Valmistuneesta kirjasta Ääripäät luen vastanneeni otsa kurtussa: ”Missä on todistettu, että oikeisto-vasemmisto-jako on menettänyt merkitystään?”. Trendit olivat minusta kulkeneet toiseen suuntaan suomalaisessa puoluepolitiikan koordinaatistossa.

En silti olisi uskonut tahdin yltyvän näin hurjaksi. Vaalikonevastauksista piirretään millimetrin tarkkoja graaffeja siitä, kuka on liikahtanut ja minkä verran oikeaan tai vasempaan.

Ikään kuin käytössä olisi standardoitu asteikko, samaan tapaan kuin metrille on mitta Pariisin museossa.

SAMA vaalitentti pani Kauppalehden päätoimittajan Arno Ahosniemen muistuttamaan, että SDP voitti eduskuntavaalit ”pienellä marginaalilla, ja tämän täpärän voiton turvin Marin yrittää väkisin kammeta enemmistöltään porvarillista Suomea radikaalisti vasemmalle”.

Väkisin? Ja onko siis olemassa jokin sellainen porvarillinen enemmistö, joka ohittaa viiden puolueen hallituskoalition eduskunnassa nauttiman 117 paikan enemmistön? Ilkeästi tulkiten tuollainen retoriikka muistuttaa lähinnä sotienvälistä Suomea.

Sopivampaa on toki siteerata Ahosniemen kolumnin jatkoa, jossa ”meidän pitää ratkaista koronakriisin jälkeiset ongelmat yhdessä”. Se on syytä muistaa myös demonisoitaessa vasemmistolaisuutta, mitä sillä eri yhteyksissä sitten tarkoitetaankaan.

Viime eduskuntavaalien myötä hallituspohja muuttui suurin piirtein niin paljon kuin se Suomessa voi ilman perussuomalaisten pääsyä valtaan. Pidin hyvänä, että äänestäminen sai näin selvää merkitystä.

Näkemys ei ollut puoluepoliittinen kannanotto, vaan toive edustuksellisen demokratian vahvistumisesta. Vaalien kautta voi vaikuttaa.

Mutta poliittinen järjestelmä jatkaa natisemistaan, eikä kyse ole vain käännöksen saranaksi joutuneesta keskustasta. Porvarien on yhtä vaikea niellä Sanna Marinin viisikkoa kuin punavihreillä Juha Sipilän troikkaa.

Asenteiden koveneminen näkyy ja kuuluu. Huonoa kierrettä ei ole hyvä jatkaa.