ehdokasmainos

Valoa etsimässä

Kuva: Ainu Palmu
valomatka
Ainu Palmun Valomatka -sirkusesityksessä unenomaiset visualisoinnit nousivat pääosaan.

Sirkustyöryhmä Heijastimet, Lumosali, Vantaa
Valomatka
Visualisointi ja dramaturgia Ainu Palmu – Puvut Anne Jämsä – Ääni ja musiikki Markus Heino – Esitys Salla Hakanpää

Viime viikolla sai pääkaupunkiseudulla olleella Bravo! – lasten ja nuorten teatterifestivaalilla ensi-iltansa Sirkustyöryhmä Heijastimien Valomatka –esitys. Vaikka työryhmän nimi on uusi, muodostavat sen jo muissa nykysirkusryhmissä aikaisemmin työskennelleet tekijät.

Esitys yhdisti köysiakrobatiaa animaatioon ja varjoteatteriin ja oli periaatteessa sirkustaiteilija Salla Hakanpään sooloteos, sillä näyttämöllä ei ollut muita ihmisesiintyjiä.

Valomatkan dramaturgiasta ja visualisoinnista vastasi Ainu Palmu. Varsinaista ohjaajaa esityksellä ei ollut ja se näkyi lopputuloksessa.

Palmu oli teoksessa selvästi keskittynyt animaatioihin ja ne olivatkin upeita. Sinisävyiset unenomaiset kaupunkinäkymät, jotka lopulta valon löydyttyä muuttuivat värikkäiksi satumaisemiksi, nousivat väistämättä esityksen pääosaan ja jättivät Hakanpään toiseksi. Mikä oletettavasti ei ollut tarkoitus.

Köydet olivat tällä kertaa sijoitettu taustakankaan taakse, koska tarkoituksena oli, että Hakanpään työskentely näkyisi pelkkänä varjokuvana. Ratkaisu ei täysin onnistunut, sillä vaikka köydet olivat varjoina näkyvissä, niitä ei mitenkään sidottu mukaan itse esitykseen ja toisaalta niiden jatkuva näkyminen myös silloin, kun niitä ei käytetty, esti täydellisen varjoteatteri-illuusion syntymisen.

Hakanpään akrobatia palveli myös lähinnä tarinankuljetusta, eikä ollut sirkusteknisesti kovinkaan vaativaa.

Esitys oli kokonaisrytmitykseltään melko hidas, joten se tuntui kokonaiskestoaan pidemmältä. Intensiteetti kohosi heti, kun näyttämötapahtumiin tuli enemmän eloa tai lopulta melko abstrakti tarina valon hakemisesta varjojen täyttämään kaupunkiin nytkähti eteenpäin.

Markus Heinon esitykseen luoma äänimaailma oli yhtä unenomainen kuin muukin kokonaisuus. Siinä ei ollut selkeästi erottuvia melodioita tai rytmiä, eikä selvästi niin ollut tarkoituskaan. Musiikki muodosti esitykselle äänellisen kuvun, jonka sisällä se tapahtui.

Valomatkalla oli selvästikin ollut hyvin kunnianhimoiset tavoitteet, joihin tällä kertaa ei aivan ylletty. Esityksessä oli runsaasti hienoja hetkiä, mutta kokonaisuus rakoili, eikä kaikkia teknisiäkään ongelmia oltu onnistuttu ratkaisemaan aivan naulan kantaan.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Teatteri Avoimien Ovien puhutteleva Canth-päivitys: Anna-Liisa löytää vapauden

Kuva: Mikko Mäntyniemi
helmi-leena-nummela-563
Helmi-Leena Nummela tekee vahvaa työtä Anna-Liisan nimiroolissa.

Minna Canth kirjoitti viimeiseksi jääneen näytelmänsä Anna-Liisa vuonna 1895. Siinä nuori nainen ottaa yksin vastuun lapsenmurhastaan.

Heini Tola on vuonna 2016  on dramatisoinut ja ohjannut Anna-Liisasta näytelmän, jossa peruskysymys on ennallaan, mutta näkökulma uusi.

Teatteri Avoimet Ovet
Minna Canth: Anna-Liisa

Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola – Skenografia Veera-Maija Murtola – Musiikki Suvi Isotalo – Valot Antti Kujala – Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Kai Bäckström, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Jukka Pitkänen ja Petriikka Pohjanheimo

Anna-Liisan ytimessä oleva tilallisia ja renkejä erottava raja muuttuu helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien käsittelyssä keskiluokkaisia ja pienipalkkaisia jakavaksi kysymykseksi.

Kun Canthilla entisestä rengistä on tullut isäntämiehen veroinen, on Tolan Anna-Liisassa soittajapojasta kehkeytynyt menestyvä muusikko. Mutta tuo kitaristi ei ole kelpo vävy, kuten ei ollut renkikään.

Tola on ohjannut Anna-Liisastaan musiikillisen, visuaalisen ja runollisen teoksen, josta hän on karsinut pois uskonnollisuutta, tiivistänyt henkilömäärää sekä kaventanut Anna-Liisan auki kirjoitettua sisäistä maailmaa tunnelmiksi ja äänimaailmoiksi. Vastuun, vallan ja vapauden tematiikka korostuu. Canthin näytelmästä on jäljellä paljon.

Valta, vastuu ja vapaus

Veera-Maija Murtolan lavastuksessa Anna-Liisaa sitovat kahleet kehystävät näyttämöä verhoina. Synkeät muistot projisoituina mustekuvioina. Pukusuunnittelu vie esitystä nykyisyyteen ja on esityksen ainoita realistisia elementtejä.

Visuaalisuudella on merkitystä, kun Anna-Liisan maailmasta kerrotaan symbolististen sielunkuvien kautta. Tämä jättää näytelmän nimihenkilöä näyttelevälle Helmi-Leena Nummelalle paljon työtä.

Nummela Anna-Liisansa tulkitsee mainiosti. Näyttelijäuransa alkutaipaleella vielä oleva näyttelijä ilmentää hyvin Anna-Liisan nuoresta asti kokemaa totisuutta, herkkyyttä ja ystävällisyyttä. Nuori nainen kuuntelee sydämensä ääntä niin rakastuessaan kuin löytäessään vapauden.

Nykyisyyttä ilmentävässä ympäristössä vapaudesta tulee näytelmän pääteema. Anna-Liisa joutuu kerta toisensa jälkeen nöyrtymään muiden ihmisten päätösvallan alle. Ja puhtaaksi koettu rakkauden väittämä on suurinta vallankäyttöä.

Vapautta kohti käydään myös vastuun kautta. Kun Tolan dramatisoinnissa on jätetty paljon tekstiä pois, ne jäljelle jääneet osat korostuvat. Kuten Anna-Liisan ja Johanneksen (Paavo Kerosuo) pohdinta siitä, voiko Johannes rakastaa Anna-Liisaa, tuli hänen tietoonsa mitä tahansa. Tai Anna-Liisan ja Mikon (Kai Bäckström) kohtaukset, joissa Mikko taivuttaa Anna-Liisaa itselleen.

Kyläläisten, pikkusiskon ja rovastin pois jättäminen korostaa sekin Anna-Liisan henkilöä. Etenkin näytelmän loppukohtaus tekee oikeutta nuoren naisen elämänvalinnalle. Anna-Liisan vastuun ottaminen ei tarvitse muita henkilöitä antamaan sille hyväksyntää tai oikeutusta.

Isot asiat

Avoimien ovien Anna-Liisa kuljettaa vallan kautta vapauteen. Mielleyhtymiä nousee runsaasti. Ei voi olla ajattelematta esimerkiksi kunniamurhaa, jossa vanhemmat päättävät lapsensa kohtalosta karuimmalla tavalla.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ajattelemisen aihetta nostaa myös henkilöiden asuvalinnat. Etenkin Husson (Petriikka Pohjanheimo). Kun Canthin Husso pukeutuu huonosti ja huivikin on repaleinen, Tolan versiossa Hussolla on tiukat farkut ja leopardikuvioinen paita. Miksi? Riittääkö ei-toivotun anopin asuksi lähibaarilook?

Ajatuksiin nousee myös ihmisen arvo ja sen säilyttämiseen kytkeytyvä kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden kulissi. Minna Canthin Anna-Liisa päättyy arvon palauttamiseen, mutta Tolan tulkinnassa arvon palauttaminen on katsojan päätettävissä. Se ratkaisu on esityksen suurin teko ja statement.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

Naurua neurooseille

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
toctoc
Toc Tocin neuroosipotilaat ovat mehukkaimmillaan Monopoli-pelin äärellä. Näyttelijät vasemmalta Stefan Karlsson, Tuija Ernamo, Pauliina Suominen, Kimmo Rasila, Esko Roine ja Riitta Salminen.

Nykypäivänä tuntuu jo siltä, että melkein kuka tahansa voi saada diagnoosin tarkkavaisuushäiriöstä. Neuroosit ovat arkisia puheenaiheita ja liki kaikki näyttävät tuntevan jonkun neurootikon. Onkin siis varsin mediaseksikästä valita näytelmän aiheeksi juuri neuroosit. “Toc Toc” -näytelmän (2005) hahmoilla on niin Touretten oireyhtymää kuin nosofobiaa eli sairaalloista tautien pelkoa.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen haluaa hyväksyä jokaisen sellaisena kuin on. Hänen mielestään jokainen löytää arjestaan joitakin neuroosipiirteitä. Näytelmässä näille tutuille asioille saa nauraa, jos vain naurattaa.

Turun kaupunginteatteri

Laurent Baffie: Toc Toc

Suomennos Reita Lounatvuori – Ohjaus Tuomas Parkkinen – Lavastus Jani Uljas Puvustus Tuomas Lampinen Valot Jari Sipilä – Äänisuunnittelu Mika Hiltunen – Videot Sanna Malkavaara – Rooleissa Esko Roine, Tuija Ernamo, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Pauliina Suominen ja Ulla Koivuranta

Turun kaupunginteatterin syyskauden komedian on nähnyt ympäri maailmaa yli kolme miljoonaa ihmistä. Toc Toc on ranskalaiskoomikko Laurent Baffien suosituin näytelmä. Aikaisemmin Baffien kädenjälkeä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa komediassa “Kolme apinaa” (2013).

Toc Tocissa kuusi erilaisista pakko-oireista kärsivää potilasta odottavat vuoroaan erikoislääkärin vastaanotolle, jossa huhujen mukaan potilas parantuu vain yhdellä tapaamisella. Lääkärin lento on kuitenkin myöhässä, ja asiakkaat hermostuvat.

Aikaa tappaessaan kuusikko alkaa tutustua toisiinsa ja päättää järjestää oman ryhmäterapiaistunnon. Aluksi kukaan henkilöistä ei pysty selättämään pakko-oireitaan, mutta lopulta jokainen astelee vastaanotolta paremmassa tilassa.

Toc Tocin asetelma on mehukas, mutta lopulta yllätyksetön. Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntuu kuin kaikki ainekset olisi jo käytetty. Kun hahmot tehdään vielä sata lasissa, hösääminen syö uskottavuutta.

Mehukkaimmassa kohtauksessa kuusikko keskittyy pelaamaan Monopolia, jolloin jokaisen neuroosit sekä naurattavat että vihlaisevat.

Charmikas Roine

Suupaltti taksikuski (Kimmo Rasila), lattiakuvioita seinille pakoon kiivennyt hipsteri (Stefan Karlsson) ja pikkulapsen tavoin itseään tulkitseva ja toistava nuori nainen (Pauliina Suominen) eivät tarjoa varsinaista kosketuspintaa. Pienempikin olisi jo tuntunut.

Henkilöiden oireissa vellotaan, mutta neuroosien aiheuttajat mainitaan vain sivulauseessa. Olisi ollut mielenkiintoista, jos syitä elämää hallitseviin häiriöihin olisi avattu enemmän.

Kuusikon kolme muuta hahmoa toimivat paremmin. Nosofobiasta kärsivä Blanche (Riitta Salminen) tuo lavalle tehoa, kun kaikki pitää desinfioida ja ihmiskontaktia välttää niin herpeksen kuin jonkin kuolemantaudin pelossa.

Turun kaupunginteatterissa ensimmäistä kertaa vierailevan Tuija Ernamon Maria tarkistaa kaiken tuhannesti. Tiukkisrouvasta kuoriutuu kuitenkin vapaamielisempi lady.

Toc Tocin sielu on juuri 72 vuotta täyttänyt näyttelijä Esko Roine, joka vierailee nyt ensimmäistä kertaa Turun kaupunginteatterissa.

Roineen rauhallinen karisma rauhoittaa näytelmän ylivirittynyttä tunnelmaa. Fred-hahmo kärsii Touretten oireyhtymästä, joka pakottaa miehen äännähtelemään ja huutelemaan törkeyksiä.

Näytelmän edetessä ´ suomentamat rivot huutelut alkavat olla jo niin verbaalisesti erikoisia, että ne naurattavat oikeasti. Välillä tuntuu, että Roine itsekin keksii hahmolleen mitä kummallisimpia kiroiluja.

Toc Toc alkaa kuin vanhan ajan ranskalainen elokuva, kun työryhmä esitellään videolla kepeän musiikin tahtiin. Tällaista letkeyttä on tavoiteltu koko näytelmään, missä se onnistuu aina silloin tällöin.

Ellinoora Sandell

 

 

 

Keskustelua aiheesta

KOM-teatteri: Näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut

Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa
LKS 20160913  Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010.

KOM-teatterin pitkäaikainen näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut tänä aamuna kotonaan vakavan sairauden murtamana.

Valkeejärvi oli 58-vuotias. Hän oli syntynyt 19. joulukuuta vuonna 1957 Helsingissä.

Teatterin ohella hän näytteli useissa elokuvissa. Näitä olivat muun muassa Paha maa, Helmiä ja sikoja sekä Vares – yksityisetsivä.

Keskustelua aiheesta

HS: Kalle Holmberg on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari
LKS 20160913 Kalle Holmbergin Viimeinen erä -teoksen tiedotus- ja julkistamistilaisuus 13. huhtikuuta 2010. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Kalle Holmberg 1939-2016.

Suomalaisen teatterin keskeisiin vaikuttajiin ja ohjaajiin lukeutunut Kalle Holmberg on kuollut, uutisoi Helsingin Sanomat tänään.

HS:n mukaan 77-vuotias Holmberg kuoli maanantaina pitkäaikaiseen sairauteen.

Holmberg ohjasi uransa aikana lähes kaikissa keskeisissä suomalaisisissa teatteritaloissa.

Hän ohjasi muun muassa Ylioppilasteatterin legendaarisen Lapualaisoopperan kantaesityksen vuonna 1966.

Suomalainen teatteri ei ollut entisensä sen jälkeen kun Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin tutkapari asettui 1970-luvun alussa Turkuun, edellinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Holmberg ohjasi myös oopperoita ja kirjoitti kirjat Vasen suora ja Viimeinen erä.

Hän ohjasi Yleisradion TV2:lle Rauta-ajan vuosina 1977–1981.

Kalle Holmbergille myönnettiin useita tunnustuksia, kuten Prix Italia (1983, Rauta-ajasta) ja Pro Finlandia (1984).

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ralf Långbacka on vahvistanut kuolinuuutisen Suomen tietotoimistolle.

Keskustelua aiheesta

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy

Kuva: Katri Naukkarinen
michaela

Zodiak Stagella esitettävä Laura Pietiläisen Michaela – The Queen of Fucking Everything, jota tekijä itse kutsuu koreografiseksi konsertiksi, sekä pakenee määrittelyjä että liikkuu monella rajalla.

Eräänlainen spektaakkeli se ilman muuta on, sen verran suurieleisesti ja liioitellen kaikki tehdään. Draamaa ja dramatiikkaa on niin Veera-Maija Murtolan lavastuksessa ja Suvi Matinaron puvuissa kuin kohtausten välisten vaihtojen lähes hartaassa hitaudessa.

Toisaalta esitys panee miettimään, onko se otettava tosissaan vai taitavana parodiana. Ja jos tosissaan, niin silloin välillä taiteillaan sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa henkilökohtainen muuttuu katsojalle kiusalliseksi. Täriseekö taatusti harjoiteltua puhetta pitävän Pietiläisen käsi oikeasti vai onko se tehokeino?

Esityksen aiheena on Pietiläisen unelma ja voimaantumismatka arasta ja ahdistuneesta pikkutytöstä Michaelaksi, universumin sädehtiväksi kuningattareksi. Kasvutarinaksi kohtausrakenne on kuitenkin oikeastaan takaperoinen. Alun mystinen ja vahva dramaattisuus muuttuu vähitellen yhä hauraammaksi ja lapsenomaisemmaksi. Ja lopussa ollaan sillä hilkulla, etteivät sinänsä hellyttävien nuorten tyttökauriiden kirmailu idolinsa edessä vaikuta nolostuttavalta.

Myöskin Michaelan tukijoukko, näyttävävartaloiset miestanssijat Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki ja Johannes Purovaara, alkavat esityksen edetessä vaikuttaa yhä enemmän esittäviltä kuin tosissaan olevilta. Yleensä naistanssijoiden esittäminä nähdyt tankotanssi- ja muut viihdetanssiliikkeet eivät ihan täysin vaikuta luontevilta, vaikka ne teknisesti oikein tehdäänkin. Aivan kuin he eivät pohjimmiltaan uskoisi omaan rooliinsa kokonaisuudessa tai se olisikin vain leikkiä.

Esitykseen mukaan puolivälissä tuleva rumpukuoro on omassa osuudessaan tehokas, mutta muuten mieleen tulevat nk. yhteisölliset esitykset.

Pietiläisen Michaela-hahmo on kaikissa eri olomuodoissaan visuaalisesti vaikuttava. Vahvassa ristiriidassa sen kanssa – tahallisesti vai tahattomasti?- on hänen lapsenomainen puhetyylinsä. Myös tanssiessaan hän tuntuu hivenen pidättelevän itseään, vaikka taidot kyllä riittäisivät vahvempaankin heittäytymiseen.

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy. Selvästi sen tavoitteet ovat olleet kunnianhimoiset, mutta aivan maaliin ei ole päästy. Lopputulos ei täysin vastaa valokuvien, tähteä varten luotujen tuoksujen ja muun markkinoinnin luomaa kuvaa. Mutta ehkä se onkin ollut tarkoitus.

ANNIKKI ALKU

Zodiak Stage
Michaela – The Queen of Fucking Everything
Konsepti, koreografia, sanat ja esitys Laura Pietiläinen Lavastus Veera-Maija Murtola Puvut Suvi Matinaro Valot Anna Pöllänen Ääni Viljami Lehtonen Video Juhani Haukka Liikemateriaali ja tanssi Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki, Johannes Purovaara

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta