Vuonna 2014 Krimin kaappaamisesta alkaneen ja helmikuussa 2022 totaaliseksi tuhoamissodaksi kiihtyneen Venäjän Ukraina-hyökkäyksen aikana ajatuksemme Venäjän kulttuurista ja kielestä sekä niiden opiskelusta tai edes sen tarpeellisuudesta ovat muuttuneet.

Uusi tilanne haastaa vanhoja ajatusmaailmoja. Miksi opiskella mitään, mikä liittyy kansanmurhaa toteuttavaan valtioon? Suomen kouluissa, yliopistoissa ja korkeakouluissa on jouduttu kohtaamaan asenneongelma, joka on kahdenlainen.

Osa opiskelijoista ei halua aloittaa ”vihollisen-paholaisen” kielen ja kulttuurin opiskelua. Myös opintonsa jo aiemmin aloittaneita haastetaan. Miksi SINÄ vielä opiskelet tätä?

Tähän kokonaisuuteen liittyvät myös Suomessa asuvien venäjää puhuvien (Suomen kansalaisten, kaksoiskansalaisten, ukrainalaisten, venäläisten tai pakolaisten) identiteetti, kieli, ongelmat, toiveet ja kehitysesitykset. Monille ukrainalaisille venäjä on ja pysyy rakkaana äidinkielenä.

ASIAHAN ei ole yksinkertainen, ei ollenkaan. Elämme ja asumme paraikaa yhdellä maailman erottavimmista rajoista – kulttuurissa, kielessä, elintasossa, ajattelussa, propagandassa.

Se raja on noin 1 300 kilometriä. Rajan toisella puolella osa venäläisistä tietää, mitä Ukrainassa tapahtuu, osa ei. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Näin se tulee olemaan vuosia ja vuosikymmeniä.

Suomella on tarve kansainvälisesti laajemmalla foorumilla keskustella Venäjästä kaikkien kanssa ja kaikin puolin. Mutta sen lisäksi Suomella on tarve hoitaa tai ainakin ajatella (heikkojakin) suhteita kahdenvälisesti. Maidemme välillä se tapahtuu laajemmin, rajanpinnassa ihmisten kesken suppeammin.

Esimerkiksi Espanjalla tällaista tarvetta ei ole. Siksi meidän täytyy olla hieman itsekkäitä myös EU:ssa. Jotkin maat eivät koskaan voi ymmärtää juuri meidän tarpeitamme.

NAAPURISUHTEIDEN hallitsemiseen me tarvitsemme ihmisiä, nuoria, lukiolaisia, peruskoululaisia, jotka opiskelevat venäjää ja Venäjää tuon valtion kylvämästä tuhosta huolimatta.

Heidän pitää oppia naapurimme kieltä, kulttuuria, ajattelua, yhteiskuntajärjestystä. Se ei ole nyt seksikäs, mukaansa tempaava suuntaus. Mutta juuri nyt se on niin tarpeellinen.

Sota rikkoo kaiken entisen, se tuhoaa osittain ihmissuhteet, mullistaa kauppasuhteet, kääntää ajatukset aivan toiseen suuntaan. Silti sodasta huolimatta Venäjä on ja säilyy meidän naapurissamme.

Se voi olla inhottu, vihattu naapuri tai muutoksen jälkeen jälleen haluttu kauppakumppani, turistikohde. Kielitaidon ja kulttuurin sekä ajattelutavan ymmärtämisen tarve ei missään tapauksessa poistu mihinkään.

Kielitaidon ja osaamisen puutteiden korjaaminen vie vuosia, siksi vajetta ei saisi päästää syntymään.

ALOITIN itse opiskelun Kadettikoulussa vuonna 1995. Valitsin vieraaksi kieleksi venäjän, koska olin jo aiemminkin sitä opiskellut. Sain tietää, että joitain vuosia aiemmin venäjän kielen kurssi oli ollut pakollinen kaikille tuleville suomalaisille upseereille.

Miksiköhän? Ei sitä ollut YYA-sopimuksessa sovittu, vaan siksi, että Venäjä tai Neuvostoliitto oli aina ollut vihollisemme ja uhkamme.

Puolustusvoimat siis varmisti, että innokkaimmista ja ehkä lahjakkaimmista saadaan väkeä sotilastiedusteluun, mahdolliseen sotavankitiedusteluun sekä linjojen taakse lähetettäväksi.

Monet voivat yrittää kiistää tätä, mutta kyllä: kaikki toisen maailmansodan aikaiset tiedustelutavat ovat toimivia jopa tänään. Venäjän sota Ukrainassa on näyttänyt sen periaatteen kaikessa karuudessaan.

Venäjän joukot osaavat pääosin tai ainakin pystyvät siellä viestimään vihollisensa kielellä – ja se toimii toiseenkin suuntaan.

Vuonna 2014, kun sota alkoi, tilannekuva oli aivan toisenlainen Venäjän puolella. Ukrainan asevoimien pääkieli oli venäjä, viestivälineet olivat hieman vanhentuneita eli salaamattomia.

Venäjä sai kehittyneemmillä järjestelmillään selvitettyä tai kuunneltua kaikki Ukrainan suunnitelmat. Tuho olikin sitten sen mukaista. Vuonna 2014 Ukrainan sankarihautausmaat täyttyivät valitettavasti enemmän osaamattomuuden ja virheiden kuin pelkästään sankaruuden takia.

EI MEILLÄ toki ole syytä pyrkiä Suomen puolustusvoimien 1970-luvun mentaliteettiin, opettaa Venäjä-tietoja pakolla kaikille, pelkästään sotilaallisista syistä.

Mutta on syytä tehdä selväksi, että venäjän kielen osaamisesta voi olla tulevaisuudessakin myös hyötyä – se ei ole pelkästään rasite. Opiskeluun ei todellakaan ole tarve kannustaa ”ystävyyden” nimissä, vaikka sekään ei jossain nyt näkymättömässä tulevaisuudessa ole täysin poissuljettu.

Naapurin, oli se mukava tai ikävä, toimintatapoja on syytä tuntea. Ehkä jopa enemmän silloin, kun naapuri on ikävä.