Kolumnit
1.3.2023 17:00 ・ Päivitetty: 1.3.2023 17:01
Uhkaa, vihjaa ja lupaile – tällä johtamismallilla Kreml pitää länttä varpaillaan
Kreml toistaa samaa kaavaa: lännelle verhottuja uhkauksia ja harhaista retoriikkaa, omalle kansalle lupauksia paremmasta. Ja osa länsijohtajista pelästyy joka kerta, kun Venäjä toistaa temppunsa.
Erilaiset kepin ja porkkanan yhdistelmät ovat klassisesti olleet käytössä monessa paikassa, muun muassa lasten kasvatuksessa ja puolustusvoimissakin menneinä vuosina.
Viisaimmat ovat luopuneet “uhkaa, kiristä tai lahjo” -metodista jo vuosia sitten, ja siitä kuviteltiin irtauduttavan maailmanpolitiikassa viimeistään 2000-luvulla. Mutta ei sinne päinkään.
Venäjä on vienyt metodin ainakin Suomen ja Euroopan näkökulmasta äärimmilleen. Kun tähän kombinaatioon yhdistetään vielä harhaisuus, päästään hyvin lähelle Vladimir Putinin toimintamallia, joka jaksaa kerta toisensa jälkeen hämmästyttää länsimaisia seuraajia.
Kaikki tämä näkyi selkeästi esimerkiksi Putinin puheessa kansakunnan tilasta 21.2.2023.
UHKAILU on tuttua Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suurvaltasuhteista kylmän sodan ajoilta. Silloin uhkailu oli molemminpuolista: jos sinä teet, niin sitten minäkin. Nyt se on Venäjän työkalupakissa muuttunut lähinnä yksipuoliseksi.
Ydinaseuhkailulla on aivan oma osionsa. Viime vuoden helmikuussa, Ukraina-hyökkäyksen alkamisen aikaan, Putin asetti ydinjoukot kohotettuun valmiuteen tavoitteenaan estää länsimaita puuttumasta tilanteeseen.
Lisää aiheesta
Jos pitää miettiä, missä Venäjä on kuluneen vuoden aikana onnistunut, se on ydinaseuhkailu. Sen varjolla, sitä korttia aina välillä heiluttaen on saatu varsinkin Ranska ja Saksa miettimään niitä punaisia linjoja, joita “ei voida ylittää” ilman sodan eskalaatiota.
Jos pitää miettiä, missä Venäjä on kuluneen vuoden aikana onnistunut, se on juuri ydinaseuhkailu.
Ah, eskalaation pelko, tuo kaiken järkevän toiminnan lamauttava, uhkailusta voimansa saava toiminta.
Ydinaseuhkailun tehottomuudesta UPI:n Jyri Lavikainen kirjoitti taannoin hyvän yhteenvedon: uhka ei vain toimi pakkokeinona Ukrainan kaltaisessa pitkittyneessä valloitussodassa.
Lavikaisen mukaan uhkauksen toteuttamisesta koituvat haitat olisivat Venäjällekin sen hyötyjä suuremmat. Eikä Venäjän ydinaseiden nykyisestä toimintakunnostakaan ole mitään takeita.
Allekirjoitan kaiken.
TOINEN tähän sotaan liittyvä uhkailukokonaisuus nähtiin joulukuussa 2021, kun Venäjä asetti ehtonsa Euroopan turvallisuusjärjestelmälle.
Se oli samaa hivenen harhaista jatkumoa Venäjän jo 2000-luvun puolivälistä esittämälle kritiikille: uhka maan ympärillä muka tiivistyisi koko ajan.
Kreml vaati länttä turvallisuusneuvotteluihin, hyväksymään joidenkin Euroopan maiden jaon Venäjän etupiiriin sekä lopettamaan uusien Nato-maiden ottamisen. Tähän suostuminen olisi tiennyt muun muassa Suomen Nato-option haihtumista.
Venäjä jätti sanomatta varsinaisen uhkauksensa “tai muuten”. Se jäikin ehdotuksen saaneiden maiden itse arvioitavaksi. Nyt tiedämme, että uhkauksena oli hyökätä Ukrainaan.
[Hyökkäysvalmistelu joukkojen keskityksineen oli kuitenkin Politico-lehden uuden laajan arvion mukaan siinä vaiheessa jo niin pitkällä, ettei Kremlillä todennäköisesti ollut edes aikeita pysäyttää sitä.]
RISKIT kasvavat, jos osapuolten kuva kansainvälisistä suhteista tai maiden käytöksestä on vinossa.
Venäjäkään ei halua nähdä, että länsimaiden toiminta voisi olla seurausta Kremlin teoista. Klassinen muna vai kana -ongelma.
Jo Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 Vladimir Putin paalutti tulevaa maailmanjärjestystä Venäjän näkökulmasta.
Putinin mukaan tuolloin Irakissa ja Afganistanissa sotiva Yhdysvallat oli luonut uudet rajat maailmaan, käyttäen asevoimiaan ja halveksien kansainvälisiä normeja.
Erityisen jyrkkää kieltä Putin käytti Naton “laajenemisesta” Venäjän rajoille. Entiset Varsovan liiton maat liittyivät Natoon kahtena ryppäänä vuosina 1999 ja 2004. Ensin Puola, Tšekki ja Unkari, sitten Viro, Latvia, Liettua, Bulgaria, Romania, Slovakia, Kroatia ja Slovenia.
”Naton laajeneminen on vakava provokaatio, joka vähentää keskinäistä luottamusta. Meillä on oikeus kysyä, ketä vastaan se on suunnattu”, Putin sanoi.
Hän ei kuitenkaan kysynyt näiltä mailta, miksi ne olivat halunneet liittyä puolustusliittoon.
Kaikki uudet jäsenmaat olivat olleet Neuvostoliiton vallan alla, eivätkä ne enää halunneet samanlaiseen tilanteeseen Moskovan käskyläisiksi.
Tässä ja muussakin uutisoinnissa särähtää usein korvaan termi Naton “itälaajentuminen”.
Natohan ei järjestönä ole koskaan itse laajentanut aluettaan tai kalastellut jäseniä. Erilaiset demokraattiset maat – kuten Suomi ja Ruotsi keväällä 2022 – ovat halunneet itse hakea jäsenyyttä.
[Jos Nato haluaisi laajentua, eikö jäseniä hankittaisi aktiivisesti ja ratifiointiprosessi olisi suoraviivaisempi kuin mitä nyt Unkarin ja Turkin viivytys on osoittanut.]
ERITYISEN harhaisia ovat jo vuosien ajan olleet Putinin puheet Ukrainasta. Tätäkään lännessä ei ole joko kuultu tai haluttu ymmärtää.
Venäjän väitteet Itä-Ukrainassa käynnissä olleesta kansanmurhasta, biologisten hyökkäysaseiden laboratorioista tai Kiovan natsihallinnosta ovat katteettomia, mutta niin vain Putin perusteli näillä “sotilaallisen erityisoperaation” aloittamisen tarvettaan.
ENTÄ sitten Putinin retoriikan toinen puoli eli ne porkkanat, lahjominen? Katteettomat lupaukset liittyvät pääosin itse Venäjään, ja ovat suunnattuja kotiyleisölle.
Puheessaan viime viikolla kansakunnan tilasta Putin lupasi rahaa vasemmalle ja oikealle. Jostain tulee uutta rahaa päiväkoteihin, kouluihin, yliopistoihin, maaseudulle, pienempiin kaupunkeihin, tienhoitoon, sosiaalialaan, sekä tietysti sotilaille ja asevoimiin.
Presidentti lupaa perustaa rahaston, jolla tuetaan Ukrainan “operaatioon” osallistuneitten perheitä, kaatuneita ja haavoittuneita.
Rahaa on, jos vain hallitus toimii oikein. Lännen pakotteet eivät toimi, oli Putinin sanoma.
Katteettomat lupaukset ovat olleet käytössä myös ”ystävällisiin” naapurimaihin: kun liitytte Venäjän kanssa talous- tai puolustusliittoon, teille koittaa parempi huomen.
Käytännön kokemuksia Kremlin talousliiton eduista ei kovin paljon ole, eikä Putinin lempiliitolla, “Kollektiivisen turvallisuuden järjestölläkään” ole näyttöjä yhteisvastuusta.
Viime syksynä Venäjä ei lähtenyt tukemaan jäsentään Armeniaa sotilaallisesti, vaikka Azerbaidžan hyökkäsi Armenian tunnustamaan Vuoristo-Karabahiin.
Venäjä vain toimi rauhanvälittäjänä sodassa, ja on myynyt
aseita molemmille osapuolille.
LÄNSIMAAT ovat myös saaneet osansa katteettomista lupauksista.
Näistä vuodentakaisia kohokohtia olivat Saksan Olaf Scholtzin ja Ranskan Emmanuel Macronin vierailut Moskovaan, jossa heitä huijattiin ennen Ukraina-hyökkäyksen alkua mennen tullen.
”Venäjä ei tule hyökkäämään… rauhalle on mahdollisuus”.
Ja melkein kaikki uskoivat, koska he toivoivat niin.
Viimeisetkin maskit riisuttiin runsas vuosi sitten.
Lännessä ei olisi syytä antaa tilaa uhkailulle eikä varsinkaan pitäisi uskoa Venäjän nykyjohdon katteettomiin lupauksiin. Niihin ja omiin toiveisiin uskottiin liian kauan.
Nyt on aika toimia, jos haluamme Eurooppaan sellaisen turvallisuustilanteen, ettei sotaan tarvitsisi joutua taas 2-5 vuoden kuluttua.
Lännellä on uljas esitaistelija, Ukraina. Lännen veri ei vuoda.
Miksi emme antaisi Ukrainaan kaikkea mahdollista tukea ja mahdollisimman pikaisella aikataululla, että tämä sodan järjettömyys saadaan päättymään?
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.