Tänä keväänä on keskusteltu paljon siitä, miten tarkasti suomalaispoliitikot ovat ennustaneet Venäjän kehitystä tai kuinka aikaisin he ovat puhuneet viisaita tai hölmöyksiä sotilaallisesta liittoutumisesta.

Entisellä demarivaikuttajalla, nykyisellä sitoutumattomalla eläkeläisellä Ilkka-Christian Björklundilla on asiasta omakohtaisia kokemuksia.

Kansanedustaja (1972-1982, SKDL ja 1987-1991, SDP) ja aiempi Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeri Björklund oli 1990-luvulla ulkosuomalaisten etujärjestön Suomi-Seuran toiminnanjohtajana.

– Vuosikaudet vietin pari viikkoa vuodesta Venäjän provinsseissa, Petroskoista Jekaterinburgiin. Kun siellä ryystin kaalisoppaa paikallisten kanssa, sain hiukan toisenlaisen tuntuman maahan kuin ne Venäjä-osaajat, jotka hankkivat tietonsa isänniltään Moskovan ja Pietarin kaviaariravintoloissa, Björklund kertoo.

Tästä ei vain haluttu Suomessa 15-20 vuotta sitten kuulla. Virallisesti iloitsimme (esimerkiksi Saksan Gerhard Schröderin tavoin) Venäjän olevan matkalla kohti demokratiaa. Vasta Krimin valtaus 2014 havahdutti tajuamaan todellisuuden ja juhlapuheiden erot.

– Kun kauan ennen vuotta 2014 kuvasin täällä erilaisille tovereille ja kavereille kasvavan nationalistisen propagandan hidasta vaikutusta ihmismieliin ja tämän toiminnan systemaattisuutta, puheitani pidettiin parhaimmillaan alarmistisina, Björklund muistelee.

Kun Björklund kertoi päättäjätutuilleen, miten venäläisessä upseerikoulussa päntättiin kansallisprofeetta Aleksandr Duginin fantasioita Suomen liittämisestä Karjalan tasavaltaan ja Murmanskin oblastiin, vastaanotto oli vielä viileämpi.

– Taisin päästä jo kylähullun kirjoihin. Enkä ihmettele. Tällaista tietoa oli silloin vaikeata ottaa vastaan, Ilkka-Christian Björklund sanoo.

Venäjä-pessimismiä vierastettiin silloin tasapuolisesti oikealta vasemmalle, suuryritysten edustajista ulkopolitiikan ammattilaisiin asti.

POLITIIKAN piirien sietokyky loppui keväällä 2005. Björklund oli kirjoittanut Demokraatti-lehteen (tuolloin Uutispäivä Demari) kolumnin, jossa hän arveli että Paasikivi ja Kekkonen olisivat siinä maailmanajassa varmistaneet Suomen turvallisuuden ja vieneet maan Nato-jäseneksi.

Venäjä kun arvostaa vahvaa ja voimakasta vastapuolta, ja Björklundin mielestä Nato-Suomi olisi ollut vähemmän heikko ja häilyvä kumppani Venäjälle.

Teksti jäi hänen viimeiseksi Demokraatin kolumnikseen.

– Oli kuulemma tullut terveisiä jostain, Ilkka-Christian Björklund naurahtaa.

NYKYISEN Demokraatin toimituksen kollektiivisessa muistissa, saati arkistoissa ei ole virallista tietoa tapahtuneesta.

Emme tiedä, kuka päättäjä tuolloin olisi suivaantunut yksittäisestä julkaistusta kolumnista “terveisiin” asti. Vai oliko kyse lehden omasta itsesensuurista, normaalista kolumnistivuorojen uusimisesta vai mistä.

Suomessa oli vallassa Matti Vanhasen (kesk) ensimmäinen hallitus, ulkoministerinään Erkki Tuomioja (sd). Presidenttinä oli Tarja Halonen ja SDP:n puheenjohtajana vielä hetken aikaa Paavo Lipponen.

Vladimir Putin tuli vierailulle Naantalin Kultarantaan saman vuoden elokuussa. Suomen vuoden 2006 presidentinvaalien valmistelutkin olivat jo käynnissä.

Joka tapauksessa kolumniteksti tuntuu nyt jälkeenpäin arvioiden tasapuolisen ympäripyöreältä, eikä kovin radikaaliltakaan avaukselta – mutta ajan henki olikin silloin toisenlainen.

Björklund on julkisuudessa kertonut, ettei hän ole ollut enää vuosikausiin SDP:n jäsen. Hänen Venäjä-matkansakin päättyivät koronavuosiin, eikä hän aio niitä nyt sodan oloissa jatkaa.

– Suomenkin Venäjä-suhteet palautuvat kyllä, mutta siihen voi mennä pari sukupolvea. Se maa tarvitsee kokonaan erilaisen johdon, jota pitää myös osata seurata ja arvioida täällä realistisesti, Björklund pohtii.

Demokraatti uudelleenjulkaisee nyt I-C Björklundin huhtikuussa 2005 kirjoittaman kolumnitekstin, sellaisena kuin hän sen lehteen lähetti:

Vanhan paradoksin peilikuva

Hämmentävää on ollut seurata presidentinvaaliasetelmiin kytkettyä ulkopoliittista kinastelua. Tuntuu kuin kiistely väitetyistä tai todellisista erimielisyyksistä ulkopoliittisessa johdossa esim. EU:n ja YK:n roolista kriisien hallinnassa veisi huomion Suomen lähivuosien ulkopolitiikan ratkaisemattomista peruskysymyksistä.

NIIHIN luen suhteemme Venäjään, yhtä lailla sen lupaaviin mahdollisuuksiin kuin potentiaaliseen uhkaan. Se on ja pysyy kansallisena kohtalonkysymyksenä. Ajatus, että Suomi tulisi toimeen ilman omaa Venäjän-politiikkaa, on kovin lyhytnäköinen – etten sanoisi historiaton.

Kun kylmän sodan geopolitiikka asetti läntisen yhteistyön kehittymisen ehdoksi hyvät idänsuhteet, tämä suomalainen paradoksi näkyy nyt kääntyneen peilikuvakseen. Jotta voisimme syventää yhteistyötä Venäjän kanssa, jonka kehitys on ja pysyy arvaamattomana, Suomella pitää olla semmoinen side länteen, joka tekee tyhjäksi kaikki spekulaatiot.

Jos EU olisi lähtenyt laajentumisen sijasta syventämisen tielle, EU-jäsenyys kenties riittäisi. Nyt Natoon liittymisestä ei päästä yli eikä ympäri. Haluan luottaa ulkopoliittisen johtomme taitoon tuon ratkaisun täsmällisessä ajoittamisessa.

Mutta kun seuraa käynnissä olevaa turvallisuuspoliittista aprikointia kaikkien ulkopoliittisten eliittien ulkopuolelta, ei aina ymmärrä, mikä peli milloinkin on menossa. Julki lausuttu tai lausumaton olettamus tuntuu kuitenkin yhdistävän kaikkia ”virallisia” pohdiskelijoita.

Se on Venäjän kehityksen epävakaus ja arvaamattomuus. Mikä sitten ilmiselvästi erottaa, on näemmä eräänlainen koulukuntakysymys. Jotkut toivovat, että suhteiden mahdollinen kriisiytyminen viime kädessä olisi selvitettävissä maltillisen myöntyväisyyspolitiikan reseptein, joilla kylmän sodan oloissa menestyttiin.

Osaltani olen vakuuttunut siitä, että Natoon pitää liittyä silloin, kun kriisiä ei ole edes näköpiirissä. Luulenpa, että Paasikiven kokemuksilla ja Kekkosen konsteilla olisimme jo Natossa.

Venäjän vallankäyttäjät arvostavat vahvaa ja voimakasta vastapuolta. Naton jäsenenä Suomi on naapurille selkeästi uskottavampi kumppani kuin heikko ja häilyvä.

PAREMPAA kumppanuutta Venäjän kanssa tarvitaan kipeästi etenkin ympäristön ja talouden saralla, myös kulttuurin kentällä ja esim. rikollisuuden torjunnassa. Presidenttien suhteet tuntuvat toimivan. Mutta miten on muutoin?

Minne hävisi ”pohjoinen ulottuvuus” EU-politiikkamme painopisteenä?

9.4.2005, Ilkka-Christian Björklund, valtiotieteen lisensiaatti, Helsinki