Valoa etsimässä

Kuva: Ainu Palmu
valomatka
Ainu Palmun Valomatka -sirkusesityksessä unenomaiset visualisoinnit nousivat pääosaan.

Sirkustyöryhmä Heijastimet, Lumosali, Vantaa
Valomatka
Visualisointi ja dramaturgia Ainu Palmu – Puvut Anne Jämsä – Ääni ja musiikki Markus Heino – Esitys Salla Hakanpää

Viime viikolla sai pääkaupunkiseudulla olleella Bravo! – lasten ja nuorten teatterifestivaalilla ensi-iltansa Sirkustyöryhmä Heijastimien Valomatka –esitys. Vaikka työryhmän nimi on uusi, muodostavat sen jo muissa nykysirkusryhmissä aikaisemmin työskennelleet tekijät.

Esitys yhdisti köysiakrobatiaa animaatioon ja varjoteatteriin ja oli periaatteessa sirkustaiteilija Salla Hakanpään sooloteos, sillä näyttämöllä ei ollut muita ihmisesiintyjiä.

Valomatkan dramaturgiasta ja visualisoinnista vastasi Ainu Palmu. Varsinaista ohjaajaa esityksellä ei ollut ja se näkyi lopputuloksessa.

Palmu oli teoksessa selvästi keskittynyt animaatioihin ja ne olivatkin upeita. Sinisävyiset unenomaiset kaupunkinäkymät, jotka lopulta valon löydyttyä muuttuivat värikkäiksi satumaisemiksi, nousivat väistämättä esityksen pääosaan ja jättivät Hakanpään toiseksi. Mikä oletettavasti ei ollut tarkoitus.

Köydet olivat tällä kertaa sijoitettu taustakankaan taakse, koska tarkoituksena oli, että Hakanpään työskentely näkyisi pelkkänä varjokuvana. Ratkaisu ei täysin onnistunut, sillä vaikka köydet olivat varjoina näkyvissä, niitä ei mitenkään sidottu mukaan itse esitykseen ja toisaalta niiden jatkuva näkyminen myös silloin, kun niitä ei käytetty, esti täydellisen varjoteatteri-illuusion syntymisen.

Hakanpään akrobatia palveli myös lähinnä tarinankuljetusta, eikä ollut sirkusteknisesti kovinkaan vaativaa.

Esitys oli kokonaisrytmitykseltään melko hidas, joten se tuntui kokonaiskestoaan pidemmältä. Intensiteetti kohosi heti, kun näyttämötapahtumiin tuli enemmän eloa tai lopulta melko abstrakti tarina valon hakemisesta varjojen täyttämään kaupunkiin nytkähti eteenpäin.

Markus Heinon esitykseen luoma äänimaailma oli yhtä unenomainen kuin muukin kokonaisuus. Siinä ei ollut selkeästi erottuvia melodioita tai rytmiä, eikä selvästi niin ollut tarkoituskaan. Musiikki muodosti esitykselle äänellisen kuvun, jonka sisällä se tapahtui.

Valomatkalla oli selvästikin ollut hyvin kunnianhimoiset tavoitteet, joihin tällä kertaa ei aivan ylletty. Esityksessä oli runsaasti hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus rakoili, eikä kaikkia teknisiäkään ongelmia oltu onnistuttu ratkaisemaan aivan naulan kantaan.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Unohda Hitchcock – Lahden Vertigo on upea trilleri ihan omilla avuillaan

Kuva: Johannes Wilenius
Kuvaaja : Aki Loponen 2016
Teemu Palosaaren esittämä Flaviére menee sekaisin Madeleinesta (Maiju Saarinen).

Alfred Hitchcockin trilleri ”Vertigo – Punainen kyynel” on noussut kriitikkoäänestyksissä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista säännöllisesti kärkisijoille, usein parhaaksi. Lahden kaupunginteatterissa sama tarina siirtyy näyttämölle  alkuperäismuodossaan.

Kun toisen maailmansodan ajassa tapahtuva elokuva sijoittuu San Franciscoon, on näytelmäsovituksessa (ja sen pohjana olevassa romaanissa) tapahtumien keskuspaikka sen sijaan Pariisi, jota natsit uhkaavasti lähestyvät. Kaupunkilaisten elämää varjostavat pelko, nälkä ja väkivalta. Henkinen ilmapiiri on tukahduttava ja otollinen kaikenlaiselle rikollisuudelle.

Etsivä Flavière on luopunut poliisivirastaan. Hän kohtaa sattumalta nuoruuden ystävänsä Gévignen, joka pyytää häntä varjostamaan tämän vaimoa Madeleinea. Flavière rakastuu tähän salaperäiseen ja unenomaisena näyttäytyvään naiseen. Syöksykierre on pian valmis ja kun etsivä huomaa ajautuvansa syvälle ihmismielen syövereihin ja olevansa  myös rikoksesta syytetty.

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Eero-näyttämö
Pierre Boileau-Thomas Narcejac: Vertigo

Sovitus ja ohjaus Tommi Kaunulainen – Lavastus Pekka Korpiniitty – Puvut Maija Korsu – Valot Jouni  Nykopp Videot Antti Rautava – Rooleissa  mm. Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Lumikki Väinämö

Tommi Kainulaisen ohjaamasta Vertigosta kehittyy psykologinen trilleri, jonka juonen käänteet pysyvät tiukasti ohjaajan otteessa. Hänen persoonallinen näkemyksensä mahdollistaa kiinnostavan ja syvällisen matkan ihmisen sisimpiin kerroksiin. Kainulainen  käyttää Eero-näyttämön intiimiyyttä hyväkseen, jolloin tapahtumat tulevat suoraan katsojan eteen melkein käsin kosketeltaviksi.

Hienoja roolitöitä

Kainulaisella on näyttelijävalinnoissaan ollut silmää ja niinpä hienoista roolitöistä löytyy persoonallisuutta. Teemu Palosaari  tekee Flaviéren roolin vaikuttavasti ja tarkasti. Näyttelijän välittämä ahdistus ja tuska on raastavan todellista, ja hänen Flavèrensa käy läpi hurjan kehityskaaren täysjärkisestä miehestä ihmisraakileeksi.

Maiju Saarisen eteerisessä ja itsetuhoisessa Madeleinessa on herkkyyttä, mutta myös salaperäisyyttä.

Tapani Kalliomäki on poliisietsivän roolissaan tarinan eräänlainen kertoja – hallittu ja jännitteinen roolisuoritus tämäkin. Hiski Grönstrand Flavièren ystävänä Gèvignenä on sopivalla tavalla eleetön.

Pekka Korpiniityn lavastus on harkitun niukkaa ja suoraviivaista. Tekniikkaa hyväksi käyttäen liikutaan vaivattomasti pariisilaisessa miljöössä.

Tommi Kainulainen lunastaa ohjauksellaan odotukset, joita Vertigon tuomiseen näyttämölle kohdistui. Lahdessa kaikki palaset ovat osuneet kohdalleen. Monelle katsojalle Alfred Hitchockin elokuva on varmasti juurtunut syvälle mieleen, mutta uskoa sopii, että Pierre Boileaun  ja Thomas Narcejacin alkuperäisromaanista sovitettua näytelmäversiota katsoessa elokuvan yliote ei enää kahlitse ajatuksia.

Marja Welin
 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kaupunginteatteri juhlii Myrskyluodon Maijalla

maija

Remontin alta ensi vuonna kuoriutuvan Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön syyskauden avaavana musikaalina tullaan elokuussa 2017 näkemään Lasse Mårtensonin säveltämä ”Myrskyluodon Maija” nähdään. Kaupunginteatteri juhlistaa uudella kotimaisella suurmusikaalillaan 50 vuotta täyttävää, peruskorjattua teatteritaloaan ja Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä osana Suomi 100 -ohjelmaa. Myrskyluodon Maijan ensi-ilta on 21.8.

– Suurella ylpeydellä tuomme tämän upean tarinan ja musiikin yhdistelmän vihdoin myös näyttämölle”, iloitsee teatterinjohtaja Asko Sarkola, jonka teatterihistoriaan jääneen puhelinsoiton jälkeen lupa musiikin käyttöön aikoinaan tunnetulta heltisi säveltäjältä.

Myrskyluodon Maija kuvaa suomalaisen naisen elämää ja itsenäistymistä 1800-luvun Ahvenanmaalla, keskellä merta Myrskyluoto-nimisellä saarella. Teos tuli tunnetuksi Anni Blomqvistin romaanisarjaan perustuvana tv-sarjana 1976, johon Lasse Mårtenson sävelsi unohtumattoman musiikin. Tämä suomalaisten sieluun soimaan jäänyt musiikki kuullaan nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä musikaaliteoksena.

Musikaalin dramatisoi Anni Blomqvistin teosten pohjalta Seppo Parkkinen  ja ohjaa Kari Rentola. Mårtensonin musiikin on sovittanut Arttu Takalo, ja mukana on Maija Vilkkumaan uusia sanoituksia. 17-henkisen orkesterin kapellimestari on Eeva Kontu. Koreografiat 30-henkiselle ensemblelle suunnittelee Jyrki Karttunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin ”Juurihoidossa” painellaan isän jäljillä pitkin poikin ja Down Under

Kuva: Tuomo Manninen
juuri
Juurihoidon tyylikkäässä visualisoinnissa käytetään isoja siirrettäviä elementtejä ja laajoja videoheijastuspintoja. Kuvan oikealla puolella Kirnuvaaran veljeksiä näyttelevät Esa-Matt Long ja Markku Maalismaa, vasemmalla lentohenkilökuntaa esittämässä Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen.

Miika Nousiaisen vain pari kuukautta ennen näytelmäsovituksen ensi-iltaa ilmestynyt romaani ”Juurihoito” on vaellustarinoiden suurta sukua. Päähenkilöiden liikkeelle paneva voima on tuntemattomuuteen kadonnut isä ja muut suvun katketyt salaisuudet.

Juurihoito on siis sukua John Irvingin tiiliskivelle ”Kunnes löydän sinut” (2005), mutta ei onneksi ollenkaan niin pitkästyttävä ja laverteleva.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Miika Nousiainen: Juurihoito

Ohjaus Aleksis Meaney – Lavastus Katri Rentto – Puvut Anna Sinkkonen – Valot Kare Markkola – Videot Pyry Hyttinen – Ääni Jussi Matikainen – Rooleissa Esa-MattiLong, Markku Maalismaa, Pirjo Lonka, Anna-Riikka Rajanen, Annika Poijärvi, Petri Manninen

Irvingin ylipitkässä stoorissa amerikkalainen mies kulkee etsimässä jo lapsuudessa elämästään kadonnutta isäänsä etapeittain ympäri Eurooppaa (myös Suomessa). Nousiaisen tarinassa taas suomalaiset, entuudestaan toisilleen tuntemattomat velipuolet lähtevät jäljittämään yhteistä isäänsä ensin Ruotsista ja sitten paljon kauempaa, maailman toiselta laidalta. Down Under niin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan.

Monipolvisten sukulaisuuksien ja pitkien välimatkojen romaanin siirtäminen jouhevasti näyttämölle voi tuntua äkkiseltään hankalalta rastilta, mutta tuon haasteen Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus selvittää notkeasti. Teatterin illuusionominaisuuksiin luottamalla sekä lavastajan ja videosuunnittelijan suosiollisella avustuksella Meaneyn ohjastamat henkilöt resuavat ympäri maailmaa sujuvasti.

Harmi vaan, että heiltä tuntuu loppuvan draaman kannalta järkevä tekeminen siinä vaiheessa, kun isä-havainnot tihentyvät.

Veljekset kuin aurinko ja kuu

Näytelmäsovituksen alkuosaa kannattelee isää etsivien Kirnuvaaran veljesten eriparisuus.

Pekka on vähän ajelehtimaan taipuvainen mainosmies, joka tuskailee muun muassa avioeron jälkeisten yhteishuoltajuusongelmien ja työmotivaation ailahtelun kanssa.

Yllättäen hammaslääkärikäynnillä löytynyt Esko-veli on perheetön, kontrollifriikkinä näennäisen ongelmaton ja luonteenpiirteensä ansiosta taloudellisesti tasapainossa. Hän on siis se hammaslääkäri.

Hammashuollolliset ja -lääketieteelliset metaforat ja vitsit ovat sekä Nousiaisen romaanin että näyttämöversion perusleipää alusta loppuun. Ehkä vähempikin olisi molemmissa tapauksissa riittänyt, loppua kohti niiden purenta alkaa löystyä tilannekytkyistä metaforaa käyttääkseni.

Ruotsista veljekset saavat matkaansa vielä yhden toverin, sisarpuolen itse asiassa. Sari on suorapuheinen maahanmuuttajalähiön kasvatti, jolla on ollut rivi miehiä eri vähemmistöryhmistä, marokkolainen on parhaillaan parina.  Eikä Kirnuvaaran suvun laajeneminen tähään lopu. Kun jäljitysreissu vie veljet ja Sarin Thaimaahan, löytyy taas uusi sisko, Fana. Ja Australiasta, retken viimeiseltä rannalta, vielä Sunday. Molemmat syntyisin Onni Kirnuvaaran hedelmällisistä salamasuhteista paikallisten naisten kanssa.

Jäntevintä näyttämötoimintaa ja puhetta syntyy kuitenkin kun ollaan vielä Suomessa ja Ruotsissa. Silloin veljeksiä ei ole tehty vielä läpikotaisin tutuiksi ja arvaamattomuudessaan jännittävä Sari haastaa ja irvii molempia miehiä, toista aikaansaamattomuudesta, toista ylipedanttisuudesta.

Thaimaahan sirryttäessä ja varsinkin lopun pitkässä Australia-jaksossa henkilödraamaan sotketaan henkistä turistikrääsää sekä sinänsä kiinnostavia etnologisia elementtejä. Vaelluskomedia kääntyy wiki-teatteriksi kun pääjuoneen sotketaan thai-perheen ja aboriginaalien kulttuurien, elämäntapojen  ja  riittien esittelyä.

Ohjaaja Meaney hämmentää soppaa vielä tömäyttämällä sekaan muutamia irrallisia, mutta hyvin raikkaita musiikkinumeroita kuin esimerkkeinä länsimaisen kulttuurin pinnallisuudesta. Tai sitten ihan vaan viihdykkeenä, jollaisena Annika Poijärven ja Anna-Riikka Rajasen pop-revitykset  hyvin toimivatkin.

Kasvu kohti ihmisellisyyttä

Varsinaiseen ratkaisuunsa nähden teatterisovituksen loppupuoli tuntuu turhan venytetyltä. Nousiaisen kirja taas rullaa maaliin vähän rennommin, vaikka siinäkin ote löystyy. Muuten dramatisointi on varsin uskollinen romaanille, hyvässä ja pahassa – jälkimmäistä edustavat muun muassa kirjan valjumpienkin vitsien toisintaminen.

Hyvää on sentään enemmän, erityisesti Markku Maalismaa, jonka ultraniuhon ja vähän takakireän hammaslääkärihahmon hidas mutta varma sulaminen kohti normaalia ihmisellisyyttä on Juurihoidon makoisinta ihmiskuvaa. Esa-Matti Longin esittämä Pekka on muuttumattomamman luonnekuvansa takia veljekisistä epäkiinnostavampi hahmo.

Pirjo Lonka on sarkastisen pahasuisen Sarin roolissa terävä, mutta ei minusta ohjaajalta ehkä osuvin roolivalinta kirjan siskokullasta syntyvää mielikuvaa ajatellen. Pieni ja pippurinen, muun muassa kaupunginteatterin Peppinä  ja Ryhmiksen Ihmemaan Liisana hurmannut  Anna-Riikka Rajanen olisi tyyppinä saattanut olla lähempänä, mutta hän tekee nyt Annika Poijärven ja Petri Mannisen kanssa nipun vinkeitä sivurooleja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivillä on tammikuussa luvassa rohkeaa ja omaehtoista teatteria

Kuva: Tiina Bolz
jaakkola-miko-liukkonen-pihla
Työväen Näyttämöpäivien uusi tuottaja Pihla Liukkonen ja esitysten valitsija ohjaaja Miko Jaakkola vakuuttavat, että näyttämöpäivillä nähdään Mikkelissä taas hyvä kattaus harrastajateatterin hienoja esityksiä.

Ohjaaja Miko Jaakkola on valinnut esitykset ensi tammikuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä järjestettäville Työväen Näyttämöpäiville. Hän sanoo, että maailman kovuus ja vaativuus näkyvät harrastajateattereiden esityksissä.

Monissa esityksissä nousee esille yksilön hädänalainen tilanne yhä tiukemmaksi ja vaativammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat katkeamispisteessä ja jaksamisensa äärirajoilla. Ilahduttavaa on, että esityksissä halutaan hakea rakentavia ratkaisuja näihin tilanteisiin.

Monet ryhmät etsivät Jaakkolan mielestä oman näköistään ilmaisutapaa kertoa vaikeistakin asioista.

– Ne tuodaan näyttämölle kunnianhimoisesti. Monissa esityksissä perinteinen realismi on tyylilajina jätetty sivuun, joten esityskirjosta välittyy vahva halu jäsentää ja ajatella maailmaa uudenlaisten muodoin ja keinoin.

Esitysten kovasta tasosta kertoo Miko Jaakkolan mukaan se, että niissä etsitään rohkeasti ja häpeämättömästi omaa taiteellista ilmaisua yhteiskunnan monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin.

Harrastajateatteri voi yhä hyvin

Miko Jaakkola valitsi 41. Näyttämöpäiville 12 ryhmää. Yksi ryhmä tulee järjestäjän kutsumana. Festivaaleille haki 42 kotimaista ja neljä kansainvälistä ryhmää.

– Urakka oli aika iso, mutta miellyttävä. Katsoin livenä ison osan esityksiä. Esitysten taso oli kauttaaltaan korkea, mutta valittu kärki oli kohtuullisen helppo saada esille.

Jaakkola on seurannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsenenä viime aikoina paljon myös ammattiteattereiden esityksiä.

– Tältäkin pohjalta voin sanoa, että harrastajateatteri voi Suomessa tosi hyvin ja on elinvoimaista, todellisuutta heijastelevaa teatteria. Ryhmillä on hienoa yritystä. Taloudelliset paineet eivät niillä ole niin isoja, etteivätkö ne voisi ottaa myös kunnon riskejä ja etsiä rohkeasti omaperäistä taiteellista muotoa.

Työväen Näyttämöpäivät järjestetään Mikkelissä 27.-29.1.2017. Lipunmyynti alkaa 4.1.

Teatterin ammattilaisista koostuva raati antaa kaikille ryhmille suullisen palautteen. Raatiin kuuluvat teatteriohjaaja Mikko Roiha, teatteritoimittaja Kirsikka Moring sekä näyttelijät Kati Outinen, Jarkko Lahti, Marjo Lahti ja Taisto Oksanen.

Markku Lahikainen
 

41. Työväen Näyttämöpäiville valitut ryhmät:

Miehen bändi, Helsinki – Esko Korpelainen: MIEHEN TANSSI – Ohjaus: Esko Korpelainen

AdAstra-teatteri, Jyväskylä – Arto Salminen: TURVAPAIKKA – Ohjaus: Antti Suora

Teatteri Kultsa, Helsinki – Milja Sarkola: PERHEENJÄSEN – Ohjaus: Tarja Koskela

Jyväskylän Huoneteatteri – Linda Olsson: LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAUJUJA – Ohjaus: Tiina Luhtaniemi

Jo-Jo Teatteri, Turku – Tuulia Lindholm & työryhmä: SINUN KANSSASI – Ohjaus: Tuulia Lindholm

Turun ylioppilasteatteri – Juha Hurme: KAKAJA RAZNITSA Ohjaus: Juha Hurme

Tukkateatteri, Tampere – Lars Norén: BOBBY FICHER ASUU PASADENASSA Ohjaus: Heidi Lakaniemi

Mikkelin Poikateatteri – Työryhmä: VÄKIVALTATIE – Ohjaus: Katariina Kinnunen

Vantaan Näyttämö – Pasi Lampela: MEIDÄN POIKA – Ohjaus Matti Peltonen

Jyväskylän Huoneteatteri – Minna Canth: ANNA LIISA Ohjaus: Erika Hast

Ykspihlajan Työväen Näyttämö – Jarkko Lahti (aikalaistarinoiden ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan pohjalta): HILJAISTA TIETOA Ohjaus: Jarkko Lahti

Tikkurilan Teatteri –  Kari Hotakainen: IHMISEN OSA – Ohjaus: Carita Välitalo

Otava Ensemble – Maiju Lassila: AVUTTOMIA Ohjaus: Juha Hurme (kutsuttu esitys)

Keskustelua aiheesta

Cirkon minifestivaali tarjosi rajoja rikkovaa sirkusta

Kuva: Riku Pihlanto
03_salla_hakanpaa_dive_riku_pihlanto
Kaksi peruselementtiä, ilma ja vesi, kohtasivat vangitsevasti köysiakrobaatti Salla Hakanpään esityksessä Dive.

”What The Cirk?” on uusi Cirko keskuksen järjestämä minisirkusfestivaali, jonka tavoitteena on tarjota tuoreita nykysirkusesityksiä, jotka käyttävät monipuolisesti eri taiteenlajien keinoja. Pääasiassa aikuisille suunnatut esitykset pyrkivät rikkoman ja laajentamaan käsityksiä siitä, mitä sirkusesitys voi olla.

Viime viikon lopulla järjestetty festivaali sisälsi kolme hyvin erilaista teosta, joista yksi oli kotimainen kantaesitys. Myös esityspaikat poikkesivat kaikkein totutuimmista.

Ruotsalaisen Svalbard Companyn esitys ”All Genius All Idiot” oli kyllä Cirko-keskuksen näyttämöllä, mutta Salla Hakanpään sooloteos ”Dive” Helsinginkadun urheilutalon uimahallissa ja Alma Lehmuskallion ja työryhmän uutuusteos ”Sivuhenkilöt” Suomenlinnan Tenalji von Fersenin juhlatilassa.

SIRKUS

What the Cirk? -nykysirkusfestivaali

Sivuhenkilöt

Konsepti Henna Kaikula, Alma Lehmuskallio, Eira Virekoski, Teksti Eira Virekoski – Ohjaus Alma Lehmuskallio – Lavastus ja puvut Janne Vasama – Ääni Joonas Outakoski – Valot Ainu Palmu – Esiintyjät Milla Järvinen, Henna Kaikula, Saku Mäkelä, Ulla Raitio

Dive

Ohjaus Ville Walo Lavastus ja puvut Anne Jämsä – Valot Jere Mönkkönen – Ääni Joonas Pehrsson – Esiintyjä Salla Hakanpää

Svalbard Company: All Genius All Idiot

Suunnittelu ja esitys Benjamin Smith, John Simon Wiborn, Tom Brand, Santiago Ruiz Albalate – Lavasus Kasper Svenstrup Hansen – Valot Zuzana Režn – Puvut Michiel Tange van Leeuwen

Oman elämänsä sivuhenkilöt

Vaikka Hakanpään veden alla tapahtuvaan toimintaan perustuvaa Divea ei voi esittää muualla kuin uimahalleissa, niin eniten paikkasidonnainen oli mielestäni Sivuhenkilöt. Sen koko dramaturgia ja osittain toimintakin perustuivat Tenalji von Fersenin juhlatilan rakenteisiin ja muotoon, joita esitys käyttikin erittäin monipuolisesti hyväkseen niin visuaalisesti kuin sirkusteknisestikin. Kuluneet tiiliseinät loivat myös aivan omanlaisensa atmosfäärin viime vuosisadan alun hääkuvan henkiin heräävien ihmisten välisiin suhteisiin.

Vanhaa valokuvaamojen valokuvaustapaa taustafondeineen ja kameran räpsähdyksineen käytettiin myös rakenteellisesti ja symbolisesti siirtymissä kohtauksesta toiseen. Paljon symboliikkaa sisältyi myös Janne Vasaman suunnittelemien lavastuksen ja pukujen yksityiskohtiin kuten vaikkapa lasimurskalla peitetty ikkunalauta, jossa isoäiti ”asui” tai vaimon irtoavat kädet ja jalat.

Vähitellen Eira Virekosken kirjoittamista aluksi hyvin absurdeilta ja irrallisilta vaikuttavista kohtauksista muotoutui herkkä ja riipaiseva ihmissuhdekudelma, jonka keskeisin sisältö oli kykenemättömyys toisen kohtaamiseen ja koskettamiseen niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Vain eläintä saattoi koskettaa ja siksi ehkä oli parempi muuttua vaikka hevoseksi hellyyttä saadakseen.

Alma Lehmuskallion ohjaus perustui vahvasti fyysiseen ilmaisuun. Puheen ohella tilanteita kuljettivat ja tunteita ilmaistiin myös akrobatian keinoin.

Akrobaatti Henna Kaikulan omaan maailmaansa vähitellen katoava isoäiti oli koskettava roolityö ja hänen taiteilunsa ikkunalasien välissä vaikuttavaa. Milla Järvisen esittämän salaperäisen saksalaisen Gerdan vauhdikas ilma-akrobatia rautasängyn korkeassa päädyssä jäi etäisyyden vuoksi hiukan taustalle.

Epätoivoisesti elämää hallitsemaan pyrkinyt mutta tunteensa kivettänyt rampa vaimo  (Ulla Raitio) oli tavallaan tapahtumien keskipiste, jonka kautta kaikkea katseltiin. Naisten väliin sitten murskautui aviomies (Saku Mäkelä), joka toi tuskansa näkyviin vain lyhyin akrobaattisin purkauksin.

Sivuhenkilöt, jonka esitykset jatkuvat vielä joulukuun alkuun asti, on hallittu esityskokonaisuus, joka yhtä aikaa onnistuu olemaan sekä selittämätön että helposti vastaan otettavissa.

Huikea muodonmuutos

Köysiakrobaatti Salla Hakanpään Dive -esityksessä yhdistyy lumoavasti kaksi vastakkaista elementtiä, ilma ja vesi. Kolmen vuoden takaisessa palkitussa Pinta-esityksessä vesi oli mukana pärskeinä ja heijastavana peilinä. Nyt siihen sukelletaan konkreettisesti ja se on jopa ilmaa merkittävämpi akrobatiaympäristö.

Musta köysi vie valkoasuisen neidon syvyyksiin, jossa hänestä kuoriutuu aivan uusi ja verevämpi nainen. Ja tälläkin kertaa syynä on rakkaus kuin H. C. Andersenin klassikkosadussa pienestä merenneidosta. Rakkauden kohde on kalan ja hylkeen mieleen tuova hieman koominen mieshahmo. Ja ääni hengityksen muodossa on nytkin hintana muodonmuutoksesta.

Hakanpään taituruus on uskomatonta. Esityksen veden alaiset osuudet eivät ole vain pieniä pyrähdyksiä, vaan pitkiä kohtauksia, joissa tapahtuu paljon. Ne vaativat huikeaa oman kehon ja hengityksen hallintaa. Yleisö näkee kohtaukset tietenkin veden läpi, mutta ennen kaikkea livevideona, joka tuo tapahtumat esille aivan toisella tavalla.

Painottomuus tai sen illuusio on yhdistävä tekijä niin ilma- kuin vesiakrobatiassa. Mutta kun ilmassa köyden kanssa liikkeissä on voimaa ja tiukkaa hallintaa, vedessä kaikki on kevyempää ja pehmeämpää.

Taitavaa sekoilua

Svalbard Companyn neljän miehen, Benjamin Smithin, John Simon Wibornin, Tom Brandin ja Santiago Ruiz Albalaten palkittu esitys” All Genius All Idiot” oli runsaan tunnin mittainen tykitys visuaalista rähjäromantiikkaa, taitavaa ja monipuolista akrobatiaa, itse tehtyä livemusiikkia sekä runsain mitoin miehistä sekoilua ja uhoilua drag-elementtejä unohtamatta. Tietoisen kaoottiselta näyttävän kokonaisuuden punaisena lankana oli ihmisen eläimellisyys sekä nerouden ja idioottimaisuuden yhtäaikaisuus ihmisen toiminnassa.

Esitys siirtyi tempusta toiseen kuin ohimennen, kiinalaisesta tolpasta vertikaaliköyteen, päälläseisonnasta lattia-akrobatiaan. Välillä otettiin yhteen ja sitten taas tehtiin asioita yhdessä ilman sen kummempaa sisältöä tai päämäärää. Tai siis sellaiselta sen haluttiin näyttävän.

Erittäin hyvin yhteen toimivan ryhmän esitys oli mustanpuhuvan röyhkeä, mutta myös nautinnollisen viihdyttävä.

Annikki Alku

 

 

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta