Ensinnäkin Suomen sote ei ole rikki, vaan se on yksi maailman edullisimmista ja myös tehokkaimmista millä mittarilla tahansa mitaten. Sillä on myös uusimpien tutkimusten mukaan noin 90 % :n tuki, mikä lienee maailmanennätys. Sote menot ovat kasvaneet Suomessa maltillisesti samalla kun tuottavuus on noussut merkittävästi erityisesti erikoissairaanhoidossa. Sote toimintojen tuottavuuden mittaus on kehittynyt ja ottaa jo huomioon toimintakyvyn ja vaikkapa sairaalatoiminnan DRG – muutokset. Ne ovat kyllä VM:ssäkin tiedossa.

Toinen on vaatimus tilaajan ja tuottajan eriyttämisestä, jollaista ei enää ole missään – jopa Britanniassa siitä on luovuttu. Kaikissa pohjoismaissa tietenkin julkisella toimijalla on ensisijainen vastuu ja se kontrollinsa puitteissa kehittää vallinnanvapausmalleja, palveluseteleitä, ostopalveluja, listautumista jne. Näin tapahtuu esimerkiksi Ruotsissa. Jostain syystä Suomessa on päädytty siihen, että julkisen ja yksityisen toimijan tulisi olla samalla viivalla, vaikka sellainen ajattelu on ihan menneen maailman meininkiä- kumppanuuspohjaiseen näkemykseen on käytännössä jo siirrytty kaikkialla.

Kolmas kokonaisuus on itse sote- malli, jollaista ei myöskään ole missään maailmassa. Maailman suuri trendi on lähipalveluiden järjestäminen lähellä ihmistä ja erityispalveluiden keskittäminen. Näin toimitaan vaikkapa Ruotsissa ja Tanskassa. Toimijoiden välille rakennetaan kannustimia ja pyritään siihen, että vaikkapa sairaalatoiminta on tehokkaassa käytössä samalla kun paikallisdemokratiaa vahvistetaan. Tätä kutsutaan toiminnalliseksi integraatioksi.

Meillä taas on lähdetty siitä, että kun toiminnot laitetaan samaan hallintoon, siitä syntyy jotain uutta ja ihmeellistä. Sitä kutsutaan hallinnolliseksi integraatioksi.

VM:n usko siihen, että alueet kykenevät maailman ehkä edullisinta terveydenhuoltojärjestelmää viilaamaan miljardeja, osoittaa täydellistä irtautumista reaalimaailmasta varsinkin, kun kannustimet ovat olemattomat. Tietenkin yksityisille toimijoille kelpaa lähes 6 miljardin euron siirto julkiselta yksityiselle. Sen autuaaksi tekevään voimaan ei maailmalta löydy ainoatakaan esimerkkiä. Kun terveydenhuollossa kysyntä on rajaton, lisääntyvä tarjonta nostaa automaattisesti menoja. Siksi tarvitaan merkittävää julkista tuotantoa ja kustannusten kontrollia. Suomenkin kansalaisilla on vielä toistaiseksi oikeus terveysipalveluihin silloinkin, kun mahdollisen maakunnan rahat loppuvat – vai käynnistetäänkö sitten lisäbudjettineuvottelut?

Maakunnilla siis ei olisi tasetta, sen rahoitushuolto ja kassanhallinta on ratkaisematta – samoin kuin vaikkapa Maakuntien tilakeskuksen pääomahuolto – millä vakuuksilla se on menossa lainamarkkinoille?

Näiden lisäksi tulevat henkilöstösiirrot, eläkekysymykset ja EU-asiat. On päivänselvää, että edessä olisi totaalinen kaaos ja vuosien ylimenokausi, jonka aikana sitten ”korjattaisiin virheitä”. Samalla siis hyvin toimivat kokonaisuudet, kuten Eksote, HUS ym. jouduttaisiin lakkauttamaan puhumattakaan kuntien vastuulla olevista vanhus- asumis- ja muista lähipalveluista. Vuosien ja vuosikymmenten kehitys, jota joka päivä ns. kentällä tehdään, ollaan laittamassa sivuun ja roskakoriin. Kunnilta jopa lainsäädännöllä kiellettäisiin niiden osaamisen keskeinen kokonaisuus, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuottaminen.

Kestävyysvajelaskelmat ovat oma lukunsa ja niillä voidaan tehdä politiikkaa kymmenien vuosien päähän ihan kuinka halutaan. Tanskassa on laskettu, että kansalaiset keskimäärin ovat nettoveronmaksajia aina 75 ikävuoteen saakka. Viimeiset pari vuotta ratkaisevat menopaineet. Kun keski-ikä nousee ja ikäihmisten toimintakyky paranee, myös laskelmia olisi syytä päivittää. Nyt ne ovat lähinnä kymmenien vuosien päähän ulottuvia päivän politiikan välineitä, joiden osumatarkkuutta kukaan ei voi kuin arvata.

Lähtökohtaisesti niin valtio kuin maakunnat ovat alijäämäisiä, kun taas kuntatalous on voimakkaan ylijäämäinen. Viime vuoden tuloskin oli yli miljardin plussaa, joka siirretään taseeseen vahvistamaan ennestään positiivista kuntataloutta. Kunnat eivät myöskään ota syömävelkaa, vaan panostavat lainarahalla kasvua ja työllisyyttä tukeviin investointeihin. Valtion velanotto sen sijaan kohdistuu pääosin ns. syömävelkaan.

Nyt siis kansalaisten keskeisten palvelujen rahoitus siirrettäisiin ylijäämätaloudesta, eli kuntataloudesta, alijäämätalouden, eli valtion talouden vastuulle – ei järjen hiventäkään.

Kasvun ja työllisyyden kannalta keskeiset kaupunkiseudut eivät tarvitse esitettyä sote- uudistusta. Ne kykenevät nämä ja näihin läheisesti liittyvät työllisyyspalvelut hoitamaan aivan hyvin ja tuloksellisesti. Pienille kunnille tilanne on toinen. Kenen ehdoilla tätä megauudistusta tehdään?

Jos sote – uudistus toteutuu, Suomesta tulee näillä leveysasteilla ensimmäinen maa sitten Neuvostoliiton kaatumisen, jossa valtio vastaa vaikkapa vanhusten kotipalvelusta ja neuvolatoiminnasta. Siksikin se on torjuttava jo lähtökohdiltaan täysin pohjoismaiseen hyvinvointimalliin sopimattomana.

Reijo Vuorento

HUS, Helsinki