Yhdysvaltain ulkopolitiikan täyskäännös on tapahtunut tosiasia. Selkeimmin tämä näkyy heidän suhteessaan Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.

Yhdysvallat on ainakin julkisuudessa osoittanut ymmärtämystä Venäjän vaatimuksille. Ukrainalle se on esittänyt luonnonvarojen pakkoluovutusvaatimuksen, joka on sekä kohtuuton että järjetön. Vaadittu noin 500 miljardin dollarin sitoumus olisi eräänlainen sotakorvaus, jonka maksajaksi tulisi hyökkäyksen uhri, Ukraina.

Ukrainan sivuuttamisen jälkeen Yhdysvallat ja Venäjä ovat etsimässä yhteistyötä oletettujen yhteisten geopoliittisten intressien pohjalta. Koska Nato-liittolaismaissa tuon pelätään sisältävän Euroopan turvallisuusrakenteiden uudelleenjärjestelyjä, Eurooppa hakee uutta turvallisuuspolitiikkaa.

ÄKKIKÄÄNNÖKSET ja uuden linjan etsiminen eivät koske yhtä geopolitiikan toimijaa: Venäjä ei ole luopumassa mistään.

Putinin kirjallinen puheenvuoro hyökkäyssodan alla kiisti Ukrainan valtion olemassaolon, ja tätä linjausta ollaan nyt panemassa toimeen.

Venäjä ei ole tyytymässä laittomiin aluevalloituksiinsa. Se haluaa kolonisoida koko Ukrainan, ottaa sen väestön ja voimavarat hallintaansa. Ukrainalle esitetty vaatimus liittoutumattomuudesta, aseistariisunnasta ja niin sanotusta denatsifikaatiosta ovat selvä viesti Kremlin tarkoitusperistä.

Venäjä ei ole muutenkaan korjaamassa kurssiaan. Se on jo pitkään valmistanut kansakuntaa valloitussotiin. Historian uudelleen kirjoittaminen, nuorison sotilaskasvatus ja länsimaiden maalaaminen Venäjän verivihollisiksi on psykologista valmistelua. Valtava varusteluohjelma on sen materiaalista valmistelua.

Kansainvälisen strategiantutkimuslaitos IISS:n arvion mukaan Venäjän sotilasmenot ovat noin 470 miljardia dollaria ostovoimalla laskien. Tämä panostus on hiukan suurempi kuin EU:n ja Britannian yhteensä.

Jo tämän tosiasian valossa on kauhistuttava asia, että sanktioita höllennettäisiin ja kaupallisia suhteita Venäjän kanssa palautettaisiin: Venäjän tavoite kartuttaa sotakassaansa on ilmeinen.

Emme voi väistää kysymystä, miksi Venäjä varustautuu. Mitäköhän se aikoo?

TALOUDEN perinteisillä mittareilla EU on yhteiseltä bruttokansantuotteeltaan noin kymmenkertainen Venäjään verrattuna. Eikö EU:n parin prosentin puolustusmenojen luulisi riittävän?

Sotilasvoiman ja sen ostovoiman vertailu kuitenkin hätkähdyttää. Siinä Venäjä on meitä edellä, koska se saa aseistuksensa huomattavasti halvemmalla ja EU-tilausjärjestelmiin verrattuna suoraviivaisemmilta hankintaketjuilta.

Venäjä tekee aseensa kotimaisella työllä, kotimaisista raaka-aineista – vain osa ohjauskomponenteista on valuutalla maksettavaa tuontitavaraa. Osa aseista on teknologialtaan ”vanhanaikaista”, mutta niitä on koeponnistettu tosioloissa jo pitkään.

Olennaisinta on tämä: sotilaallisen voiman kuilu välillämme syvenee ammottavaksi, jos Venäjä saa Ukrainan haltuunsa.

Silloin se saisi yli 30 miljoonan ihmisen lisäväestön, josta voisi pakkovärvätä lisää sotilaita. Ukrainan huippuluokan asetuotanto siirtyisi Venäjän käsiin. Kysymys Ukrainan sotilaallisten resurssien haltuunotosta on Euroopalle kohtalonkysymys.

Emme toki voi varmuudella tietää, riittäisikö Venäjälle pelkkä Ukrainan – tai Belarusin tai Moldovan haltuunotto. On kuitenkin todellinen riski, että taas kerran eurooppalainen diktaattori tarkoittaa mitä sanoo, kun hän puhuu imperiuminsa palauttamisesta.

On riski, että Venäjän johto on haluton kääntämään sotaan valmistelevan propagandansa toiseen suuntaan. On riski, että varusteluun perustuva talous on jatkuvassa etunojassa ja vaarassa kaatua, ellei hankittuja aseita käytetä.

EUROOPALLE Ukrainan tukeminen ja oma varustautuminen merkitsevät uuden ajan kylmää sotaa. Hyytäväkin kylmä sota on kuitenkin parempi kuin oikea.

Sotilaallinen tasapaino esti toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoa jatkamasta valloitussotia. Vihamieliset, tasavahvat sotavoimat tuijottivat toisiaan, mutta pysyivät aloillaan.

Vaikeuksista huolimatta Eurooppa pystyy varustautumaan riittävän vahvaksi Venäjälle.

Pelkästään luomalla puolustuksen yhteismarkkinat saisimme huomattavasti lisätuloksia käytetyillä euroilla, kruunuilla ja punnilla. Eikä Euroopasta puutu teknologiaosaamista, vaikka meillä onkin tapana ruoskia itseämme milloin tekoälyn, milloin minkäkin osaamisen puutteesta.

Täällä valmistetaan kehittyneitä puolijohteita, tietoverkkoja, lentokoneita ja kehittyneitä asejärjestelmiä.

Euroopan erikoislaatuinen ja yllättävä etu verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin on, että voimme aloittaa puolustuksen kehitystyön vähemmillä painolasteilla.

Esimerkiksi meillä ei ole poliittista pakkoa sijoittaa lisärahaa yhteisiin, 10-12 miljardia euroa maksaviin lentotukialuksiin. Sen sijaan voimme kehittää miehittämättömiä asealustoja ja elektronisen häirinnän kestäviä järjestelmiä.

LISÄKSI LIITTOLAISEKSI meille on tarjolla maa, joka on siihen sekä ehdottaman halukas että todistetusti kyvykäs.

Ukraina etsii tukea Euroopasta, koska maa pelkää Yhdysvaltain hylkäävän sen. Presidentti Volodomir Zelenskyin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa oli vetoomus vahvan Euroopan puolesta. Se oli vahvin kuulemamme eurooppamyönteinen puheenvuoro aikoihin.

Ukrainalla on tarjottavanaan Euroopan kumppaniksi asevoimat, joiden taistelutahdolle on vaikea löytää vertailukohtaa.

Taistelukyvyn ylläpitämiseksi Ukrainan aseteollisuus kaipaa ennen muuta rahoitusta. Pohjoismaista Tanska on jo ryhtynyt auttamaan tässä.

Eurooppa voi tarjota tarvittavan tuen, ja saada puolelleen vahvimman kuviteltavissa olevan luotettavan liittolaisen.

LISÄVARUSTELU ei tietenkään ole Euroopassa helppo tehtävä. Jokainen BKT:n lisäprosentti, joka käytetään puolustukseen, on poissa muualta. Vaikka varustelu loisi uutta teknologiateollisuutta, on turha maalailla puolustuksen kulueriä investoinneiksi.

Se merkitsee, että muihin julkisiin menoihin jää vähemmän. Se kaventaa veropolitiikan vaihtoehtoja, koska valtiot tarvitsevat enemmän rahaa.

Onkin syytä ymmärtää, että normaalit velkaantumissäännöt eivät koske varustautumista. Historia ei juuri tunne tapauksia, joissa varustelumenojen kasvu olisi katettu vain omalla rahalla. Sotavelkoja on otettu jo keskiajalla.

Kun puolustus koskee niin rikasta kuin köyhää, niin veroistaan huolta kantavaa kuin julkisia palveluita tarvitsevaa, siitä on sovittava yhdessä.

Euroopassa on välttämätöntä saada aikaan luja yhteiskuntasopimus, joka lupaa pitää huolta puolustuksesta ja turvallisuudesta ja samanaikaisesti pitää kaikki kansalaiset mukana.

Naton pääsihteeri Mark Rutten ajatus siitä, että varustelumenoja katetaan
hyvinvointimenoja leikkaamalla, on riskialtis.

Eurooppalaisiin yhteiskuntiin syntyisi tyytymättömyyttä ja vastarintaa. Järjestelyä vastustamassa kaduilla olisi keltaliivejä, jotka sanoisivat marssivansa rauhan puolesta.

KESKUSTELU AIHEESTA ajautuu Suomessa – ja muutamassa muussa maassa – jo nyt väittelyyn yhteisvelasta. Pitää tehdä selväksi, ettei yhteisillä panostuksilla tietenkään korvata eurooppalaisten valtioiden omia velvoitteita. Jokaisen maan pitää koota ja tehdä ensin oma osuutensa.

Yhteiset hankinnat ja yhteinen taloudellinen panos tulevat tämän omavastuuosuuden lisäksi.

Suomen kansallinen puolustus on hyvässä kunnossa. Sillä on sama perusta kuin Ukrainankin puolustuksessa. Molemmissa maissa on vahva vakaumus siitä, että emme voi elää ilman vapautta ja ihmisarvoa. Emme voi luopua kansanvallasta, oikeusvaltiosta tai ihmisyydestä.

Suomalaiset ymmärtävät, että puolustuksen materiaalipuutteiden korjaaminen vaatii rahaa. Meiltä vaaditaan vain rahaa, ukrainalaisten uhraukset ovat olleet ihmishenkiä.

Kansallisen puolustuksen kohentamisesta huolimatta yhteistyön ja liittolaisten mukaan tulo on Suomelle välttämättömyys. Me olemme etulinjassa.

Meidän tulee vahvistaa Yhdysvalloissa ymmärrystä, että Euroopan tukeminen on sen edun mukaista. Mutta samalla meidän täytyy itse ymmärtää, että Eurooppa ole mikään b-vaihtoehto.

Euroopan oma puolustus on joka tapauksessa Euroopan oman vastuun asia, ja
tämän oman vastuun ottamisella on kiire.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja ulkoasianvaliokunnan jäsen, joka osallistui Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Tuppurainen on myös ECFR:n (European Council for Foreign Relations) Wartime Economy -työryhmän jäsen.