Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Kaikkiaan Saksassa koulutettiin noin 1900 suomalaista sotilasta. Keväällä 1916 joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.

Suomessa oli käynnistetty aikaisemmin jääkärien salainen värväys. Yhtenäistä värväystä maahan ei kuitenkaan saatu aikaiseksi, vaan se oli paikallista. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa.

Koulutuksensa ja itärintamalla käymiensä taistelujen jälkeen jääkärit saapuivat Suomeen osin tipotellen, mutta lähinnä kahtena pääjoukkona, joista jälkimmäinen saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Tänään tuosta hetkestä tulee kuluneeksi tasan sata vuotta. Tapahtunutta juhlistettiin lauantaina Vaasassa muun muassa sotilasparaatilla, johon osallistui myös osasto saksalaisia sotilaita.

Jääkärit osallistuivat vuoden 1918 taisteluihin Suomessa pääosin valkoisten puolella. Heidän panostaan sisällissodassa luonnehditaan “merkittäväksi”. Kaikki jääkärit eivät kuitenkaan olleet niin uskollisia itsenäisyyden saavuttaneen Suomen hallinnolle kuin yleisesti on uskottu. Siitä esimerkkinä poliittisesti epäluotettaviksi luokitellut sotilaat, joita oli jouduttu jääkärien joukosta poistamaan ennen joulukuuta 1917.

Paitsi jääkärien ikäjakauma (15- 50 vuotta) myös heidän sosiaalinen taustansa oli laaja; eniten jääkäreitä tuli maanviljelijöiden, työläisten ja opiskelijoiden joukosta. Karkeasti laskien jokaisesta ryhmästä oli suunnilleen yhtä suuri joukko eli kolmannes jääkäreistä. Lockstedtin jääkäreitä onkin nimitetty myös ylioppilaiden ja työläisten pataljoonaksi.

Kun suomalaisia saapui Saksaan sotilaskoulutukseen kaikkiaan noin 1900 miestä, enimmillään 600 heistä oli lähtöisin työväestöstä. Tätä lukua tukee tieto, että vuosina 1915-1918 sotilaskouluksen Saksassa aloittaneista jääkäreistä sisällissotaan osallistui hieman vajaat 1 300 miestä. Sekin tiedetään, että satoja työväestöstä lähtöisin olevia jääkäreitä jäi tai jätettiin Saksaan.

Punajääkärit tai punaiset jääkärit olivat siis jääkäriliikkeeseen osallistuneita, Jääkäripataljoona 27:ssä koulutettuja, vasemmistolaisesti suuntautuneita työläisjääkäreitä. Osa heistä taisteli punaisten puolella Suomen sisällissodassa. Heistä annettu kuva on sävyttynyt sisällissodan voittajapuolen kannan mukaiseksi. Tutkimusta heistä on tehty verraten vähän.

Jääkärit lähtivät Saksaan sotilaskoulutukseen taistellakseen venäläisiä vastaan Suomen itsenäistämiseksi. Sisällissodan aikainen poliittinen tilanne tuli heille tästä näkökulmasta katsottuna yllätyksenä, vaikka he toki kotimaan tapahtumia seuraamaan kykenivätkin. Koulutuksen aikana ainakin ruotsin- ja suomenkielisten jääkäreiden välillä oli jännitteitä.

Vanhan työväenliikkeen sen ajan vaikutusvaltaisista poliitikoista muun muassa K. H. Wiik, Oskari Tokoi ja Yrjö Mäkelin tukivat jääkäriliikettä. Viimeksi mainitun poika Leo Mäkelin liittyi jääkärien riveihin vielä 14. helmikuuta 1916. Saavuttuaan Suomeen sisällissodan aikana hän kieltäytyi taistelemasta omia maanmiehiään vastaan. Jääkärivääpeli Leo Mäkelin joutui siten istumaan vankilassa koko sisällissodan ajan. Vuonna 1919 hänet vangittiin uudelleen ja myöhemmin hän pakeni maasta.

Suomen poliittinen tilanne siis muuttui. Niinpä syntyi myös jääkärioppositio, joka järjestäytyi kesäkuussa 1917 pataljoonanneuvostoksi. Sen perustamiseen oli otettu vaikutteita Venäjällä samoihin aikoihin muodostetuista sotamiesneuvostoista. Syyskuussa 1917 joukko työläisjääkäreitä perusti Työläisjääkärien toimeenpanevan komitean. Perustavassa kokouksessa päätettiin palata Suomeen muiden jääkärien mukana ja valita siellä oma puoli mahdollisessa konfliktissa.

Paluu kotiin edellytti uskollisuuden vannomista

Työläisjääkärien liikehdintä toki huomattiin. Niinpä Saksan päättäessä jääkärien kotiuttamisesta pari viikkoa Suomen sisällissodan syttymisen jälkeen, se laittoi kotiinpalulle ehdon. Jokaisen jääkärin oli valaehtoisesti ja allekirjoituksella luvattava taistelevansa seuraavan vuoden ajan Suomen laillisen hallituksen puolesta.

Valtaosa pataljoonasta, joukossa myös jokunen punajääkäri, vannoi valan. Nelisensataa ainakin henkisesti pääjoukosta erilleen kasvanutta jääkäriä jäi tai poliittisesti epäluotettavaksi luokiteltuina jätettiin siviilitöihin Saksaan. Eräät punaisiin lukeutuvat olivat jo eronneet pataljoonasta. Punäjääkärit tiesivät, että venäläisjoukkojen lisäksi vastapuolella oli Punakaartiksi järjestäytynyttä oman maan työläisväestöä. Tästä syystä noin kolmasosa jääkäreistä ei palannut Suomeen. Osaa heistä ei päästetty lähtemään, osa jäi Saksaan vapaaehtoisesti.

Jotkut allekirjoittivat “hammasta purren” palvelusopimuksen hallituksen joukkoihin, koska sitoumus takasi paluumatkan kotimaahan ja kotiin. Joidenkin lähteiden mukaan pian jääkärien Suomeen paluun jälkeen joukko jääkäreitä yritti jonlaista pommiattentaattia kenraali Mannerheimin esikuntajunaan.

Osa jälkeen jääneistä, yli 200 miestä, oli rangaistusosastoon passitettuja “bahrenfelttareita” Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunnassa, joka toimi viheliäisissä oloissa Hampurin lähellä olleessa tykistövarikossa.

Osa palasi siviiliin, osa jäi sotilaiksi

Jääkäreiden pääjoukko palasi Vaasaan päivälleen kolme vuotta koulutuksen aloittamisen jälkeen. Jääkärien koulutus kesti Lockstedtissa ainakin aluksi vain muutaman viikon. Myöhemmin joillekin annettiin kurssin lopulla myös upseeri- ja aliupseerikoulutusta. Taisteluihin Suomessa osallistuneistä 1 261 jääkäristä kaatui 131 ja haavoittui 238.

Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työläisiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita. Joka viides oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuraa. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle.

Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan. Jääkärit olivat merkittävässä osassa luotaessa ja kehitettäessä itsenäisen Suomen puolustusvoimia. Heidän merkityksensä oli tärkeä myös Suomen sodissa 1939- 45.

Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 1995.

Lähteet:
Katso esimerkiksi: Tauno Kuusimäen/Matti Lauerman jääkärihaastattelut. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos ja Yleisradio. Omistusoikeus Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys. Osa aineistosta löytyy verkosta.
Lackman, Matti: Jääkärimuistelmia. Helsinki: Otava, 1994. 
Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsinki: Otava, 2000.
Lauerma, Matti (toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka): Jääkärien tie. Helsinki: WSOY, 1984.
Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: Vaiheet ja vaikutus. Helsinki: WSOY, 1966.