Kjell Westön uusi romaani auraa pitkän tien 1960-luvun lopulta tähän hetkeen saakka.

Romaani kertoo Rabellien suvun tarinaa. Kuva saa heijastumansa taivaan väreistä: rikinkeltainen kauneus ja tunnelma, lämmin värikkyys ja romanttinen houkuttavuus sekä lopulta myrkyllisyys on osuva lavaste tarinalle.

Minäkertoja on menestysromaanin kirjoittanut kirjailija. Hän on nuorena poikana tutustunut kesäpaikassaan naapurin kartanon liki samanikäiseen poikaan, Alexiin, sekä tämän pikkusiskoon Stellaan. Ystävyys alkaa, mutta ei ehdoitta.
Ihmisten pyrinnöt kohti onnea ja menestystä ovat kautta aikojen olleet sidottuja lähtökohtiinsa ja mahdollisuuksiinsa. Kertojan perheen keskiluokkaisen niukka mutta toivorikas elämänmeno ja Rabellien yläluokkaisen itsestäänselvä vauraus kulkevat omia polkujaan. Menestyksen ja vahvuuden rinnalla kulkevat tappiot, murheet ja heikkoudet sen sijaan osuvat kaikille.

Kjell Westö:

Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen)

Suomennos Laura Beck

Otava 2017, 459 s.

Poikien kasvaessa kiinnostus tyttöjä kohtaan lisääntyy. Kirjailija aloittaa siinä pitkän kertomuksen Stellasta ja suhteestaan häneen. Elämä seksuaalisesta heräämisestä yltiöpäiseen rakastumiseen ja rakasteluihin, kohti aikuista suhdetta on antava ja koetteleva. Heiluriliikettä eroissa ja palaamisissa riittää vuosikymmeniksi.

Mutta että elämän kukoistuksen rinnalla on myös muuta, käy tarinan minäkertojalle yhä selvemmäksi. Ensin kartanosta huokui näyttävä dekadentti asenne, varakkuuden tuoma vapauden tunne ja isot elkeet. Sitten tulivat arjen taistelut ja tappiot. Ja jono jatkuu: kovuus, häikäilemättömyys ja loukkaavuus ovat kuin Rabellien henkilökohtaisia luontaisetuja. Ja hännänpäässä ovat häpeä, paljastuminen ja syvät syöverit, elämän varjot, suru ja sairaus. Murroksia ja haurautta on, peitteli sitä tai ei.

Aikuistuvan minäkertojan ja muiden välisissä keskusteluissa sanan säilä lyö välillä säälimättä, keskustelut käyvät syvältä, asiat avataan pohjia myöten. Dialogi toimii erinomaisesti.

Mutta ei Rikinkeltainen taivas ole pelkästään raakaa taistelua, kiukkua ja ylimielisyyttä. Herkimmässä päässä kaiken yllä leijuu ”kimallus” ja tuntuu ”tuulen suloinen hipaisu poskella”. Tarinassa on sen tummista pilvistä huolimatta ajoittaista, hellän freeesiä pisarointia.

Kertojan luonne paljastuu rinnan tarinan muiden henkilöiden. Samalla aukeaa se, miten kirjoittamisen tuska ja yksinäinen eristäytyminen käy mielen päälle ja aukeavat myös ammatin tarjoamat onnen hetket.
Pienistä puron uomista syntyy tarinan virta. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sysäyksestä käy lausahdus: ”Haavoittuvuuden ja tyhjyyden yhdistelmä tekee nuorista kasvoista viehättävät, se että on kirjoittamaton lehti, itsekeskeinen ja hauras.”

Päättäväistä kerrontaa hyvällä rytmillä

Westö kirjoittaa tarkasti mutta ei kuivan teknisesti, päättäväisyys on levollisissa käsissä. Tekijällä on vastaansanomaton kyky luonnehtia henkilöitään. Kuvat piirtyvät kärkevinä ja turhia laventelematta. Kirjassa on kantavan jännitteinen rakenne. Vuosikymmenet vaihtuvat notkeasti, tapahtumat eivät laahaa, rytmi on kerkeä. Kohtaukset ovat sekä paljastavia että odotuttavat itseään, että mielenkiinto säilyy.

Romaanin loppukiihdytys aggressioineen on pelottava. Nuorten väkivallan suora, henkinen ja fyysinen silmittömyys kertoo kulttuurin muuttuneesta tilasta.

Kirjailijan ratkaisu liittää alku ja päätös toisiinsa kuroo tarinan sekä tiiviisti että herätellen yhteen. Myrkyllisyys ja idylli, uhkakuvat ja haaveet taistelevat paikasta ihmisen mielessä.
Rikinkeltainen taivas on sukupolviromaani, se on kipeä rakkausromaani. Se on lähihistorian avoin ikkuna sekä pistävä zoomaus suomenruotsalaisen kulttuurin ja luokkajaon henkeen. Romaani on vaativan toiveikas omassa ahdingossaan ja koettelevuudessaan.

Kjell Westö on palannut proosan podiumille.

Matti Saurama