– Suomessa tulisi jälleen ottaa aktiivinen ote työajan lyhentämiseen. Esimerkiksi ammattiliittojen tulisi ottaa se tavoitteekseen työmarkkinaneuvotteluita käydessään, Peltola kirjoittaa.

Sorsa-säätiön hankevastaava Samuli Sinisalo katsoo koronakriisin myllertäneen työelämää tavalla, josta tuskin nähdään suoraa paluuta entiseen. Etätyöt ovat lisääntyneet ja työaikakokeiluja tai suosituksia lyhyemmästä työajasta on aloitettu ainakin Ranskassa ja Espanjassa. Japanin hallitus on esittänyt lakipaketin, joka mahdollistaisi nelipäiväisen työviikon. Viimeisimpänä Islanti teki laajan kokeilun nelipäiväisestä työviikosta, hän kertaa.

– Suomessakin pandemian aikaisen työttömyyden lievittämisestä työaikaa lyhentämällä ja joustavoittamalla on puhunut muun muassa STTK, joka on keskustellut aiheesta myös laajemmin ilmiönä. Toisaalta myös poliitikot ovat heränneet ilmiöön, ja esimerkiksi edistykselliset pääministerit Suomessa ja Uudessa Seelannissa ovat puhuneet lyhyemmän työajan puolesta. Mahdollisuuksien ikkuna työajan lyhentämiselle on siis jälleen avautumassa, ja siihen olisi syytä tarttua, Sinisalo sanoo Peltolan katsauksen esipuheessa.

Kalevi Sorsa -säätiön julkaisussa Työajan lyhentämisen pitkä perinne – ja tulevaisuus  hän tekee katsauksen työajan historialliseen kehitykseen, työajan tutkimuksen haasteisiin ja tulevaisuuden kehitystrendeihin.

– Työn tuottavuuden kasvu on mahdollistanut sen, että työaikaa on asteittain lyhennetty. Työajan lyheneminen ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti, vaan on useimmiten seurausta työntekijöiden vaatimuksista, jotka ovat ajoittain aiheuttaneet veristäkin kamppailua työnantajien kanssa. Viime vuosina tuottavuuden kasvu on kanavoitu useammin palkankorotuksiin ja sitä kautta kulutuksen lisäämiseen kuin työajan lyhentämiseen, Peltola toteaa tiedotteessa.

Katsauksessaan Peltola kiinnittää huomiota myös yhteen tärkeään, mutta usein huomiotta jääneeseen trendiin. Tehtyjen työtuntien määrä Suomessa on viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana vähentynyt, vaikka samalla tarkastelujaksolla väestö, työikäiset ja työvoima ovat lisääntyneet. Koska vähentynyt työnteko ei ole heijastunut työaikaan, olemme nähneet samalla aikajänteellä työttömyyden lisääntyvän.

– Kun työn määrä vähenee, mutta työaikaa ei lyhennetä, on työttömyyden lisääntyminen varsin todennäköistä. Kansainvälisessä vertailussa Suomi on työajoissa teollisuusmaiden keskikastia, eli työajan lyhentämiseen on meillä varaa ja hyvät mahdollisuudet. Vanha aika ei palaa, vaan työelämää pitää kehittää myös työajan osalta ja nimenomaan sitä lyhentämällä, Peltola kertoo.

Julkaisussa Peltola toteaa myös, että perusteet työajan lyhentämiseen ovat muuttuneet. Teollistumisen alkuaikoina työajan lyhentämisen motiivina oli työntekijöiden terveyden turvaaminen. 1970-luvun paikkeilla alettiin lisäksi keskustella työajan lyhentämisen työllisyysvaikutuksista. Uusien tutkimusten mukaan työajan lyhentämiselle olisi myös ekologisia perusteita, sillä lyhyempi työaika näyttää kuormittavan ympäristöä vähemmän.

Samuli Sinisalo katsoo, että koronan jälkeinen kollektiivinen downshiftaus työelämässä voisi siis tehdä hyvää paitsi yksilöille, myös työllisyydelle ja ympäristölle.

– Työajasta tulee keskustella, sillä aika on ihmisille tärkeä resurssi. Olisi kuitenkin hyvä, jos tavoite lyhyemmästä työajasta saataisiin yksilöiden tasolta myös kollektiivisen päätöksenteon tasolle, eli ammattiliittoihin, yrityksiin ja politiikan piiriin, Sinisalo sanoo tiedotteessa.

Peltolan katsaus on osa Kalevi Sorsa -säätiön Ihmisen toiminnan vaikutukset maapallolle -hanketta (2019–2023), joka tarkastelee ekologisen kriisin syitä ja yhteiskunnallisia seurauksia sekä pyrkii löytämään oikeudenmukaisia ratkaisuja yhteiskuntien saattamiseksi kestävälle uralle.

Hankkeessa on julkaistu myös hankevastaava Samuli Sinisalon Työajan lyhentämisen ekologiset vaikutukset ja Pekka Peltolan Lyhyemmän työajan kokeilut Suomessa 1996–1999.