Työväen Näyttämöpäivien juhlavuoden ohjelmistovalinnoista on vastannut ohjaaja ja Taideyliopiston teatterikorkeakoulun dekaanina pitkän rupeaman tehnyt Maarit Ruikka. Hänen laatimaansa kattaukseen on osunut poikkeuksellisen paljon pitkiä esityksiä, sillä harvoin jos koskaan on Mikkelin festivaalilviikonlopussa ollut tarjolla kolme noin kolmetuntista vetoa samalla kertaa.
Ei pituus teatterituotannolle sinänsä mikään händikäppi ole, mutta kun ohjelmakarttaan on kasautunut enimmäkseen noin 2,5-3-tuntisia esityksiä, se asettaa omat vaatimuksensa katsojille heidän laatiessaan viikonlopun ”otteluohjelmaansa”.

Toisekseen kun on kyse pienehkössä kaupungissa järjestettävästä harrastajateatterikatselmuksesta, eivät monien esityspaikkojen katsomot ole ihan pehmustetuinta laatua.

JYVÄSKYLÄLÄINEN AdAstra-teatteri tarjosi esityksellään Minä, askartelija vähän alle kolme tuntia klemolalaista hurlumhei-teatteria, mikä Kulttuuritalo Sotkun aika kovilla istuimilla voisi olla jäykistävä urakka, mutta: Leea Klemolan draamatuotannon äärellänoteeraa harvemmin istumalihaksiaan, kun näyttämöltä vyöryy kohtuuttomassa annoskoossa päälle rakastettavan hulluja tyyppejä sekä muita hillittömyyksiä ja reippaita ruokottomuuksia .

Minä, askartelijan kantaesitti viisi vuotta sitten Q-teatteri, jonka Klemola ja Perä huomiovat tekstissäkin ottamalla yhdeksi roolihenkilöksi näyttelijä Eero Ritalan (jota Q:ssa esitti arvatkaa kuka) ja piikittelemällä lempeästi Tommi Korpelan tähtistatukselle.

Kaikki vertailut Q-teatterin ammattilaisten ja AdAsrtran harrastajien tulkintojen välillä ovat varsin kohtuuttomia, mutta se todettakoon, että ei jyväskyläläisten tarvinnut quulaisten rinalla suoritustaan yhtään hävetä. Ja selviytyivät urakastaan muuten sukkelammin kuin Q, sillä kantaversio kesti aikoinaan hyvän matkaa yli kolme tuntia.

Näytelmän juonen referoinnin mahdottomuutta kertoo sen henkilögalleria. On askartelukurssia vetävä lahjaputiikin omistaja Anu (Mari Rouvala), joka turhautuu omiin artesaanipuuhiinsa tullessaan syytetyksi Aarikan palloelikoiden plagioinnista. On kurssin tuottaja Hana (Katja Pihlaja), joka muun ohessa manageroi Arja Saijonmaata ja pestaa tälle taustabändiksi death metal -poppoon. Hhänen assistenttinaan on kakadu Alex (Pauliina Siekkinen), joka haluaa laulaa Saijonmaata iloisesti duurissa. On myös kaupunginteatterin narikanhoitajasta näyttelijäksi kohonnut Markku (Esa Valkila) , joka haluaa olla kubistinen käki, ja on Eero Ritala (Leo Heinämäki), joka on pestattu ohjaamaan mainittuun teatteriin Amadeus-näytelmä, jonka Salierin osaan hän kiinnittä käkimiehen. Ja on vielä Jokinen (Jari Määttä), joka muun muassa mieltää olevansa Pirunsaaren vankiselliin suljettu Papillon.

Kun tuollainen erikoisjoukko pistetään askartelu”retriittiin” peltihalliin viikoksi, ja sitten sählätään vähän ihmissuhteiden, päihteiden ja häilyvien identtiteettien kanssa, on ihme, että tästä kaikesta voi näyttämöllä selvitä vain kolmessa tunnissa.

Irrationaaliset kriisit ja kaaokset seuraavat toisiaan, tragedia ja perseilykomedia vuorottelevat, mutta hämmästyttävän seesteiseen loppuun adastralaiset hullunmyllynsä saattelivat.

MOISEN REVITTELYN jälkeen kaipasi rauhaa. Sellaista tarjosi elämänkatsomuksellisella tasolla Näyttämöpäville kutsuttu esitys Unentekijä, joka oli näyttelijäopiskelija Patrik Hvitsjön sekä myös esityksen ohjaajan ja toisen käsikirjoittajan Kirmo Komulaisen, lavastaja Virva Myllyahon ja äänisuunnittelija Tommi Uniluodon maisteritutkinnon opinnäytetyö teatterikorkekoululle. Se sai ensiesityksensä viime syksynä, ja nyt se sai tilaisuuden päästä esille festivaalipuitteissa.

En tiedä, kuinka paljon Unentekijän päätyminen juuri tämän festarin yhteydessä esitettäväksi oli sidoksissa esityspaikkaan, mutta parempaa tilaa kuin Mikkelissä sijaitseva Sodan ja rauhan keskus sille on vaikea keksiä. Esitys rakentui näet Suomen historian ehkä kuuluisimman pasifistin Yrjö Kallisen vaiheiden ja ajatusten ympärille.

Patrik Hvitsjö (Kuva: Pihla Liukkonen)

Patrik Hvitsjö pyrki monologillaan löytämään jotain vastauksia nykymnaailman pahuuden hänessä synnyttämiin kysymyksiin, ja yhdeksi keinoksi siihen löytyi imaginääristen kirjeiden lähettäminen Yrjö Kalliselle. Niiden kautta valottuivat ovelasti myös Kallisen hurjat nuoruuden elämänvaiheet sisällissodan monine kuolemantuomioineen ja vankilakokemuksineen, ja lopulta tämän sosialidemokraatteihin lukeutuneen rauhanfilosofin tie puolustusministeriksi.

Paitsi että avasi Kallisen ajattelua, Hvitsjön monologi oli myös hyvin henkilökohtainen.ja avoin. Hänen kirjeeissään ei esitetty kysymyksiä vain yleisellä tasolla vaan suoraan Patrikilta Yrjölle. Nän muun muassa syntyi esityksen kontroversiaalisin hetki, kun Hvitsjö kysyy kirjeessään, miten saattoi tapahtua niin, että sotavuosien seistakieltäytyjän Arndt Pekurisen mielivaltaisen teloituksen tutkinta lopetettiin kaikessa hiljaisuudessa juuri Kallisen puolustusministerivuosina.

Hvitsjö pisti itsensä likoon myös fyysisesti. Hän muisteli omaa mieheksi kasvamistaan ja ironisoi omia kehollisia ideaalejaan. Hän pullisteli ja taisteli. Näytti – tai näytteli – heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, fyysisiä ja henkisiä.

Kaikki tämä tapahtui ympäristössä, joka tulvi sotahistoriaa, sotasankaruutta ja sotamemoriaa. Sitä olisi ollut myytävänä Sodan ja rauhan keskuksen museoshopissakin. En huomannut kenenkään sitä esityksestä poistuessaan ostavan. Yrjö Kallisen kirjoja ei tosin tainnut olla myytävänä.