Aamiaiseksi sävellettyä runoa, rakkauslaulelmaa ja poliittisen laululiikkeen helmiä. Heti perään vähän samalla makuvivahteella leivottuja 90-lukusia isoja biisejä eli bigbänditettyä Ultra Brata. Sen perään edelleen isolta orkesterilta kuulostavaa triomusaa teemana kaiken maailman kesäbiisit. Sitten suomenkielisen rokin pioneerivuosien nostalgiaa. Kohta jo selektronisoitua ja hip hop -trendeillä silattua kansanmusiikkia. Iltakattauksessa vielä muun mussa Suomi-rokin paruskalliota, surf-rockia Amerikan länsirannikon hengessä, räppiä, vähän vanhemman aallon kotimaista naisrokkia ja raskaan riki kotimaista toteemiyhtyeyttä.

Jossain välissä vähän vanhaa ja uutta työväenlauluja, niin yhteislauluna kuin artistivetoisesti, lastenmusaa ja ilmakitaravirtuositeettiä.

Sellainen oli hyvin tiivistetyti Musareiden lauantai. Jos joku lauantaiyössä olisi tullut valittamaan, ettei ollut päivän mittaan löytänyt mitään sopivaa kuunneltavaa, olisin haukkunut. Nirsoksi nyt vähintään.

Chydeniuksen sävellystuotanto oli tunnetusti käsittämättömän laaja. Se käsittä noin 10 000 (kyllä, kymmenen tuhatta) laulusävellystä, joista suurin osa eri aikakausein suomalaisten lyyrikoiden runoihin. Paljon lyhyitä ja napakoita biisejä, mutta myös jokunen piirun verran eeppisempi teos.

Valkeakoskella Minja Kosken ja Mikael Saaren hienossa setissä kuultiin enimmäkseen niitä napakoita. Niinpä reilun tunnin keikkaan mahtui lukumääräisesti enemmän bisejä kuin kellään muulla festivaalin artistivieraalla. 25 biisiä laskujeni mukaan kuultiin , mikä tekisi normikappaleen reilun kolmen minuutin keskivertomitalla reilut puolitoista tuntia ilman spiikkejä.

Minja ja Mikael sen sijaan spiikkasivatkin. Chydeniuksella oli omissa laulukonserteissaan tapana kertoa jokaisesta kappaleesta vähän taustaa ja anekdoottejakin. Valkeakosken keikalla solistit noudattivat vähän samaa periaatetta, eivät toki ihan samalla tarkkuudella kuin Kaj.

Laululiikkeen isot klassikot oli säästetty nyt muille muistokonserteille (joita taatusti on tulossa monelta ja monta), vain muutama oli tässä ohjelmassa mukana, kuten Sinua, sinua rakastan, Laulu tuottavista sijoituksista ja Puhu minulle rakkaudesta. Runoilijoista vahvimmin oli esillä kuluvan kesän merkkipäivänsankari Aulikki Oksanen, muuten mentiin laajalla skaalalla Diktoniuksesta Tiihoseen, Mustapäästä Meriluotoon, Leinosta Saarikoskeen.

Hieno konsertti keräsi festivaalikentälle varhaiseen alkamisaikaansa nähden kiitettävän määrän väkeä. Tosin jos se olisi vedetty vaikka klo 18, yleisömäärä olisi laskettu useiden satojen sijasta useissa tuhansissa.

Laulaja-näyttelijätMikael Saari ja Minja Koski kera pianisti Arto Piispasen vetivät maittavan satsin Kaj Chydeniuksen laulutuotantoa.

KUN TULI aiemmin jutussa taivasteltua musarilauantain tarjonnan laajaa kirjoa, niin vahvin kytky kahdella perättäisellä konsertilla löytyi Chydenius-tribuutin ja sitä seuranneen big band -konsertin välillä. Ihan vain siitä syystä, että Ultra Brassa niin säveltäjä-pianisti Kerkko Koskinen kuin alkuperäinen vokalistiviisikko Hovatta-Kokkonen-Tulusto-Talme-Virtaperko oli takuulla aikoinaan ”chydiksensä” opiskellut ja sisäistänyt niin, että vuosituhannen vaihteen ykkössuosikkiyhtyeen tuotannosta puhuttiin aina laululiikkeen jatkumona. Tiettyyn pisteeseen asti se tietysti sitä olikin, mutta ei ihan niin syvälle, kuin joskus annettiin ymmärtää.

Se kuultiin myös Valkeakosken Big Bandin, neljän osaavan solistin ja viihdekuoro Akkabellan konsertissa lauantain keskipäivässä. Koskisen usein mahtipontiset sävellykset soivat nyt Ultra Bratakin isomman kokoonpanon esittäminä jopa kompaktimmin kuin alkuperäiset. Niitä kuitenkin kunnioitettiin, sillä bigband-sovituksissa ei ollut vedetty överiksi, joten kaikki biisit soivat erittäin tunnistettavina.

Tästäkin konsertista on ilo todeta, että ei menty ihan niillä kaikkein ilmeisimmillä valinnoilla, vaan UB-laulukirjaa oli pengottu pieteetillä. Niinpä esimerkiksi kun kuultiin putkeen Pieniä ilmiöitä, Vesireittejä ja Savanni nukahtaa, moni varmaan ajatteli, että tästä se hittiputki alkaa. Sitten lavalta kajahtikin Säkeitä Erwin Rommelille, yhtyeen ykkösalbumin unohdettu raita. Eikä konserti avausbiisiäkään voi kosiskelevaksi moittia: Ken Saro-Wiwa on kollut on poliittisinta Ultra Brata bändin taaperovuosilta, ei varsinaista hittikamaa sekään. No, kyllä lopussa toki saatiin se viesikirjaankiin ehdotettu klassikko Minä suojelen sinua kaikelta.

Pena Penninkilampi, Mikko Alatalo ja Juri Lindeman Coitus Int 50 revival -”museo-orkesterin” eturivissä.

Solistit Johanna Kyykoski, Henrika Nieminen, Pekka Löövi ja Juha Viitala selviytyivät hommastaan hyvin. Lauloilavat vakuttavasti yhteen ja erikseen, eivätkä sortuneet imitoimaan alkuperäisesittäjiä, vaikka kunniaa originaalibiiseille tekivätkin.

Ainakin omissa odotuksissani oli, että lauantaipäivän kolmaskin akti ammentaisi jostain isojen viihdeorkestereiden maailmasta, koska lavalla oli kaksi sellaisten edessä ja takana työskenellyttä herraa. Pianisti Lenni-Kalle Taipale on tuttu muun muassa Espoo Big Bandista kuin Tanssii Tähtien Kanssa- ja Elämäni biisi tv-shown yhtyeiden voimahahmona mutta paljon hän on keikkaillut myös oman trionsa kanssa. Monitaitoisen muusikkolaulajan Osmo Ikosen työmaita ovat taas ollet muun kotimaisen jazzin superyhtye The Northern Governors, Sunrise Avenue ja tv-osastolta SuoliLove-orkesteri.

Kun tämän kaksikon rinnalle laitetaan vielä ties minkänlaisissa kokoonpanoissa Cheekin bändistä ja mainitusta SuomiLovesta lähtien lyomasoitinosastoa hoidellut Joonas Kaikko, niin johan tällaisilla spekseillä odottaisi jotain ison mittakaavan maailmanviihdettä. Tavallan odotus palkittiin – kolme miestä sai aikaan isoa ääntä – mutta paras palkinto koukeroisesti nimetyssä paketissa Lenni-Kalle Taipale & Osmo Ikonen Feat. Joonas Kaikko: Kesärieha 2024 saatiin muualta. Ainakin minulle tämä kolmikko oli yhtä kuin Työväen Musiikkitapahtuman 2024 eniten ja nopeimmin hyvää tuulta nostattanut kokoonpano.

Keikan alussa Teollisuuslavan äärellä oli varsin niukasti väkeä, mutta kun aika heti Taipale taikoi pianostaan ja Ikonen kurkustaan Suvivirren sävelet ja sanat, porukkaa alkoi kiirehtiä paikalle. Kesäriehalle erikoinen avaus, mutta tässä setissä jjust kohdallaan, sillä kaverukset kertoivat haluavansa soittaa kaikki parhaat kesäbiisit.

Siitä biisivalikoiman kesäisyydestä (muun muassa J. Karjalaiselta Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään, Junnu Vainiolta Kotkan poikii) voi olla monta mieltä, mutta hauskaa piisasi. Eihän kukaan voi olla naama shar peina kun kuulee potpurikappaletta nimeltä Lenni-Kalle Tappinen, jossa Malmstén-klassikkoon on ujutettu sisään sekä Paratiisia, Hopeista kuuta että Bamboleota. Sairaan lystiä! Tämä trio lyö kaikki päivän hiteillä rahastavat ”bilebändit” sata-nolla.

JA SITTEN IHAN jotain muuta, eli Kesäriehasta siirryttiin Juice Leskisen ahdistuneisiin, jälkipuberteettisiin ja hetkittäin kyllä riehakkaisiinkin maailmoihin.

Viime vuonna käynnistynyt Coitus Int 50 Revival -kiertue on tuonut jälleen livenä koettavaksi Juicen ensimmäisen yhtyeen Coitus Intin noin 50 vuoden takaista tuotantoa airueenaan bändin perustajajäsenet Mikko Alatalo, Pena Penninkilampi ja Harri Rinne. Viime mainittu on jättäytynyt jo matkan varrella karavaanista pois, mutta Alatalo, Penninkilampi ynnä viisi vähän nuoremman nuorempaa matkasoittajaa Kalle Alatalo, Ari ”Selkä” Pulkkinen, Tero Kaario , Juri Lindeman ja Harri ”Oinari” Vainionpää ovat jatkaneet perille asti.

50 Revivalin keikka Valkeakoskella oli rundin viimeisiä, ja vähän väsyneeltä veto jo vaikutti. Etenkin laulupuoli oli melko voimatonta, vaikka aika korkealle yli seitsenkymppinen Alatalokin vielä Per Vers – runoilija avainbiisissä pääsee. Esityksistä parhaasta päästä olivat samalta levyltä löytyvä Juicen utopiahaikailu Odysseus, ihan rivakasti rokannut Kuopio tanssii ja soi sekä Alatalon aikoinaan myös soololevylleen ottama herkkispala Hän hymyilee kuin lapsi.

Tu0reempaa, terävämmin esitettyä ja hilpeämpää kotimaista rokkia tarjosi festivaalikansalle Alavudella 80-luvun alkuvuosina perustettu Kolmas Nainen. Sekin voisi tänä vuonna juhlistaa tasavuosia, sillä sen tunkeutumista suuremman yleisön tietoisuuteen on kulunut jämpti 40 vuotta. Se taas Rock SM 1984 -kisassa Helsingin Messukeskuksessa, jossa Kolmas Nainen tuli kakkoseksi tasapisteillä voittajaksi julistetun kouvolalaisen Peer Güntin kanssa. (Voin vain kuvitella sen somemyräkän, jonka tuo tuomariratkaisu olisi tässä ajassa herättänyt.)

Kolmannen Naisen varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta 1980-90-luvun taitteessa, kun yhtyeen nelosalbumi ilmestyi. Sen nimikappale Hyvää ja kaunista ja avausraita Tästä asti aikaa ovat suomenkielisen rockin järkälesarjaa, ja ne tietysti kuultiin Valkeakosken keikallakin. Kuultiin paljon muutakin mukavaa, muun muassa klassikot Lautalla ja Äiti pojasta pappia toivoi sekä ja vähän vähemmän veivattuja biisejä kuten Uneni on vasta alussa ja Kaunis olet, ihana.

Bändikin on yhä ihanassa vedossa, Hanhiniemen laulussa on edelleen vaikuttava resonanssi ja Sakari Pesolan kitarassa terävää potkua. Hän on mielestäni aina vaan ihan turhan aliarvostettu kepittäjä suomalaisten kitaraässien kerhossa.

Jos joku ulkomaalainen tulisi minulta kysymään, mitä tarkoittaa käsite suomirock, soittaisi hänelle pari biisiä Kolmannen Naisen katalogista. Sillä sitä itteään yhtye kaikessa hyvässä merkityksessä on.

ENNEN KEIKKAANSA Hanhiniemi ehti istahtaa hyväksi toviksi Sananvapauden lavalle nojatuoliin. Tarinat sanoituksen takana -sessio, jossa Rakennusliiton varapuheenjohtajanakin tunnettu Jyrki Ojanen jututti Paulia tämän tekstien syntyprosesseista ja maailmoista, oli yksi tämänvuotisen Musiikkitapahtuman pikku ylläreitä ja jopa kokohokohtia. Lisää tätä tulevaisuudessa ylätasanteen rauhaisalle pikkulavalle: nyt se tarjosi paitsi oivallisen jouhevasti kulkeneen haastattelutuokion, myös kuulijalle hengähdystauon kaikan musiikikakofonian keskellä.

Kolmas Nainen ja sen kaksi keskeistä miestä, kitaristi Sakari Pesola sekä sanojen tekijä ja laulaja Pauli Hanhiniemi.

Enempi sitä kakofoniaa par excellence oli korvissani Teollisuuslavalla kansanmusiikin käsitettä niin sanotusti ”uudelle levelille” vienyt Suistamon Sähkö. Nimen yhdistelmä on varsin kuvaava, luovutettuun Karjalaan jäänyt pitäjä ja energiasana. Muistan joskus tykanneeni juuri yhtyeen nimikappaleesta, mutta nyt kaikki perinnemusiikkigenreen upotettu elektroninen säksätys ja kikkailu sekä hip hopin elementit tuntuvat hermostuttavilta.

Ihan toista maata oli oman lauantaiohjelmistoni viimeisenä tutkalle osunut Mary Ann Hawkins, johon osasin ennalta liittää vain yhden avaintägin: surf.

Yhdysvaltain länsirannikon oma, jo 1950-60-luvun vaihteessa syntynyt kitararocktyyli on vuosikymmenten vieriessä saanut menestyksekkäitä tulkkeja Suomessakin – lähinnä Laika & The Cosmonautsia tarkoitan – mutta marginaaligenreksi se on tupannut meillä jäämään. Viisimiehistä Mary Ann Hawkinsia kuunnellessa ja heidän riehakasta, mutta tyylikästä lavakohkausta katsoessa tuli miettineeksi, että tätä lajia olisi kiva saada lisää, mutta ehkä jossain G-Livelabin-tyyppisessä klubimiljöössä kuin vähän tylyllä tehdaskentällä, jolta jengi oli Mary Ann Hawkinsin esiintyessä liuennut ties minne voimia keräämään ja tankkaamaan illan isoja vetoja, Paperi T:tä, Jonna Tervommata ja Kotiteollisuutta odotellessaan.

Ne keikat jäivät minulta nyt pitkän päivän päätteeksi tsekkaamatta, kun Jonna ja Kotiteollisuuskin ovat tulleet tullut Koskissa jo männävuosina nähdyksi.

Tämä oli laskujeni mukaan 33. musarirupeamani putkeen, ja musiikillisesti se oli yksi kirjavimpia. Kuin hääkolttu: jotain uutta vanhaa, jotain uutta, something borrowed, something blue. Vanhaa tarjolla oli paljon, uutta sopivasti, lainattua siellä täällä… No, varsinainen blues jäi tältä vuodelta puuttumaan, mutta kyllähän vaikka Arpan valloittavan kaupunkimelankolian voi ainakin mieleltään sellaiseksi laskea.

Mary Ann Hawkins surffaili iloisesti.