. Tämä tietänee toivottavasti sitä, että nyt helsinkiläiset tulevat kiinnittämään entistä paremmin huomionsa kehonsa kuntoiluun.

Hyvä näin! Ja liikunnalliset onnittelut Jannelle!

***

Ranskalainen aatelismies parooni Pierre de Coubertin herätti olympia-aatteen uudelleen henkiin 1800-luvun lopussa. Tarkoituksena oli luoda harrastustoimintaa ihmisille, joilla oli aikaa urheilla vapaa-aikanaan pyyteettömästi iloa itselleen tuottaen ja korvauksetta kilpailla toisiaan vastaan.

Tältä pohjalta kisailu lisääntyi. . Amatööriyttä vaalittiin tunnontarkasti aina Helsingin olympialaisiin 1952 asti. Erikoisen tarkka oli amerikkalainen olympajohtaja Avery Brundage. Mutta raha voitti sittemmin lopullisesti ja nykyiset olympiakisat pyörivätkin pääosin rahan sanelussa.

Eivät vain urheilun huiput vaan myös liikkeen johtajat kylpevät rahoissa. Kuten tuleva olympiakomiteamme toimitusjohtaja. Menossa on valintaprosessi. Ehdokkaina on EM-kisojen taloustappiollinen Antti Pihlakoski, Lahden MM-hiihtojen Janne Leskinen sekä kansainvälisen ja ison voimistelutapahtuman Maria Laakso, joka teki kisoista plussatuloksen.

Kun olympiarenkaidemme tärkein tehtävä tulevan toimarin toimenkuvassa on talous, niin kuka näistä valitaan? Komitean puheenjohtajana on talouselämän iso vaikuttaja Timo Ritakallio.

***

Suomen urheilu saa piristävää elixiiriä maahanmuuttajista sekä osto- ja vuokrapelaajista eri lajien joukkueisiin. Menestyskin riippuu aika paljon siitä minkälaiset kaupat ja värväykset on osattu tehdä. Pelisilmää pitää myös ostajien taitaa.

Jalkapallon alkaneessa Veikkausliigassa on runsaasti ulkolaisia pelaajia. Osa heistä on jo Suomen kansalaisia ja siten maajoukkuekelvollisia. Niin maajoukkueessamme kuin seuroissakin nämä pelaajat ovat osaamistasoltaan sieltä parhaasta suomalaisesta päästä.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään menestyksen mittapuu kansainvälisittäin. Kun tiedetään, etteivät isot setelit liiku Suomen seuroissa, niin niillä rahoilla ei myöskään osteta lajin maailman huippuja palkkatöihin Suomeen. Kun rahalla on nykyään urheilussakin taivaallinen voima, niin luokkaerotkin ovat sen mukaisia.

Koripallossa useimmat ulkolaiset palkkasoturit ovat niinikään vain keskitasoa. Jääkiekko on pieni laji, mutta senkin piirissä häärii runsaasti kaupan olevia NHL-kaukaloista eläkkeelle siirtyneitä pelimiehiä. Lentopallokin ostaa ja vuokraa jonkinverran ulkolaista työvoimaa, Salibandy pärjää pitkälle made in Finland pelaajilla. Samoin käsipallo.

Tärkeintä silti on, että pallo pyörii.

***

Jääkiekon MM-valmentajallamme Lauri Marjamäellä on huolia. Paitsi tähän astinen kolkko taival, tappio jopa Tanskalle, niin nyt MM-kisat eivät kiinnosta Lainetta, Barkovia, Ristolaista eikä Jokista. Myöskään koko NHL:n organisaatio ei päästä MM-kisoihin niitä pelaajia, jotka kamppailevat seurojensa pleijareissa. Joukossa on eri maiden potentiaalisia MM-pelaajia.

Edessä siis kovin tynkäiset kisat. Kaikitenkin kyseessä on laji, mikä on pieni maailmalla, mutta hallitsevan iso Suomessa. Suomen nuorilla pyyhkii hyvin junnuiässä, mutta sen jälkeen Suomella ei niinkään. Miksi?

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Joensuusta.

Sote-uudistus, hyppy tuntemattomaan

Poliittisen päätöksenteon pitäisi perustua mahdollisimman paljon tieteelliseen tutkimusnäyttöön. Kaikista asioista ei kuitenkaan löydy tutkittua tietoa ja siksi myös asiantuntijoiden konsensuslausunnot voidaan katsoa perustelluksi näytöksi. Kolmantena näytön muotona ovat arjessa testatut ja toimiviksi havaitut käytännöt.

Nykyisen hallituksen monia esityksiä voidaan kritisoida erityisesti (tutkimus)näytön puutteesta. Sote-uudistus on erinomainen esimerkki siitä. Keskusta ja kokoomus sopivat keskenään yön pimeinä tunteina, että keskusta saa maakuntauudistuksen ja kokoomus valinnanvapauden. Tämän ideologisista lähtökohdista syntyneen neuvottelusopimuksen perusteella hallitus lähti viemään eteenpäin yhteiskunnallisesti erittäin merkittävää uudistusta.

Prosessin aikana on tullut selväksi, ettei hallituksen valinnanvapausmallille löydy tutkimusnäyttöä eikä myöskään puolustajia asiantuntijoista. Myös lausuntokierrokselta saadut palautteet valinnanvapauslainsäädännöstä olivat murskaavat.

Hallituspuolueet ovat kuitenkin ideologisesti kiinnittyneet sopimukseensa, eikä niistä kukaan voi myöntää, että pieleen menee. Kokoomus on sanonut, ettei tule maakuntauudistusta ellei tule valinnanvapautta. Keskusta ei voi luopua vuosien unelmastaan, vaikka monet keskustalaiset eivät välittäisi valinnanvapaudesta. Perussuomalaiset tyytyvät kaikkeen, kunhan saavat pysyä hallituksessa. Uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovat tyystin unohtuneet!

Hallitus vie meitä kohti suurta sote-laboratoriokoetta, jonka lopputuloksesta ei tiedä kukaan.

Näin hallitus vie meitä kohti suurta sote-laboratoriokoetta, jonka lopputuloksesta ei tiedä kukaan. Pahimmillaan toteutuvat monien asiantuntijoiden kauhuskenaariot: integraatio ja eheät palveluketjut jäävät toteutumatta, terveyserot ja kustannukset kasvavat sekä byrokratia lisääntyy.

Nyt olisi aika palata alkuperäisiin tavoitteisiin. Toivottavasti nyt kuntavaalien jälkeen hallituksellakin on rohkeutta myöntää, että pakkoyhtiöittäminen ei ole oikea tapa ratkaista sosiaali- ja terveydenhuollon nykyongelmia.

Maakunnissa tiedetään parhaiten alueen tarpeet ja tilanteet, joten niiden tulee saada itse päättää, miten haluavat sosiaali- ja terveyspalvelunsa järjestää!

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Joensuusta.