Perheiden erilaisten tilanteiden tukemisen lisäksi palautuksen ansiosta kuntien suunnitelmallisuus esimerkiksi ryhmien muodostamisen kannalta helpottui. Lapsen oikeus varhaiskasvatukseen nähtiin ja nähdään myös osana pedagogista polkua. Onko subjektiivisen päivähoito-oikeuden palautus silti ollut autuus onneen vai voisiko perhepolitiikkaan lisätä uusia näkökulmia ja jopa kritisoida hyvää tarkoittavaa systeemiä?

Haluan korostaa, että missään nimessä tämän kirjoitukseni tarkoituksena ei ole tuomita yhdenkään perheen valintaa viedä tai olla viemättä lastaan varhaiskasvatuksen piiriin. Haluan vain ääneen pohtia, mitä vaatimuksia ja paineita meille vanhemmille asetetaan ja toisaalta myös sitä, mitä asioita poliittiseen keskusteluun varhaiskasvatuksesta olisi ehkä hyvä lisätä.

Omassa kunnassani Ähtärissä syntyvyyslukemat eivät ole juurikaan näitä muutamaa koronavuotta lukuun ottamatta olleet kovinkaan toiveita herättäviä. Sama koskee koko Etelä-Pohjanmaan maakuntaa, eikä valtakunnallinen tilanne ole yhtään sen lohdullisempi. Jatkuvasti pienenevästä lapsimäärästä huolimatta oman kuntamme varhaiskasvatus pullistelee äärikuormituksessa käytännössä kattaen varhaiskasvatusikäiset lapset lähes sataprosenttisesti. Kuntien taloudelle ja varhaiskasvatusresurssien mukauttamiselle täydellinen painajainen siis. Ja kun soppaan lisätään vielä varhaiskasvatusalan tekijäpula, palkkausongelmat ja varhaiskasvatusmaksujen pienenemisen kautta kuntien tulojen pieneneminen, ei kuntien lakisääteistä tehtävää ainakaan liian helpoksi tehdä.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lähes jokainen perhe, jossa toinen vanhemmista on vauvan kanssa kotona, pitää silti vauvan sisaruksen tai sisarukset varhaiskasvatuksessa. Se tarkoittaa sitä, että vaikka toinen tai molemmat vanhemmista olisivat kotona työttömänä mahdollisesti pitkäänkin, on lapsi silti hoidossa. Syitä subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden käyttämiselle on monia ja kukaan ulkopuolinen ei toki voi niitä lähteä arvostelemaan. Rohkenen kuitenkin kysyä; onko varhaiskasvatuksen tarkoitus todella toimia perhepalveluiden ja perheiden tukemisen totaalisena korvaajana? Pitääkö varhaiskasvatuksen ammattilaisen revetä kaikkeen?

Varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat monesti tuoneet esille sen, että alle 3-vuotiaan lapsen paikka ei olisi varhaiskasvatuksessa, mikäli vanhempi on itse kotona. Toki pohjoismaista tutkimustietoa löytyy myös tukemaan jopa alle 3-vuotiaan varhaiskasvatuksen hyödyllisyyttä muun muassa sosiaalisen aseman periytymisen pysäyttämisessä.

Olisiko yhteiskunnassamme kuitenkin korjausliikkeen paikka jossain muussa kuin varhaiskasvatusoikeudessa, jos vanhemmat todella kokevat, että eivät pysty tarjoamaan riittävästi virikkeitä tai kokemuksia alle 3-vuotiaalle lapselleen? Ajattelemmeko me vanhemmat, että oman lapsen polku on tuhoon tuomittu, jos hän ei olekaan pedagogisesti suunnitelmallisessa ympäristössä kahdeksaa tuntia vuorokaudessa?

Ehkäpä huomio voisikin keskittyä systemaattiseen vanhemmuuden tukemiseen ja siihen, että esimerkiksi varhaisen puuttumisen kulttuuri ujutettaisiin takaisin neuvolajärjestelmään. Paineiden, ohjeiden ja vaatimusten sijaan, voisiko ollakin, että se juuri kaksi vuotta täyttänyt vauvan sisarus kaipaisikin kaikkein eniten vain aikuisen turvallista syliä, tavallista kotiruokaa, ulkoilua ja läsnäoloa? Perhepolittiisesti on iso peiliin katsomisen paikka, jos valtaosa vanhemmista kuvittelee, että vanhempi omassa roolissaan ei pysty tätä tarjoamaan.

Lasten vanhemmat eivät tarvitsisi yhtään lisäpaineita tässä valtavassa metatyön ja paineiden kasassa, mikä omalta osaltaan vaikuttaa lapsiperheiden pahoinvointiin ja jopa syntyvyyteen. Oikeanlaiset ja oikeanmerkkiset kurahaalarit, vaihtovaatteiden muistaminen, xylitol-pastillimaksut, kyselyihin vastaaminen, lelupäivät, teemavierailut, naamiaiset, vanhempainillat, ilmoitukset sovelluksiin ja viestit whatsappiin, kuittaa sinne ja kuittaa tänne… Lista on loputon ja sama rumba jatkuu varhaiskasvatuksesta siirryttäessä perusopetukseen eli parhaimmillaan (vai pahimmillaan) edessä on kunkin lapsen kohdalla noin 17 vuoden polku.

Pohdinta lapsiluvussa kallistuu entistä useammin 1,84 keskiarvon alapuolelle tai jopa nollaan, kun tällainen paine lisätään muuhun yhteiskunnan muutokseen. Tarvitsemmeko me vanhemmat todella lisää tekijöitä, jotka lisäävät riittämättömyyden tunnetta?

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuuston 2. varapuheenjohtaja Ähtäristä.