Tapahtuman paluuta oli selvästi kaivattu myös numeroiden valossa. Kahdestakymmenestä festivaalinäytännöstä loppuun myytiin yksitoista, ja kaikista tarjolla olleista lipuista kävi kaupaksi 85 prosenttia. Sekä katsomoiden täyttöaste että lipunmyynnin kokonaistulot ylittivätkin pandemiaa edeltäneen viimeisimmän festivaalin luvut – siitä huolimatta, että näytöksiä oli nyt kahdeksan vähemmän kuin vuonna 2020.

FESTIVAALIN PÄÄTÖSPÄIVÄN avauksena nähtiin turkulaisen Teatteri Akselin versiointi Miika Nousiaisen kakkosromaanista Maaninkavaara dramatsijoina tällä kertaa Samuli Reunanen.

Miika Nousiaisen koko romaanituotanto on saanut näyttämösovitukset varsin nopeasti kymmenen vuoden aikajanalla. Pään avasi alkuvuodesta 2011 KOM-teatteri kirjailijan esikoisromaanin Vadelmavenepakolainen ja saman vuoden syksyllä Kansallisteatteri toi Omapohja-näyttämölleen Minna Leinon sovituksen kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä Maaninkavaarasta.

Siitä lähtien juuri Kansallisteatteri on vastannut Nousiais-kirjoihin pohjautuvien komedioiden kantaesittämisestä, viimeisimpänä ensi-iltansa sai Pintaremontti syksyllä 2021.

Kun Maaninkavaaran teatteritoteutuksissa eniten käytetty Leinon dramatisointi fokusoi romaanin tapahtumakulut kahteen henkilöön, isä ja tytär Huttuseen, on Reunasen sovituksen henkilögalleria runsaampi. Niinpä Teatteri Akselin versiossa fanaattisen kestävyysjuoksumiehen Martti Huttusen ja hänen valmennettavakseen säälistä ryhtyvän tytär Heidin lisäksi näyttämöllä nähdään myös vaimo Sirkka, traagisesti kuollut poika Jarkko sekä kahden muun näyttelijän esittämänä liuta muita Huttusille enemmän ja vähemmän merkityksellisiä ihmisiä.

Esityksen fokus on kahtaalla, surutyössä ja urheilufanatismissä, mutta koko ajan limittyen. Heidin ottaessa veljensä paikan isänsä valmennettavana, jotta pystyisi näin estämään isä-Marttia romahtamasta kätketyn suriunsa alle kaikki näyttäisi alkuun menevän hyvin. Heidi treenaa kuin hullu, ja lahjojakin määrätietoiseen juoksu-uran rakentamiseen tuntuu olevan. Äiti-Huttunen huokailee miehensä touhuja, mutta antaa olla, kun tämä tuntuiu olevan Martille toimivampi terapiamuoto kuin ammattiauttajalla käyminen.

Suotuisa asiain tila kuitenkin heikkenee, kun Heidi joutuu koulussaan kiusatuksi – lähinnä isänsä tähden – ja hän alkaa etsiä ulospääsyä ikävyyksistä etsimällä uutta suuntaa kuvataidelukioon pyrkimisellä. Ja koomisen episodin kautta elämäänsä osuvasta poikaystävästä. Molemmat ova Martille mahdottomia ajatuksia puhtaasti juoksuvalmennuksellisista syistä. Hän kun haluaisi mieluummin naittaa tyttärensä kenialaiselle Wilsonille. Tämän isä on juoninut tyttärensä “kirjeenvaihtokaveriksi” jolta joskuas tulevaisuudessa saataisiin täydelliset juoksijageenit jälkikasvulle – Nousiaista hirtehisimmillään

Maaninkavaara on omassa rankingissani edelleen Nousiaisen paras romaani, ja turkulaisen teatteriharrastajateatterin esitys teki sille täyttä oikeutta. Teatteri Akseli kaivoi esiin kirjanvetovoimaisimmat puolet. Komefdiallisemmalla osastolla ne nousivat pinaan Martti Huttusta näyttelevän Marko Pollarin riisutulla näyttelemistyylillä. Se korosti Nousiaisen romaanissaan viskelemiä herkullisia urheilustatementtejä kaarlomaaninkojen, virenien ja nurmien palvontoineen. Pollarin ihan pokkana vetämä monologi Marie-keksien ylivertaisuudesta kaiken maailman nuorisolle turmiollisten täytekekseihin verrattuna, oli täyskilleri.

Toisaalta Nousiaisen kirjan vakavammat juonteet, kuten isän yritys siirtää menettämänsä pojan juoksijanlahjoja ja siinä sivussa koko identiteettiä tyttäreensä, ja kohtuuttomuuksiin menevä valmennusfanatismi terävöityvät. Kun näytelmän henkilöhahmot käsittelevät asioita enemmän sisäisin monologein kuin dialogilla sisältö pysyy kirkkaampana.

Kautta linjan aika pieneksi vedetty esittämistapa aiheutti hetkittäisiä ongelmia replikointiin, mutta mitään olennaista ei silti mennyt ohi korvien.

NÄYTTÄMÖPÄIVIEN ohjelmakartalla viimeiseksi merkitty esitys olisi voinut käydä myös etummaiseksi kuin Jukolan Eero ikään rehvastellessaan veljessakin oppimistuloksilla. Teatteri Kultsan esityksessä oltiin näet niin syvällä koko teatterin juurilla kuin pääsee. Siis tarinankerronnassa ja tarinoiden kuulemisen koukuttavuudessa.

“Yhen kerran yks kaveri näki yhes paikas…” voisi olla moderni muotoilu “olipa kerran” – avaukselle, ja vähän siihen tapaan suuri osa neljän kultsalaisen esittämistä tarinoista alkoi. Puolentoista tunnin settiin mahtui parikymmentä juttua, uskottavia ja uskomattomia, pätkia ja pidempiä, ihan vain aihioita ja pidemmälle vietyjä. Oli myyttisiä urbaaniltarinoita, oli arkisia stooreja. Oli myös joitakin aika härskejä juttuja ja toisaalta noloja sattumuksia. Niin kuin yhen kolulaisen kaverin tarina tapaturma-alttiista voikkamaikasta.

Täytyy myös sanoa että neljän erittäin läsnäolevan esittäjän tarjoamassa urbaani- ja agraarilegendan kimarassa oli paljon hyviä ja sitten joitakin ei niin hyviä tarinoita. Kun Ville Pirinen on julkaissut jo kymmenen albumillista tätä Yhesti yhes paikas -sarjakuvaa, voisi kuvitella, että tiukkaa tavaraa on iin paljon, että lavaesityksestä voi ottaa löysät pois ja mennä pelkillä timanttisilla. Sellaisilla kuin juttu yhen kaverin romanttisista kesähäistä, jonne oli viihdykkeeksi palkattu ite-taiteilija soittamaan sahaa ja imitoimaan. Imitointiosa käsitti kaksi pitkää settiä huonosti matkittuja linnunääniä, ja värisyttävään psykedeelisesti soi saha myös Mikkelin Teatterin lavalla…

TUTTUUN TAPAAN Työväen Näyttämöpäivien yleisö sai taas valita suosikkinsa koko festivaalin kattauksesta. Vuonna 2020 äänestyksen voitti Tikkurilan Teatterin tuore tulkinta Niskavuoren naiset -klassikosta, joten voiton merkki eli kiertopalkinto sai viettää peräti kolme vuotta tiksiläisten hoteissa.

Näyttämöpäivien yleisöäänestyksen voittanut Ad Astra -teatterin porukka sai viedä kiertopalkintotuolin tuliaisina Jyväskylän kotipesäänsä.

Lähellä oli, ettei viettänyt vielä neljättäkin vuotta, sillä Tikkurilan Teatterin esitys Piilopaikka eli Siat tuli äänestyksessä toiseksi. Voiton korjasi kuitenkin Näyttämöpäivien vakiovieraisiin kuuluva jyväskyläläinen Ad Astra -teatteri yleisön villineellä tulkinnallaan Veikko Nuutisen tragikomediasta Pasi Was Here, josta kirjailija sai vuoden parhaan näytelmän Lea-palkinnon vuonna 2016. Nuutinen oli nyt itse Mikkelissä todistamassa näytelmänsä vetovoimaa myös harrastajateatterikentällä.