Tästä eivät kaikki olleet samaa mieltä ja eräskin hoitaja neuvolassa tuimasti tokaisi, että eikös alle kolmivuotiaan lapsen paikka ole kotona eikä päiväkodissa.

Kansainvälisesti varhaiskasvatuksen arvostus on ollut nousussa jo pitkään. OECD-maat ovat ihmetelleet, että miten Suomessa varhaiskasvatukseen osallistumisprosentti on yksi OECD-maiden alhaisimpia ja miksi kaikkein tärkein vaihe meillä on maksullinen, kun muuten koulutusjärjestelmämme on maksuton. Suomessa varhaiskasvatuksen arvostus on onneksi noussut merkittävästi viime vuosina. Taustalla on neuro- ja käyttäytymistieteiden tuottama vahva tutkimusnäyttö varhaisvuosien ratkaisevasta merkityksestä ihmisen tulevaisuudelle.

Varhaiskasvatus on nähtävä lapsen oikeutena, ei systeeminä, joka olisi luotu vain lasten säilytyspaikaksi, jotta vanhemmat voivat käydä töissä. Jokaisella lapsella on oikeus saada tasa-arvoiset lähtökohdat elämäänsä. Lapsella on oikeus oppia, tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kokea itsensä tasavertaiseksi ryhmän jäseneksi. Lapsen on päästävä ympäristöön, jossa hän voi harjoittaa sosiaalisia taitojaan ja vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Nämä taidot eivät ole sisäsyntyisiä ja niitä voi harjoittaa vain toisten kanssa toimimalla.

Meidän on varmistettava, että päiväkodeissa on riittävästi ammattikasvattajia. Aikuisten vähyys näkyy päiväkodeissa vaaratilanteina, kuten lievinä tapaturmina, lasten välisenä väkivaltana ja karkaamisina. Jos lapsi ei saa turvaa ja huomiota aikuiselta tai aikuiset vaihtuvat jatkuvasti, se lisää lasten levottomuutta, itkuisuutta ja turvattomuuden tunnetta.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus on mielestäni palautettava koko maahan. Pedagogisesti toteutettua varhaiskasvatusta ei tule rajata erityisesti niiltä lapsilta, jotka sitä eniten tarvitsevat. Lisäksi keskustelua ja kokeiluja kaksivuotisesta esiopetuksesta on jatkettava.

Panostamalla lapsiimme antamalla heille vahvan alun elämän mittaiselle oppimispolulle, turvaamme koko yhteiskuntamme hyvinvoinnin ja menestyksen tulevaisuudessa.