Teksti Jenni Linturi

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Väinö Linnan vaikutuksesta omaan kirjailijantyöhöni, tiesin heti, mistä minun pitää kirjoittaa: Tuntemattomasta sotilaasta. Ei sen lauseista, ei yksittäisistä kohtauksista, vaan Linnan tavasta lähestyä sotaa rivimiehen perspektiivistä. Tai jätkän perspektiivistä kuten neljä vuotta sitten menehtynyt tutkija Arto Jokinen kirjoittaa.

Kun Tuntematon sotilas vuonna 1954 ilmestyi, se muutti suomalaisen sotakirjallisuuden lopullisesti, sankariballadien aika oli ohitse. Tai kuten Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toini Havu sen ilmaisi lehdessä julkaistussa arvostelussaan otsikolla ”Purnaajan sota”, Linnan kuvauksista puuttui kaikki ”henkevyys ja romantiikka.”

Kun itse luin Tuntemattoman sotilaan, elettiin 1990-luvun lama-Suomessa, jossa sota ei enää ollut avoin haava vaan korkeintaan kiusallinen arpi, kasa kermakakun ja laihan kahvin makuisia rituaalisia toistoja. Muistan Mannerheimin ritareiden loputtoman jonon Linnan itsenäisyyspäivän juhlissa, sankarihaudoille lasketut seppeleet, virtsan ja oksennuksen tuoksuisten ostoskeskuksien ovien edessä veteraaneille rahaa keräävät sotilaat.

Lehdon kuolema oli ensimmäinen fiktiivisen ihmisen kuolema, jota itkin. Muistan vieläkin, miltä itku tuntui, se tuntui ihanalta, yhtä aikaa omalta ja vieraalta. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että sota oli osa minua samalla tavalla kuin se oli osa isoisääni ja isääni ja heidän kyvyttömyyttään puhua muusta kuin urheilusta. Olin neljätoistavuotias enkä malttanut odottaa seuraavaa itkua.

Ja tulihan niitä, itkuja. Hauhian kuoleman turhuus, Koskela sukunsa viimeisenä. Kyyneleet valuivat solkenaan, kun vihollisen tuli osui silmänsä menettäneeseen Hietaseen. Isovanhempani eivät kenties osanneet itkeä kaikkea sitä, minkä menettivät sodassa, eivätkä kai oikein vanhempanikaan, mutta minä osasin.

Ei ole liioittelua väittää, että Linnan Tuntematon sotilas opetti minut puhumaan siitä, mistä kotiolot olivat opettaneet minut vaikenemaan. Sodasta. Ja kyllä minä olen siitä puhunutkin. Lakkaamatta. Jo aikaisemmin mainitsemani Arto Jokinen kirjoittaa, että että siinä missä ensin sodasta ei osattu puhua, 2000-luvulla siitä ei ole enää osattu vaieta.

Ymmärrän, mitä Jokinen tarkoittaa. Minun sukupolveni ei enää pakene sotaa, me pakenemme sotaan, erityisesti siihen sotaan, jonka Väinö Linna on meille näyttänyt. Tai ainakin siitä meitä on kritisoitu.

Aina kun maailma järkkyy, ja viime aikoina se on järkkynyt usein, me kaivamme Linnan Tuntemattoman sotilaan kansakunnan kaapin päältä ja ryhdymme puuhastelemaan sen kanssa, kirjoitamme novelleja miesten takaa löytyvistä naisista tai pohdimme minkälainen johtaja Rokka olisi. Pari viikkoa sitten Mikko Majander kysyi tämän samaisen artikkelisarjan kirjoituksessaan, eikö olisi jo aika hankkia Väinö Linnan tilalle jotain uutta, uusia liikkeitä.

Feministinä ja yhteiskuntatieteilijänä vastaukseni Majanderin kysymykseen on kyllä. Me tarvitsemme uusia liikkeitä. Myös kirjallisuudessa. Meidän on otettava tosissaan esimerkiksi edustavuuteen (ketkä pääsevät esille ja missä yhteydessä) ja esittämiseen (kuka saa esittää ketä) liittyvät kysymykset.

Kirjailijana sen sijaan en voi hylätä Tuntematonta sotilasta sen enempää kuin Väinö Linnaa, vaikka haluaisin. Syy on yksinkertainen. Luettua ei saa lukemattomaksi. Tai kuten Tommi Melender sen Yhden hengen orgioita -esseessään ilmaisee, jokainen kirjailija on alun perin lukija ja jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle.

Tuntematon sotilas on se taulu, jonka päälle minä kirjoitan, halusin sitä tai en. Tai pikemminkin seinäni ja kattoni, sillä sillä tavalla minä nykyisin näen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, vanhana, hieman rapistuneena kesämökkinä, jossa jokin asia on aina rempallaan, historialliset yksityiskohdat, naiskuva – venäläisten esittämisestä ei kannata edes puhua.

Minä tiedän sen kaiken enkä silti ole valmis hylkäämään Tuntematonta sotilasta vaan palaan siihen yhä uudestaan. Kerrosten takia. Koska lopulta juuri remontoiminen on se juttu.

Kirjailijana minulla ei ole uutta avaus­ta. Minä en luo maailmoja, minä täydennän niitä. En halua romaaneillani huutaa, haluan kuiskata. En halua kulkea kohti kipupisteitäni tai kääntää maailmaa ympäri, vaan ymmärtää, rakastaa rehellisesti ja rajusti.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että suomalainen kirjallisuus tarvitsee uusia avauksia, huutamista, uudelleen nimeämistä ja ravistamista, kuten Mikko Majander omassa esseessään lempeästi ehdotti. Kannatan kaikenlaisia kiintiöitä. Meillä on työväenluokan tarinoita, kiitos Väinö Linnan ja monen muun, mutta missä ovat maahanmuuttajataustaisten tarinat. Entä tarinat, joissa sukupuoli ei ole joko tai vaan sekä että? Niitä totisesti tarvitaan.

Mutta tarvitaan myös historiaan katoamista, pakenemista, käpertymistä barrikadien sijaan ja kuiskaamista huutamisen sijaan. Jokaista taloa ei tarvitse rakentaa alusta asti uudes­taan. Ainakaan kaikkien.

Tiedän olevani etuoikeutettu. Minulla on tontti tai vähintään rauniot, joille rakentaa. En voi leikkiä muuta, vaikka haluaisin. Tarvitaan uusia kieliä, mutta tarvitaan myös niitä, jotka ylläpitävät jo luotuja kieliä ja kenties myös korjaavat niitä. Minä kuljen Väinö Linnan jalanjälkiä, ja juuri siksi minä olen kovin erilainen kirjailija kuin Linna. Suomalainen kirjallisuus tarvitsee meitä kumpiakin.