Toimituksen kommentit
1.3.2022 12:57 ・ Päivitetty: 1.3.2022 12:59
Venäjän pelko on viisauden alku?
Suomella on kylmän sodan ajoilta periytyvä ulko- ja turvallisuuspoliittisen yksimielisyyden perinne. Taloudesta ja sosiaalipolitiikasta saa julkisesti riidellä, mutta tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistontille kuuluvista ulkoasioista on tavattu olla samaa mieltä. Sopuisuuden perinne on luettavissa puolustusselonteoista, joiden sananmuotoja uudet kansanedustajat oppivat nopeasti toistelemaan.
Maanpuolustukseen ja Suomen liittoutumattomuuteen liittyvää konsensusta on tavattu pitää vahvuutena. Pienellä kansalla ei ole ollut suuren ja mahtavan naapurin varjossa varaa erimielisyyteen. Varsinkin kun naapurin, Neuvostoliiton ja Venäjän, otteet ovat muistuttaneet arvaamattomuudessaan lähisuhdeväkivaltaa. Välillä on oltu vihollisia, sitten taas ystäviä, mutta aina on haisteltu tuulia ja oltu varpaillaan.
Nyt olemme tilanteessa, jossa Euroopassa käydään Venäjän aloittamaa kansainvälisen oikeuden vastaista hyökkäyssotaa. Jo viiden päivän jälkeen on kuultu huhuja sotarikoksista, kuten siviilikohteiden pommituksista Ukrainan toiseksi suurimmassa kaupungissa Harkovassa.
Koko läntisen maailman suhde Venäjään on mennyt rikki. Sama koskee Suomea, joka on mukana EU:n historiallisen kovassa, mahdollisesti Venäjän talouden romahduttavassa pakoterintamassa. Poikkeuksellista on myös päätös sallia Suomen asevienti Ukrainaan.
Keskellä sotaa suomalaisten pitäisi keskustella sotilaallisesta liittoutumisesta. Miten se onnistuu, kun nimenomaan tästä aiheesta ei ole ollut tapana puhua? Tai on siitä kuultu näkemyksiä ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksentekohierarkian ulkopuolelta. Mitä alempana ulkopoliittisessa nokkimisjärjestyksessä Suomessa on, sitä enemmän on puhevapautta.
Kansanedustaja voi kokoomuksessa, vihreissä tai RKP:ssä sanoa kannattavansa Natoa. Takavuosina joku (Liisa Jaakonsaari) on sanonut saman ääneen SDP:ssä. Varmaan joku on sen todennut keskustassakin. Mutta yksittäiset menneisyyden puheenvuorot eivät vielä tee keskustelua.
Tasavallan presidentin tai pääministerin on mahdotonta kertoa henkilökohtaista Nato-kantaansa. Jokainen voi katsoa sen mistä tahansa Natoa käsittelevästä haastattelusta, joissa he toistavat Suomen virallisen, puolustusselontekoihin kirjatun Nato-option.
”Näyttääkö Vladimir Putinin Venäjä siltä, että sen toiminta on ennakoitavissa?”
Valtaosa hallituspuolueiden poliitikoista kunnioittaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon nokkimisjärjestystä ja vaikenee omista ajatuksistaan.
Vakaus, harkinta ja yksimielisyys voidaan ulkopolitiikassa korvata yhdellä ilmaisulla. Se on Sananlaskujen kirjasta tuttu Herran pelko, joka on suomalaisessa ulkopolitiikassa ollut aina Neuvostoliiton tai Venäjän pelkoa. Se on ollut meillä viisauden alku.
Presidentti Martti Ahtisaari kannatti avoimesti Natoon liittymistä. Ilmeisesti Venäjän muutos on tehnyt lopun ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvästä julkisesta yksityisajattelusta Suomen valtionjohdossa.
Natosta on vaikea keskustella vaikenemalla.
Näyttääkö Vladimir Putinin Venäjä siltä, että sen toiminta on ennakoitavissa? Auttaako siinä vakaus ja Nato-optio?
Ulkopoliittinen johto tietää parhaiten ja heillä on paras tilannekuva. Mutta valinta liittoutumisen suhteen on demokraattisessa järjestelmässä viime kädessä suomalaisten käsissä. Ja mikä tahansa valinta onkin, kannanmuodostus ilman avointa keskustelua on mahdotonta.
Nato-jäsenyyden avoin harkitseminen ja siitä käyty keskustelu saattaisivat avata oven Venäjän hybridivaikuttamiselle, mutta Nato-keskustelun välttäminen sen vuoksi perustuisi pelkoon. Olemme jo kokeilleet kevennettyä itsemääräämisoikeutta kylmän sodan vuosina, jolloin Neuvostoliitto ohjaili suomalaista sisäpolitiikkaa. Ei tekisi mieli kokeilla uudestaan.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.