Vankiloissa on vankeja enemmän kuin vankipaikkoja. Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Anna Arola-Järvi kuvaili heinäkuun alussa tilannetta Helsingin sanomille: ”Vantaan vankilassa oli viime viikolla 70 vankia enemmän kuin mitä vankilassa oli paikkoja. Sitten laitetaan patjaa lattialle ja yritetään saada jokaiselle nukkumapaikka.”

Keskimääräinen vankimäärä on noussut neljässä vuodessa noin 20 prosenttia. Viime vuonna suomalaisissa vankiloissa keskimäärin 3 356 vankia, kun taas vuonna 2020 luku oli 2800. Aiemmin kaikki Suomen vangit olisivat mahtuneet yhteen ruotsinlaivaan. Suurin niistä vetää 3000 matkustajaa.

Kansa ei ole alkanut tehdä enemmän rötöksiä, mutta kriminaalipolitiikka on tiukentunut. Poliisin tilastojen mukaan kokonaisrikollisuus on pysynyt melko vakaana verrattuna edellisiin vuosiin. Lainsäädäntö on muuttunut ankarammaksi, ja tuomioistuinten rangaistuskäytännöt ovat tiukentuneet.

Suomen kriminaalipolitiikka on ollut edistyksellistä monien vuosikymmenien ajan. Suomen suhteellinen vankiluku on jyrkästä noususta huolimatta edelleen Euroopan pienimpiä, noin 60 vankia 100 000 asukasta kohti. Muualla maailmassa luvut ovat melko karuja. Yhdysvalloissa on vankeja suhteellisesti yli 10 kertaa enemmän kuin Suomessa.

Kriminaalipolitiikan muutoksessa on kyse ennen kaikkea poliittisesta ja kulttuurisesta käänteestä. Sama ilmiö on havaittu useissa maissa.

Kriminologi Miikka Vuorelan mukaan kriminaalipolitiikka pohjautui 1960-luvulta lähtien asiantuntijatietoon, jossa pitäydyttiin tutkituissa faktoissa ja jonka ensisijaisena tavoitteena oli minimoida rikollisuudesta aiheutuvat yhteiskunnalliset haitat. Nyt on siirrytty ”totuudenjälkeiseen kriminaalipolitiikkaan”.

Vuorela ajoittaa muutoksen vuoteen 2015, jolloin valtaan nousi Juha Sipilän (kesk.) luotsaama ”kolmen S:n hallitus” ja perussuomalaiset astuivat ensimmäistä kertaa hallituspuolueeksi. Samalla alkoi kansainvälisestikin havaittu poliittisen ilmapiirin koveneminen, jota ilmensi esimerkiksi Yhdysvalloissa Donald Trumpin nousu presidentiksi.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana kriminaalipoliittinen keskustelu on muuttunut ja tilaa on annettu esimerkiksi tunnevetoiselle rikollisuuspuheelle, joka ei aiemmin ole ollut meillä muutoksen ajurina, Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Vuorela sanoo.

Tehokkaan ja toimivan kriminaalipolitiikan sijaan on puhuttu entistä enemmän kansan oikeustajusta ja siitä, miten rikokset uhkaavat tai järkyttävät yhteiskuntaa. Tämä ei tarkoita, että kansalaisten kokemuksia tulisi vähätellä, mutta viestii siitä, että rikosoikeudellisesta järjestelmästä on tullut entistä enemmän väline poliittisten signaalien lähettämiseen kuin asiantuntijatietoon pohjautuvaan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen.

Tällaisessa ilmapiirissä rikoslainsäädäntöä muokataan usein sen perusteella, miten tietyt rikokset herättävät moraalista suuttumusta, ei sen mukaan, miten muutokset vaikuttavat esimerkiksi uusintarikollisuuden määrään.

– Kun käydään populistista keskustelua kriminaalipolitiikasta ja puhutaan esimerkiksi kansan oikeustajusta, niin silloin puhumme siitä, mikä ihmisistä tuntuu hyvältä ja milloin rikollinen saa ansionsa mukaan. Tällaiset tavoitteet voivat olla ristiriidassa sen kanssa, millaista on aidosti tehokas kriminaalipolitiikka, mikä vähentää rikollisuutta ja haittoja, Vuorela sanoo.

– Kyse on myös kustannustehokkuudesta, eli kuinka paljon käytämme rahaa yhden uuden rikoksen ennaltaehkäisemiseen.

Rangaistuksien korottamisen hintalappu on kova. Keskimääräinen vankipaikka maksaa noin 75 000 euroa vuodessa. Viimeisen neljän vuoden aikana nousseen vankimäärän hinta on tällä matematiikalla yli 42 miljoonaa euroa per vuosi, siis pelkkä lisäyksen hinta.

– Kaikki eurot, jotka ovat kiinni tällaisissa asioissa, ovat pois niistä toimenpiteistä, jotka voisivat olla paljon tehokkaampia rikollisuuden vähentämisessä.

Ankarilla rangaistuksilla on vain rajallinen kyky estää rikoksia. Tutkimuskirjallisuuden mukaan rangaistusten ankaruus ja rikollisuuden määrä kulkevat toisistaan melko riippumattomina. Rikollisuuden määrään vaikuttavat paljon enemmän muut tekijät: kansalaisten hyvinvointi, poliisin riittävä resursointi ja toimiva sosiaalipolitiikka.

– Kun joku tekee rikoksen, hän tuskin laskee, että viime vuonna siitä olisi tullut seitsemän kuukautta vankeutta, mutta nyt 12 kuukautta ja jättää sen vuoksi nakkikioskitappelun väliin, Vuorela sanoo.

– Rikolliset teot ovat yleensä joko hyvin impulsiivisia, kuten väkivaltarikokset, tai sellaisia, joista tekijä ei kuvittele jäävänsä kiinni, jolloin rangaistuksen ankaruus ei estä rikosta. Oma hyvinvointi tai viranomaisen läsnäolo sen sijaan ennaltaehkäisevät rikosten tekemistä.

Tiukempi linja heijastuu suoraan vankeinhoidon kustannuksiin, jotka uhkaavat nyt karata käsistä. Vankeinhoidon laatu on vaakalaudalla. Myös vankiloiden turvallisuus on uhattuna – yliasutetuissa ja henkilöstöpulasta kärsivissä laitoksissa on lisääntynyt vankien uhkaava käyttäytyminen henkilökuntaa kohtaan sekä vankien välinen väkivalta.

– Näyttää siltä, että vankimäärä tulee lähivuosina edelleen nousemaan merkittävästi, oikeusministeriön kansliapäällikkö Antti Leinonen sanoo.

Vaikka kriminaalipolitiikka on tiukentunut, vankeinhoidon ja vankilaolosuhteiden laatu ovat edelleen tavoiteltuja päämääriä.

– Ongelma on se, että meillä ei ole tällä hetkellä riittävästi rahaa pitää vankeinhoidon laatua takavuosien tasolla, Leinonen sanoo.

– Yhtälö on äärettömän haastava. Rikosseuraamuslaitos on saanut merkittävästi lisärahoitusta viime vuosina, mutta samaan aikaan vankimäärä on kasvanut, vuokrakustannukset ovat kasvaneet, meillä on koko ajan vankiloissa enemmän korjausvelkaa, uusiin vankiloihin investoidaan ja täytyy jatkossa investoida yhä enemmän.

Lisäksi Suomessa on paljon pieniä vankilayksiköitä kaukana suurista asutuskeskuksista. Laadukkaan vankeinhoidon ja osaavan henkilökunnan järjestäminen on näistä lähtökohdista haastavaa ja kallista. Useilla vangeilla on elämänhallinnassa monia ongelmia, joiden hoitamiseen tarvittaisiin tiivistä yhteistyötä muun muassa sote-palvelujen kanssa – mutta useilla alueilla, joilla vankilat sijaitsevat, palveluja on niukalti saatavilla.

– Yleinen havainto on, että vankilaan tulevat ihmiset ovat entistä huonommassa kunnossa. Sekä psyykkisen puolen että muiden terveydenhuoltopalvelujen pitäisi olla siis kunnossa, Leinonen sanoo.

Vankeinhoidon yksi keskeisiä tavoitteita on uusintarikollisuuden ehkäiseminen. Suomalaisista miesvangeista 37-60 prosenttia uusii rikoksen. Tehtävää siis riittää. Heikkenevät resurssit uhkaavat vankeinhoidon ydintä: yhteiskuntaan palaamista tukevia palveluja.

Paras tapa torjua rikollisuutta on panostaa ennaltaehkäisyyn: koulutukseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin ja taloudenhallintaan. Varhainen puuttuminen on sekä tarkoituksenmukaista että kustannustehokasta. Rikollisuuden poluille johtavat riskit tunnetaan ja usein riskialtteimmassa asemassa olevia nuoria myös tunnistetaan, mutta heidän tilanteeseensa ei ehditä tai pystytä riittävästi tarttumaan, vaikka tahtoa varmasti on. Rahapula on niilläkin sektoreilla. Vankeinhoito on kallista, mutta vielä kalliimpaa on se, että ihmiset päätyvät rikoskierteeseen, josta ei ole ulospääsyä.

Leinonen ei usko, että kriminaalipolitiikan kiristymisen ohessa olisi yhteiskunnassa tapahtunut sellaista asennemuutosta, että vangit laitetaan vain lusimaan ja unohdetaan vankien kuntoutus.

– Vankeja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Aina on myös niitä, joiden mielestä vangit tulisi vain säilyttää vankilassa ja käyttää laadukkaan vankeinhoidon resurssit muualle. On kuitenkin kaikkien etu, että vangeista pyritään pitämään sellaista huolta, että kun he vapautuvat ja palaavat yhteiskuntaan, he ovat paremmassa kunnossa kuin sinne mennessä.

(Juttu jatkuu infografiikan alla.)

Ministeri Leena Meren (ps.) pyynnöstä oikeusministeriö selvittää, olisiko mahdollista, että Suomi vuokraisi vankilapaikkoja ulkomailta. Ensisijaisesti on tarkoitus lähestyä Viroa, jonka kanssa Ruotsi on jo sopinut vuokrapaikoista.
Kansliapäällikkö Leinosen mukaan on aivan liian aikaista sanoa tällaisista suunnitelmista.

– Tässä taloudellisessa tilanteessa ja vankipaikkatarpeen yhä kasvaessa on kuitenkin vastuullista kääntää kaikki kivet, jotta tarkoituksenmukaisimmat toteutettavissa olevat ratkaisut löytyvät, Leinonen sanoo.

Ei esimerkiksi ole ollenkaan selvää, olisiko vankipaikka Virossa yhtään sen halvempi kuin Suomessa.

– On joka tapauksessa kiinnostava seurata, minkälaisia hyviä ja huonoja kokemuksia Ruotsi saa toiminnastaan. Tässä vaiheessa meillä ei ole ollut Viron kanssa mitään Ruotsin tyyppisiä keskusteluja. On keskusteltu lähinnä siitä, voitaisiinko Suomessa istuvia virolaisia vankeja siirtää Viroon rangaistustaan kärsimään.

Jos vankilapaikkoja alettaisiin laajemmin vuokrata, edessä olisi monenlaisia kysymyksiä muun muassa vangin oikeusturvasta. Suomalaisille vangeilla tuskin olisi suomenkielisiä vartijoita ja muita vankeinhoitoon kuuluvia palveluja. Myös vankien mahdollisuus tavata läheisiään ja pääseminen lomille tuomion loppupuolella olisivat ongelma, jos vankilapaikka olisi toisessa maassa.

– Virkamiespuolella tulevan suunnittelussa on tärkeä merkitys vankilassa suoritettavaa rangaistusta huomattavasti kustannustehokkaammilla vaihtoehtoisilla rangaistusmuodoilla, kuten niin sanotuilla pantarangaistuksilla. Poliitikkojen tehtävänä on päättää, mitä keinoja kulloinkin valitaan, mutta monenlaisia ratkaisuja tarvitaan kustannuspaineiden helpottamiseksi, Leinonen sanoo.

Ruotsi lähettää ensimmäiset vangit Viroon ensi vuoden keväällä.

– Moni muukin maa on ollut kiinnostunut vuokramaan vankilapaikkoja Virosta, mutta Ruotsi ehti ensin, kriminologi Miikka Vuorela sanoo.

– Rangaistuskäytäntöjen kovenemisen vuoksi Suomi joutuu rakentamaan lisää vankiloita tai vuokraamaan vankipaikkoja ulkomailta. Toivon, että rakennetaan lisää vankiloita, jos niitä täytyy pitää näin täytenä, eikä siirrytä menneiden aikojen kolonialismiin, jolloin vangit lähetettiin tuomiota kärsimään jonnekin ulkomaille.

Ruotsin uudistusten ajurina toimii ennen kaikkea jengirikollisuuden kasvu. Hallitus haluaa näyttää, että nyt kääritään hihat ja tehdään asiat kerralla.

– Ennustetaan, että Ruotsin vankiluku voi jopa kolminkertaistua vuoteen 2030 mennessä. Siitä aiheutuvat lisäkustannukset olisivat 1,5-2 miljardia euroa vuodessa. Eli Ruotsi joutuisikin käytännössä vuokraamaan vankilapaikkoja, jos suunnitellut kriminaalipolitiikan uudistukset ajetaan läpi. On vaikea kuvitella, että mikään vankilajärjestelmä voisi kestää sen, että vankiluku kolminkertaistuu viidessä vuodessa, Vuorela sanoo.

Ruotsissa on aina ollut pieni vankiluku, mutta lähitulevaisuudessa siellä voi olla yksi Euroopan korkeimmista vankiluvuista.

Suomessakin on puhuttu katuväkivallasta ja jengiytymisestä. Ruotsia pidetään varoittavana esimerkkinä.

– Ruotsissa jengirikollisuus on paljon pahempi ongelma kuin Suomessa. Ymmärrän että keskustelu käy kuumana, Vuorela sanoo.

– Jengirikollisuutta tutkineet eivät ole niinkään huolissaan jengirikollisuuden noususta Suomessa, mutta meillä julkisessa keskustelussa on paljon moraalipaniikkia. Ruotsissa tilanne on huomattavasti vaikeampi.

Tummista pilvistä huolimatta suomalainen vankeinhoito kerää kansainvälistä huomiota. Vaikka kotimaassa keskustelu kriminaalipolitiikan kiristymisestä aiheuttaa päänvaivaa, ulkomailla Suomea ylistetään yhä malliesimerkkinä inhimillisestä ja toimivasta järjestelmästä.

– Kansainvälisessä kirjallisuudessa Suomea on kutsuttu termillä beacon of tolerance, suvaitsevaisuuden majakka, Vuorela sanoo.

– Meitä kehutaan erityisesti järjestelmän inklusiivisuudesta eli siitä, miten hyvin se tukee yhteiskuntaan kiinnittymistä rangaistuksen jälkeen.

Tutkimuksissa Suomi on kärkisijoilla, kun arvioidaan vankeinhoidon kykyä ehkäistä syrjäytymistä ja lisätä osallisuutta. Suomi on vertailuissa ykkösenä, Espanjan kanssa, kun mitataan järjestelmän inklusiivisuutta – vastakohtana järjestelmille, jotka sysäävät ihmiset yhä kauemmas yhteiskunnasta.

– Kun käyn kansainvälisissä konferensseissa, brittikollegat ja amerikkalaiset tutkijat katsovat kateellisina, että teillä on asiat noin hyvin, Vuorela sanoo.
Suomella on uniikkia tietotaitoa, josta voisi olla myös vientituotteeksi.