Kolumni

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Työ on huono argumentti — havainnollistan asiaa 5 väitteellä — ”Vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä”

Työhön vedotaan politiikassa niin taajaan, että se alkaa tuntua luonnolliselta. Onhan työ arvojen lähde ja sosiaalisten tarpeiden täyttymys. Ja koska näin on, niin työllisyyttä voi käyttää minkä tahansa ratkaisun perustelemiseen. Valikoimattomassa käytössään työn argumentti luo ristiriitaista ja ristiriitoja synnyttävää puhetta. Havainnollistan asiaa viidellä väitteellä.

1.) Työllisyyspuhe peittää työnteon ekologisia ja sosiaalisia seurauksia.

Työllisyyspuhe jakaantuu kiinnostavalla tavalla kahtia. Työ, josta on ihmisille iloa ja hyötyä, siis kulttuuri tai terveydenhoito, on säästökohde. Työllistämistoimilla pyritään tukemaan vain työtä, joka tuo voittoa omistajille, vaikka tuotteet olisivat tarpeettomia tai vahingollisia.

Säästöt ja työllistäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Säästäjä pidättäytyy ostamasta työtä tai työn tuotteita. Julkinen säästäjä luo suoraan työttömyyttä ja huonontaa elinolojamme. Jos elinoloista piitattaisiin, niin työn argumenttia ei käytettäisi. Homekouluja ei korjattaisi siksi, että remontti työllistää, vaan siksi, että homeisessa talossa on paha käydä koulua. Työllistävää piikkilankateollisuutta ei tuettaisi, jos työ turmelisi ympäristöä tai tuote rajoittaisi liikkumisen vapautta.

2.) Työn argumentti on vaarallisella tavalla falskia tekopyhyyttä. 

Yhden etymologiansa mukaan monien kielten uskontoa tarkoittava sana on peräisin Rooman tasavallan myyttiseltä kaudelta. Juurena on re-ligio, uudelleen-kuokkiminen. Huolellinen (vanhojen kainuulaisten murteella ”uskollinen”) maatöiden tekeminen oli pyhä asia. Tekijä sai työstä arvokkuutensa ja yhteisö elämisen mahdollisuuden.

Työ on säilyttänyt pyhyyttään teollisuusyhteiskunnissakin. Samalla tuotteiden valmistamiseen käytetään yhä vähemmän työtä. Kun työaikaa tästä huolimatta kiristämällä ja uhkailemalla pidennetään, niin kaikki eivät tunne sorvinsa ääressä sitä iloa, minkä omaehtoisesti paneutuva, yhteiselle hyvälle uskollinen työnteko antaa.

Työn argumentti menettää tehoaan siellä, missä työ ei enää ole pyhää. Siellä, missä työtä yhä kunnioitetaan, käy työllisyyspuhe pahalla loukkaavaksi. Työn pyhyyden avulla etujaan ajavat ihmiset toimivat samalla tavalla kuin uskonnon väärinkäyttäjät. Menettely on arveluttava politiikan kaipaaman hyväksynnän kannalta. Uskovaisten lisäksi monet sekulaaritkin kansalaiset pitävät pyhillä asioilla ratsastamista halveksuntaa ansaitsevana tekona.

Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

3.) Työllisyyspuhe lisää työttömyyttä.

Kiky-sopimus sopii esimerkiksi työn argumentin ristiriitaisuudesta. Työn hinnan alentaminen ja työttömyyden vähentäminen eivät sovi samaan logiikkaan. Se, joka haluaa alentaa työkustannuksia, ei vähennä työttömyyttä, vaan lisää sitä. Jos työn tarjontaa ei ole tarpeeksi, niin työn hinta ei alene, vaan voi nousta. Työn tarjontaa taas ei ole, jos ei ole työvoimareserviä. Tosin työttömyys ja työn tarjonta eivät ole sama asia, sillä jo työkyvyttömiksi nöyryytetyt työttömät eivät kuulu tarjolla olevaan varantoon.

Piikkilankatehdas palkkaa suomalaisia työntekijöitä, jos he ovat muita työntekijöitä halvempia. Tosin piikkilankametrin hintaan ja menekkiin vaikuttavat työajan lisäksi lukemattomat muut seikat, mutta niiden huomiotta jättäminen on aivan oikeutettua. Muuten ei voitaisi tarkastella tämän yhden toimenpiteen, siis maksuttoman pakkotyön, vaikutuksia työllisyyteen. Ja jos kaikki muut asiaan vaikuttavat tekijät jätetään huomiotta, niin asia näyttää selvältä.

Kyllä, kyllä piikkilanka ostetaan juuri siltä tehtaalta, jonka työläiset tekevät eniten ilmaista työtä. Työn yksikkökustannukset ovat alentuneet! Ilmaisen työn teettäminen nimittäin on työn yksikkökustannusten alentamista. Kiky-logiikan pohjalla on abstrakti tautologia: työn hinnan alentaminen on työn hinnan alentamista.

Tärkein tässä logiikassa huomiotta jätetty seikka on se, että työn yksikkökustannukset alenevat myös ilman Sipilän valtion interventiota. Moderni historia on työn yksikkökustannusten alenemisen historiaa. Prosessin sivutuotteena on ollut suorainen pakko lyhentää työaikaa. Pakko on edelleen voimassa, varsinkin jos työttömyyttä halutaan vähentää. Työaikaa pidentävää sopimusta tehokkaampaa massatyöttömyyden paisuttamisen keinoa on vaikea keksiä.

Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

4.) Työllisyyspuhe kannustaa valtioita tuhoisaan kansainväliseen kilpailuun.

Kiky-sopimuksen ikävimmät piirteet sisältyvät julki lausuttuun kilpailun logiikaan. Piikkilankatehtailija palkkaa suomalaisia, koska nämä ovat halvimpia. Muiden maiden piikkilankatyöläiset jäävät työttömiksi, koska ovat kalliimpia. Suomen käyttämä keino osoittautuu tehokkaaksi. Mutta jos olettaisimme, että hallitukset olisivat myös muualla kiinnostuneita työllisyyden hoidosta, niin kilpailijamaissa tehtäisiin pian palkatonta pakkotyötä pitempään kuin Suomessa.

Koska hallitukset ovat työttömyyden vähentämisen asemesta kiinnostuneita työn tarjonnan lisäämisestä, niin ne lyövät kiky-pelissä nokkiin sitä hanakammin. Yksikkökustannusten alentaminen lisää työttömyyttä milloin siellä, milloin täällä ja työajan pidentäminen pahentaa sitä tasapuolisesti kaikkialla.

5.) Työllisyyspuhe kärjistää yhteiskuntarauhaa vaarantavia prosesseja.

Huonojen ratkaisujen perusteluna käytetään niiden työllistävää vaikutusta. Pienen ryhmän voittoja kasvatettaessa vedotaan niihin kunnioituksen tunteisiin, joita työhön yhä liitetään. Kansainvälisten suuryritysten etuja ajetaan kansallismielisillä perusteilla. Työllisyyspuhetta käytetään työttömien syyllistämiseen ja nöyryyttämiseen. Näistä työn argumentin eri käyttötavoista saattaa seurata, että aivan kaikki kansalaiset eivät pian kunnioita esivaltaa niin paljon kuin olisi hyväksi.

Esivallan lisäksi myös ay-liike saattaa kärsiä arvovaltatappioita. Nuorten suhtautumisesta on kannettu huolta, mutta nyt on olemassa aikuisikään ehtineitä, asioita yleensä maltillisesti ja vakaasti harkitsevia ihmisiä, jotka eivät kunnioita ay-liikettä aivan kaikessa sen jälkeen, kun johtajat allekirjoittivat kiky-sopimuksen. Kun kunnioitus on koetuksella ja luottamus loppuu, niin hyvän elämän jatko käy uhatuksi.

Pertti Julkunen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio stadionin remonttiin mukaan – ja kaivinkoneet iskivät

Olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson eroaa. MTV:lle antamassaan eroilmoitushaastattelussa hän kehui kuinka hyväkuntoisen OK:n hän jättää. Tämähän ei pidä alkuunsakaan paikkaansa.

OK:n viimeisin tulosnäyte saatiin Riosta viime kesänä. Suorastaan itketti. Entä OK:lta takaisin perittävät 400 000 euroa, joilla ostettiin muun muassa hulppeita lahjoja omilleen. Samaan aikaan yksi olympiaurheiliija valitti rahojensa riittämättömyyttä ruokaan.

Kun Kalervo Kummola (kok.) rukkasi viime syksynä perinteet säilyttäen oikeistohenkisen OK:n uuteen kokoonpanoon, hän korosti samalla, että uudisraivaus on aloitettava nimenomaan epäonnistuneesta OK:n toimistosta.

Mika Kojonkoski on toinen pääministeritason palkkaa nostava urheilujohtaja OK:ssa. Odotuksissa onkin, milloin  tulee Kummolan tarkoittaman toinen eroilmoitus? Kojonkoskellehan riitti Riosta ”kiva fiilis”.

Tällä erää odotuksemme ovat kuitenkin säästöliekillä.

Nyt keskiviikkona 22.2. avataan Lahden MM-hiihdot. Sukset survaistaan hohtaville hangille. Odotuksia riittää, vaikka mäkikotkammekin liitävät monttua kohti vaatimattomin metrilukemin. Sydän sykkii yhdellä jos toisellakin, kun suomalainen ampaisee lappu rinnassa.

Tällä erää kuitenkin odotuksemme ovat säästöliekillä. Keskieurooppalaiset yhdistetyssä ja mäessä sekä norjalaiset ladulla ovat kisojen sankareita. Näin on päässyt vuosien vieriessä tapahtumaan.

Silti mittelö kiinnostaa. Tulisikohan Suomelle edes kahta mitalia. Krista Pärmäkoski ja kuka muu? Iivo Niskanen on nousussa ja Matti Heikkinen arvoitus. Naisten puolella kakkoseksi nousi Otepäässä Johanna Matintalo, jota ei vielä oltu valittu edes joukkueesemme.

Ampumahiihtomme piristyi ensin hieman Mari Laukkasen ”onnenkantamoisen” myötä. Kaisa Mäkäräisen sisuuntunut loppukiri tuotti viime hetkillä pronssin.

Alppilajeissa Kalle Palanderin ja Tanja Poutiaisen jättämät aukot ovat yhä ammottavia.

Jääkiekossa Lauri Marjamäellä ja jalkapallossa Hans Backella oli kummankin listalla 11 maaottelutappiota. Ruotsalainen sai potkut, mutta Marjamäki ei. Valmentaja on avainasemassa lajinsa menestyksessä. Usein tappioita selitellään kokeiluilla, mutta se ei kelpaa. Onhan jo valmiita kokemuksen omaavia pelaajia. Valmentajan tehtävä on saada jalkeille aina joukkue, jonka tähtäimessä on vain voitto. Tulokset, eivät kokeilut, viedään aikakirjoihin tässä ja nyt.

Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Museoviraston päätös on jumalan sana.

Näin luonnehti Helsingin kunnallispolitiikan kärkihahmo Rakel Hiltunen (sd.) stadionin silloista remonttia koskevaan kysymykseeni. Olin silloin Stadion-Säätiön edustajiston puheenjohtaja ja olisin halunnut kustannussäästöjä silloiseen stadionin remonttiin. Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Jälleen samaa tuntua on ilmassa, kun museovirasto ei ota kontolleen Palloliiton esittämiä moitteita stadionin paraikaa menossa olevan remontin kalleuden yhteydessä.

Kalleuden arvosteluun on kyllä aihetta. Mielestäni kuitenkin pääsyyllinen on stadionin nykyjohto.

Normaalistihan remontti suunnitellaan tilaajan halujen ja huulitarpeen perusteilla. Sitten pyydetään sitovat urakkatarjoukset ja päätetään, riittävätkö rahat ja löytyvätkö rahoittajat. Näin kaikki tietävät missä mennään.

Sivusta seuraajille on jäänyt käsitys, että nyt lähdettiin liikkeelle ennen kuin karhu oli kaadettu. Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio remonttiin mukaan. Ja kaivinkoneet iskivät. Jo muutaaman kuukauden kuluttua kerrottiin rahan tarpeen olevankin 200 miljoonan lisäksi 61 miljoonaa euroa.

Melkoinen vedätys.

Olympiastadion on Suomen urheilun pyhättö. Vuosien saatossa se on muuttanut muotoaan useamman kerran. Enää se ei ole esimerkiksi 60 000 katsojaa vetävä 1952 olympiakisojen näyttämö. Eikä sen juoksurata ole hiilimurskaa, jolla vuonna 1938 Rekolan amatöörijuoksija, Alkon myyjä, kiharapää Taisto Mäki porhalsi 5 000 m aikaan 14.08,8. Kuinkahan moni suomalainen pystyy tähän aikaan tänä päivänä 69 vuoden kehityksen jälkeen ja kimmoisalla mondolla?

Urheilu ylläpitää Suomen vointia.

Tähän satojen miljoonien eurojen remonttiin ylityksineen urheiluväkikin voisi suhtautua ymmärtäväisemmin, mikäli heidän perustamansa vuoden 1940 Tippaustoimisto olisi saanut pitää, kuten luvattiin, yhtiönsä tuoton tulevina vuosinakin.

Ei saanut kun tiede, taide ja nuorisokasvatus valittiin 1951 myös kakun jakajiksi.

Urheilurakennelmien tarve on edelleen meillä suuri ja täyttämättä. Ei ole pikaluisteluhalleja, ei ole jääpallolle sisätiloja, ei katsojaystävällisiä jalkapalloareenoita, eikä monta muutakaan liikuntatarpeiden tyydyttävää ja kaivattua rakennusta.

Maamme urheiluväki rahoittaakin monelta osin Suomen vointia, mutta ei saa itselleen kaikkea mitä tarvitsisi. Ei, vaikka itse rakensikin itselleen kaikki edellytykset, mutta muut tulivat poimimaan urheilun rusinoita pullasta.

Urheilun liekki lepattaa silti ikuisesti ihmisen hyväksi.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Erkki Tuomioja: Perusasioita väestöräjähdyksestä – ”Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa”

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6 000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2,3 miljardia. Sen jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7,4 miljardiin.

Tällainen väestönkasvu on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa. Se koskee yhtä lailla kaikkia myös siitä riippumatta, onko kotimaamme ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio.

Väestön lisääntymisen kasvukerroin on taittunut, mutta kasvu jatkuu parhaassakin tapauksessa siihen saakka, kunnes maapallon väkiluku on ainakin 9, mutta todennäköisemmin jotain 10 ja 11 miljardin välillä. Väestönkasvu on suorassa riippuvuussuhteessa kaikkiin kestämättömän kehityksen ilmentymiin. Siksi ei ole syytä tyynnytellä itseään ajatuksella, että kasvu ennemmin tai myöhemmin päättyy.

Voi paremminkin perustellusti kysyä, onko maailman kantokyky riittävä turvaamaan säällisen elämän edes nykyiselle 7,4 miljardille ihmiselle. Väestönkasvun aktiivista rajoittamista tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn.

Väestöpolitiikka on herkkä asia. Moni vierastaa väestönkasvusta puhumista siksi, että se usein on sellaisten rasististen poliitikkojen teemoja, joiden mielestä väestön lisääntyminen perustuu ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymiseen ja jotka siksi samanaikaisesti haluavat lisätä ”oikeanlaisten” ihmisten syntyvyyttä.

Syntyvyyden sääntely ei ole kehityspolitiikan ainoa tai tärkein asia, joka perustelisi muun kehityspolitiikan laiminlyömistä. Se on oikeastaan ihmisoikeuspolitiikkaa, eikä siihen tarvita mitään ihmisoikeuksia loukkaavia pakkokeinoja, kuten pakkosterilisointeja – ja tällaisena en pidä johdonmukaisesti kaikkia samalla tavoin kohtelevaa Kiinan yhden lapsen politiikkaa.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn. Sen ohella, että se on paras vastaus väestöräjähdykseen, ovat tällaisen tasa-arvopolitiikan muutkin vaikutukset yksinomaan myönteisiä.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kun politiikka valjastaa uskonnon

Vähän Madridin ulkopuolella on Kaatuneitten Laakso, joka rakennettiin heti Espanjan sisällissodan jälkeen. Laakson yläpuolella kohoaa  yli 150 metriä korkea kiviristi.

Ristin juurella on krypta, jonka paavi Johannes XXIII vihki basilikaksi vuonna 1960. Basilikaan on haudattu kaksi ihmistä – falangistipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera ja diktaattori, Generalissimus Francisco Franco.

Kun ohitan Kaatuneitten Laakson ja näen taivasta vasten suuren ristisymbolin, minua sekä etoo että pelottaa. Uskonto on valjastettu palvelemaan pahan voimia. Voimakkaimpien mielivaltaa, demokratian vastaisuutta.

Espanjassa on nykyisin uskonnonvapaus eikä katolinen kirkko ole valtionkirkko. Siitä huolimatta juuri katolisella kirkolla  on suunnatonta harmaan eminenssin valtaa mitä tulee politiikkaan. Se on perintöä Francon ajalta, jolloin kirkko ja francolaisuus elivät käsi kädessä.  Vallassa nyt oleva Partido Popular on suoraa jatkumoa francistiajalta ja sitä äänestetään koska kirkonmiehet siihen kansalaisia kehottavat.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta.

Mutta nyky-Espanjassa on valtava toleranssi niin islaminuskoisia kuin juutalaisiakin kohtaan. Siihen on vakavat historialliset syyt. Espanjassa 1400-luvulla  pakkokäännytettiin kristityiksi maassa vuosisatoja asuneet maurit, muslimit.  Uskontestinä käytettiin sianlihan julkista nauttimista. Jos et syönyt sikaa sinut teloitettiin. Maasta saivat lähteä  kaikki juutalaiset. Jumalan nimissä. Vasta nykyaikainen demokratia, 40 vuotta sitten päättyneen diktatuurin ajan loputtua julisti uskonnonvapauden ja erotti muodollisesti valtion kirkosta.

Euroopassa valtauskontona on historiallisesti ollut kristinusko, sen monissa eri muodoissaan.

Kerta toisensa jälkeen ensimmäisestä ristiretkestä meidän päiviimme on kristinuskoa käytetty sumuverhona tappamiselle, alistamiselle ja toisenlaista uskoa harjoittavien hävittämiselle.

Nyt käyttävät islamin oppia ääriryhmät väärin omassa tappamisagendassaan ja tekevät suunnattomasti hallaa sinänsä rauhantahtoiselle uskonnolle joka on syntynyt juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeläisenä. Kristillisyyden nimissä sitten ääripoliittiset liikkeet tuomitsevat itse uskon, eivät sen väärinkäyttäjiä

Suomessa  emme voi enää puhua yksiuskontoisesta maasta jossa politiikka noudattaa maltillista uskonnollista agendaa. Juuri tällä hetkellä maan johdossa on henkilöitä joiden vakaumus kumpuaa uskonnollisuudesta ja joiden politiikka ei palvele kaikkia kansalaisia.

Kun hiljaisesti hyväksymme vihapuheet joissa sekoitetaan ällöttävällä tavalla uskonnollinen ideologia ja sen väärinkäyttäjät, olemme lähempänä uskonvainoja kuin kuvittelemmekaan. Viha näyttää Suomessa jo olevan nousemassa. Johtuuko nykyisen hallituksen omista vakaumuksista että tähän vakavaan ilmiöön ei ole otettu vahvasti kantaa?

Nykyaikana meidän tulisi pyrkiä kohti toleranssia ja ymmärtämistä ja jättää uskonto uskovaisille. Kristillisten eri suuntausten lisäksi on Suomessa noin 100 000 muslimia, vähän alle 2 000 juutalaista, kymmenisen tuhatta hindua ja buddhistia ja suuri joukko ihmisiä jotka eivät harjoita mitään uskontoa. Vaikka valtionkirkko nykymuodossaan on tolerantti ja suvaitsevainen ja pitää itsensä erossa päivänpolitiikasta, ei tarvita muuta kuin että sen johtoon nousee aivan toisenlaisia arvoja omaavia johtajia.

Uskontoa ei pitäisi enää milloinkaan sekoittaa politiikkaan. Kun seurasin Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisia eri kristillisten uskontokuntien edustajat rukoilivat siunausta tulevalle johtajalle. Vähän sen jälkeen presidentti Trump aloitti oman uskonvainonsa islaminuskoisia kohtaan.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta. Eikä se ole armon risti.

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa – ”Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys”

Euroopan parlamentissa painiskellaan lähetettyjen työntekijöiden direktiivin kimpussa. Aihe on minulle tuttu, sillä Lipposen 1. hallituksen työministerinä olin säätämässä direktiiviä, jota nyt ajanmukaistetaan ja korjataan. Vaikeaa oli silloin ja vaikeaa on nyt.

EU-maasta toiseen tulevalla työntekijällä on usein heikompi sosiaaliturva. Useissa maissa ei ole myöskään säädelty enimmäistyöaikaa tai vähimmäispalkkaa. Työturvallisuus on myös heikompi.

Suomessa työntekijöitä on suojellut työehtosopimusten yleissitovuus, mutta valvonnassa on pahoja puutteita, joten Suomessakaan ei ole vältytty halpatyömarkkinoilta.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa -periaate olisi toteutettavissa, jos jäsenmaat haluaisivat. Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys. Sitä se oli veroparatiisien sulkemisen ohella myös silloin, kun demarit antoivat tukensa Junckerin komissiolle reilut kaksi vuotta sitten.

Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Nyt vaadimme, odotamme ja toimimme niin, että tuloksia syntyy. Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Sitten tulee iso mutta: erityisesti joukko entisen itäisen Euroopan maita vastustaa direktiiviä kiihkeästi. Läntisessä Euroopassa halvemmista EU-maista lähetettävät työntekijät koetaan kilpailua vääristävinä ja sitä pääosin kannatetaan.

Direktiivi on askel kohti parempaa sosiaalista Eurooppaa. Väärän kilpailun estäminen ja muista EU-maista toiseen liikkuvien työntekijöiden oikeudenmukainen kohtelu on myös paras lääke vihapuheiden ja vierasvihan torjumiseksi.

Direktiivin kohtalo ratkaistaan vielä tämän kevään aikana.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.