Viime viikolla sai pääkaupunkiseudulla olleella Bravo! – lasten ja nuorten teatterifestivaalilla ensi-iltansa Sirkustyöryhmä Heijastimien Valomatka –esitys. Vaikka työryhmän nimi on uusi, muodostavat sen jo muissa nykysirkusryhmissä aikaisemmin työskennelleet tekijät.

Esitys yhdisti köysiakrobatiaa animaatioon ja varjoteatteriin ja oli periaatteessa sirkustaiteilija Salla Hakanpään sooloteos, sillä näyttämöllä ei ollut muita ihmisesiintyjiä.

Valomatkan dramaturgiasta ja visualisoinnista vastasi Ainu Palmu. Varsinaista ohjaajaa esityksellä ei ollut ja se näkyi lopputuloksessa.

Köydet olivat tällä kertaa sijoitettu taustakankaan taakse, koska tarkoituksena oli, että Hakanpään työskentely näkyisi pelkkänä varjokuvana. Ratkaisu ei täysin onnistunut, sillä vaikka köydet olivat varjoina näkyvissä, niitä ei mitenkään sidottu mukaan itse esitykseen ja toisaalta niiden jatkuva näkyminen myös silloin, kun niitä ei käytetty, esti täydellisen varjoteatteri-illuusion syntymisen.

Hakanpään akrobatia palveli myös lähinnä tarinankuljetusta, eikä ollut sirkusteknisesti kovinkaan vaativaa.

Esitys oli kokonaisrytmitykseltään melko hidas, joten se tuntui kokonaiskestoaan pidemmältä. Intensiteetti kohosi heti, kun näyttämötapahtumiin tuli enemmän eloa tai lopulta melko abstrakti tarina valon hakemisesta varjojen täyttämään kaupunkiin nytkähti eteenpäin.

Markus Heinon esitykseen luoma äänimaailma oli yhtä unenomainen kuin muukin kokonaisuus. Siinä ei ollut selkeästi erottuvia melodioita tai rytmiä, eikä selvästi niin ollut tarkoituskaan. Musiikki muodosti esitykselle äänellisen kuvun, jonka sisällä se tapahtui.

Valomatkalla oli selvästikin ollut hyvin kunnianhimoiset tavoitteet, joihin tällä kertaa ei aivan ylletty. Esityksessä oli runsaasti hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus rakoili, eikä kaikkia teknisiäkään ongelmia oltu onnistuttu ratkaisemaan aivan naulan kantaan.

Annikki Alku