VALIKKO

Pääkirjoitus

Demokraatti

Trumpin äänestäjien niputtaminen vain taantuneiden teollisuuspaikkakuntien punaniskoiksi on väärä kärjistys

Donald Trump, brexit, jytky. Demokratiaa, rehelliset vaalit – ja peiliin katsomisen paikka häviäjille. Toiveet ja analyysi menivät sekaisin ennen vaaleja. Nyt Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen tuntuvat menneen sekaisin realismi ja kauhuskenaariot.

Äänestäjille on tarjottu sitä, mitä he haluavat kuulla. Välittämättä siitä, kuinka kaukana se on totuudesta. Sitä sanotaan populismiksi. Sillä saatiin Atlantin molemmin puolin liikkeelle äänestäjiä, jotka ovat pettyneet elämäntilanteeseensa, ja joille tarjottiin muutosta, joskin epärealistista. Tämän huomasivat myös populismilla pelanneet voittajat.

Britanniassa brexitiä kiivaimmin ajaneet siirtyivät syrjään, kun puheista olisi pitänyt ottaa vastuu. Yhdysvalloissa Trump on pyöristellyt kovia puheitaan.

Niin sanottu poliittinen eliitti, perinteiset poliittiset toimijat, eivät halunneet uskoa, että populistisilla puheilla, valheella ja vihalla höystettynä, voisi voittaa vaalit. Samalla niiltä on jäänyt liian vähälle huomiolle äänestäjien muutoksenhalu ja huoli tulevaisuudesta. Tässä tilanteessa tieto ei ollut valtaa vaan tietämättömyydeltä saatiin valta.

Trump osasi valita oikeat teemat, joilla äänestäjät saatiin liikkeelle. Tosin Trumpin omakin tietämys hänen tehtäviinsä kuuluvista asioista on iso kysymysmerkki.

Seuraavaksi demokratiaa testataan ensi vuonna Hollannin parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa.

Yhdysvalloissa Trumpin äänestäjien niputtaminen vain taantuneiden teollisuuspaikkakuntien punaniskoiksi on väärä kärjistys. Selvitysten mukaan Trump sai paljon ääniä esimerkiksi hyvin koulutetuilta ja varakkailta sekä yllättäen myös naisilta. Populismi on pelottava voima, jos sillä kiihottamalla saadaan suuret joukot liikkeelle.

Historia harvoin kai toistaa itseään, etenkään kirjaimellisesti, mutta jonkinlaisia yhtymäkohtia ja kaaria sieltä löytyy. Maailmanhistorian suurimpia populistiliikkeitä taisi olla Saksassa 1930-luvulla valtaansa nopeasti kasvattanut kansallissosialismi.

Euroopassa puhaltavat taas äärioikeistolaiset tuulet ja nationalismi. EU ja yhteinen Eurooppa natisee. Seuraavaksi demokratiaa testataan ensi vuonna Hollannin parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa.

Hollannissa Geert Wildersin johtama vapauspuolue vetää muun muassa äärimmäisen tiukkaa maahanmuuttajavastaista politiikkaa. Ranskassa Trumpin voitto voi parantaa merkittävästi Ranskan äärioikeistolaisen kansallisen rintaman johtajan Marine Le Penin mahdollisuuksia presidentivaaleissa. Nationalismilla ratsastava Le Pen on jo nimennyt itsensä Madame Frexitiksi.

Politiikassa toimivien pitää nykyisessä tilanteessa terästäytyä ja miettiä, miksi heidän viestinsä ei mene läpi. Ja miettiä miksi tosiasioita vääristelevä viesti vetoaa äänestäjiin.

Pääkirjoitus

Pitäisikö puheenjohtaja Antti Lindtmanin rähjätä eduskunnassa enemmän – ja mihin se johtaisi?

Demarien sisäinen räyhänoppositio kipuilee Antti Lindtmanin puoluejohtamistapoja – tajuamatta että vanhanaikaisesta management by perkele -ihailusta on jo yrityselämässäkin luovuttu.

Ilta-Sanomien mukaan SDP:n sisällä pihisee pieni oppositio puheenjohtaja Antti Lindtmanin toimintatapoja vastaan. Puolueen syväkurkut olisivat lehtijuttujen mukaan halunneet Lindtmanin tukevan “voimakkaammin” talven poliittisia lakkoja ja esiintyvän muutenkin räyhäkkäämmin.

Millainen mekastus sitten riittäisi, sitä arvostelijat eivät ole osanneet sanoa. Asia-argumenteilla operoiminen, jota Lindtman on tälläkin viikolla eduskuntakeskusteluissa tehnyt, ei rähjäämisen kannattajia kuitenkaan lämmitä.

Ei, vaikka uusimmassa huhtikuun mielipidemittauksessa SDP oli puolueiden kannatuskärjessä.

DEMARIEN sisäinen nokittelu on yhtä varma kevään merkki kuin valkoposkihanhien saapuminen, ja jälkikin on usein yhtä sottaista.

Puolueen lähihistoriasta löytyy täpäriä johtajuusvaaleja, voimakkaasti ay-liikkeeseen tukeutuvia poliitikkoja, pelurimaisia riidankylv… anteeksi, tinkimättömiä ihmisiä – ja nyt varsinkin edellisen puheenjohtajan Sanna Marinin kaltaisen rocktähti-ilmiön kaipaajia.

Menneisyyden haikailussa piileekin yksi juurisyy SDP:n tämänhetkiseen tilaan. Karismaattisen puheenjohtajan valtava maailmansuosio tuuditti monet hänen lähipiirinsä ihmiset ajattelemaan, ettei politiikan linjanvedoilla ole niin suurta merkitystä.

Vastustajien jauhottaminen somessa ei voi eikä saa olla järkevän poliittisen toiminnan mittari.

Ei tarvinnut tehdä vaikeita yhteiskunnallisia avauksia, koska miljoonan instaseuraajan pääministeri takaisi kuitenkin vaaleissa menestystä. Kärjistäen pomon peesaaminen riitti.

TÄMÄ TOIMIKIN siihen asti, kunnes äänestäjät valitsivat toisin, ja Sanna Marin päätti ansaitusti jatkaa elämäänsä päivänpolitiikan ulkopuolella.

Lopputuloksen voi ilmaista musiikkivertauksin: SDP:lle kävi kuin stadionkeikkabändille, jonka juhlittu solisti lähteekin soolouralle.

Ei sekään tarkoita, että bändin taidot katoaisivat mihinkään. Soittihan rautalankayhtye Agentskin nyt Maustetyttöjen kanssa ihan yhtä hyvin kuin Baddingin, Topi Sorsakosken, Jorma Kääriäisen ja Ville Valonkin jälkeen.

Silti keikoilla näkee aina happamia rockpoliiseja, joiden mielestä uusi solisti joko pilaa kaiken tai ei ainakaan kuulosta yhtä vetävältä kuin aiemmat.

PUOLUEIDEN ei kuitenkaan pidä toimia musiikkibisneksen tai tähtikultin tavoin, ja jäädä kaihoamaan takavuosien loistokkaita hetkiä.

On kohtuutonta nurista selän takana Lindtmanille siitä, ettei hän toimi julkisuudessa kuin Marin – tai Antti Rinne. Tai huudella paheksuen puskista, ettei hän lähde teatraalisiin somepöyristelyihin ja huuda televisio-ohjelmissa sormi pystyssä.

Suuryrityksiäkään ei enää johdeta pinnallisella management by perkele -räyhäämisellä. Vastustajien jauhottaminen somessa ei voi eikä saa olla järkevän poliittisen toiminnan mittari.

Joka tällaista vaatii, ei ole ymmärtänyt millaista poliittista vastuunkantoa Suomi tässä kriisien ajassa päättäjiltään tarvitsee. Populistisia mekastajia ja draamakuninkaallisia meillä on jo eduskunnassa, hallituksessa ja oppositiossa ihan tarpeeksi.

Käytännönläheisistä, sivistyneesti käyttäytyvistä järkipoliitikoista sen sijaan tuntuu olevan välillä pulaa.

Eduskunnan täysistunto

Kansanedustaja Antti Lindtman (sdp) eduskunnan täysistunnossa Helsingissä 16. huhtikuuta 2024.

Pääkirjoitus

Miksi SDP epäonnistui presidentinvaaleissa – mikä nyt meni yhtä pieleen kuin edellisillä kerroilla?

Itsekritiikin ja jälkiviisastelun ero on hiuksenhieno. Mutta mitä SDP olisi hävinnyt, jos puolue ei olisi asettanut omaa presidenttiehdokasta?

Aloitetaan kehuilla: presidentinvaaleissa lopputulos oli niin SDP:n kuin muidenkin puolueiden kannalta hyvä. Keskeiset ehdokkaat kampanjoivat siististi ja reilusti, suomalainen demokratia näytti toimivuutensa.

Nyt kun vallanvaihto suurten ikäluokkien Sauli Niinistön ja peruskoulun kasvatin Alexander Stubbin välillä virallisesti tapahtuu, Suomi saa perjantaina tähän maailmantilanteeseen hyvin sopivan kansainvälisen, arvoliberaalin uuden presidentin.

ITSEKRITIIKILLE on silti nimenomaan SDP:ssa tarvetta, samoin rohkeudelle tunnistaa virheitä – jotta niistä voidaan ottaa opiksi.

SDP epäonnistui vaaleissa, vaikka ehdokas Jutta Urpilainen tiedettiin yli puoluerajojen osaavaksi, pidetyksi ja äärimmäisen päteväksi poliitikoksi.

Ikävä kyllä kiva ja päteväkin ihminen hautautuu helposti EU:n kulisseihin, eikä pysy kotimaansa äänestäjäkunnan mielissä.

SDP arvioi väärin komissaaripestin julkisuusarvon, ja kampanjaan nuorisokulmaksi, sivujuonteeksi keksitty Barbie-teemakin vaikutti päälleliimatulta.

Vaalien lopputulos osoitti, että äänestäjäkunta halusi nyt jotain ihan muuta kuin hätäisesti keksittyjä uusia imagoja. Jopa perinteiset demarien äänestäjät toimivat näin, eivätkä tukeneet “omaa” ehdokastaan.

TOIKO KAMPANJA puolueelle edes sitä kaivattua näkyvyyttä? SDP linjasi jo viime kesänä ennen puoluejohtovaihdoksiaan, että oma presidenttiehdokas on välttämätön siksi, että hän pystyy koko syksyn ajan pitämään esillä puolueen keskeisiä aatteita ja arvoja.

Tämä toive pitkästä julkisuudessa olosta kaatui jo lähdössä, koska ehdokas ei työesteidensä takia kampanjoinut kuin vasta joulukuusta alkaen.

Ymmärrän silti perusajatuksen hyvin. Mediatalojen järjestämät vaalipaneelit, maakuntakiertueet ja televisiokeskustelut ovat valtavan arvokasta mainosaikaa. Samanlaisen medianäkyvyyden ostaminen kaupallisilta markkinoilta tulisi kalliiksi, eikä olisi lainkaan näin tehokasta.

Silti kaikki markkinoiminen on valintoja.

Ollaan siis rehellisiä: SDP olisi saanut paljon pidempikestoista näkyvyyttä aatteilleen, jos se olisi sijoittanut parin kuukauden kampanjassa palaneet liki 800 000 euroa vaikka Demokraatin toimituksen vahvistamiseen.

Tämä on sitä epäreilua jälkiviisastelua, mutta näin mediamaailma toimii: hetkellisellä vaalinäkyvyydellä ja pitkäaikaisella vaikuttavuudella on suuri ero.

PUOLUEELTA puuttui viime kesänä rohkeutta ajatella boksien ulkopuolelta. Presidentti ei Suomessa ole puoluepoliittinen hahmo, eikä presidentiksi päästä ilman aitoa kansan syvistä riveistä lähtevää nostetta.

Kyllä ne toistuvat rökälehäviötkin tuovat mainehaittoja.

Jos omista joukoista ei luontevasti tällaista ehdokasta löydy, on paljon rohkeampaa ja viisasta niellä kuviteltu “arvovaltatappio” ja jättää vaalit väliin. Nimittäin kyllä ne toistuvat rökälehäviötkin tuovat mainehaittoja.

SIKSI pelkällä panos-tuotos -suhteella laskettuna näiden presidentinvaalien selkein voittaja oli RKP. Puolue uskalsi olla asettamatta omaa ehdokastaan toivottomaan kilpailutilanteeseen, säästi vaalikassaansa eurovaaleja varten – ja sai silti presidentiksi suomenruotsalaisen ihmisen. Grattis ja hatunnosto!

Kyllä, RKP:n puoluekannatus on presidentinvaalien jälkeen laskenut ennätysalhaalle. Mutta siihen vaikuttavat vaaleja enemmän perussuomalaisten kyljessä hallituksessa tehdyt ryhdittömät kompromissit ja monien eettisten periaatteiden myyminen.

Tämä onkin tärkeää muistaa. Jokaisen puolueen päätehtävä on kuitenkin yhteisten asioiden hoitaminen omien aatteiden mukaisesti.

Yksittäisissä henkilövaaleissa pärjääminen tulee tärkeysjärjestyksessä aika kaukana tämän takana.

Presidentinvaalien hylätyt äänestyslaput

Presidentinvaalien toisen kierroksen hylättyjä äänestyslappuja Kallion virastotalossa Helsingissä 12. helmikuuta 2024.

Pääkirjoitus

Näistä syistä Riikka Purra ei ole Suomen Thatcher – vaikka persujen imagotohtorit haluavatkin niin väittää

Monilla 1980-luvulla eläneillä on joku käsitys Margaret Thatcherista (1925-2013), Britannian pääministeristä joka antoi nimensä thatcherismina tunnetulle talousajattelulle. Useimmat silti tietävät hänestä vain nimen, ja siksi hänen maineellaan voi huoletta ratsastaa.

Maggie on nimittäin noussut muotiin meilläkin: perussuomalaiset rakentavat valtiovarainministeri Riikka Purralle Thatcher-imagoa.

Tässä kaanonissa Thatcher-Purra on rautarouva, joka siivoaa tehottoman julkisen talouden, yksityistää yhteiskunnan palvelut ja katkaisee valtion holtittoman velaksi elämisen.

Hän murtaa ay-liikkeen vallan antamalla keskeisten suurliittojen lakkokassojen tyhjentyä vaikka kuukausien työnseisauksissa. Hän keventää suurituloisten verotusta, ja innostaa rikkaita rikastumaan entisestään, lisäten valtaapitävien ja sitä kautta koko maan hyvinvointia.

KOSKA brittiläisen imperiumin talous lähti 1980-luvulla tällä koirakoululla kohisten kasvuun, persujen spin doctorit vihjaavat, että samaa tekevät Purran lisäsopeutukset Suomellekin.

Samalla jätetään mukavasti kertomatta, mitä Thatcherin malli todellisuudessa aiheutti perussuomalaisten äänestäjien kaltaisille duunariportaan ja maakuntien briteille.

Heille kasvun hintana oli tuolloin työttömyyden valtava nousu, pakonomaisella yksityistämisellä aikaansaatu julkisten palveluiden laadun mureneminen, kansalaisten alueellinen jakautuminen eteläisiin voittajiin ja pohjoisiin häviäjiín.

Pahimmillaan Britanniassa oli Thatcherin pääministerikaudella (1979-1990) työtä vailla kolme miljoonaa ihmistä. Heidän syrjäytymisensä kierre periytyy nykyisillekin sukupolville.

Paikallisdemokratiallakin pyyhittiin pöytää: Thatcher inhosi labour-johtoista Lontoon kaupunginvaltuustoa niin paljon, että pilkkoi mieluummin pääkaupungin hallinnon kymmeniin tehottomiin pikkukuntiin, sotehimmelin tavoin.

TALOUSIHME onnistui Thatcherille, koska savupiippualojen alasajon vastineeksi rahamarkkinat vapautettiin. Lontoon Citystä kasvoi maailman rahoitus- ja sijoitustoiminnan säätelemätön keskus, ja sinne tulvineista puhtaista ja likaisista miljardeista valui valtiollekin elvytysrahaa.

Tällaista sampoa ei Suomeen ole tulossa, eikä Pohjanmeren öljylöytöjen kaltaisia uusia energianlähteitäkään meillä näy.

Harva muistaa, miten ja miksi Thatcher syrjäytyi brittikonservatiivien puoluejohtajuudesta 1990.

Vapaan keinottelun tuomat valuutta- ja pankkikriisit ajoivat maan talouden ruvelle. Punta ajautui kaaokseen – kuten Suomen markkakin – ja Britannia laman kouriin.

Siitä noustiin vasta työväenpuolueen Tony Blairin valtakaudella vuodesta 1997 alkaen.

RIIKKA PURRALLA on toki samoja linjauksia kuin Thatcherilla. Purrakin vieroksuu politiikassa turhaa empaattisuutta.

Thatcherkin vastusti maahanmuuttoa “meille liian kaukaisista kulttuureista”.

Erojakin on: Natsi-Saksan uhkaa lapsena kokenut Thatcher suhtautui jyrkän paheksuvasti äärioikeistolaisuuteen, eikä hän sallinut puoluetovereilleen edes vitsailua fasismin käsitteillä.

Kun Riikka Purra leikkaa vähäosaisilta vaalipuheidensa vastaisesti, sitä ei tee “Suomen Thatcher“, vaan ihan tavallinen, äänestäjänsä pettävä populistipoliitikko.

Silti suomalaisen poliitikon rinnastaminen ulkomaisiin historiajulkkiksiin on väsynyt imagotemppu, jolla peitellään kotimaisen politiikan onttouksia ja takinkääntöjä.

Kun Riikka Purra leikkaa vähäosaisilta vaalipuheidensa vastaisesti, sitä ei tee “Suomen Thatcher“, vaan ihan tavallinen, äänestäjänsä pettävä populistipoliitikko.

Thatcher-patsas Falklandin saarilla

Pääkirjoitus

Puolustusministeri teki ratkaisevan virheen: Reservistä eroamisen kielto murentaisi maanpuolustushalua

Reservinkieltäytymisestä rankaiseminen vaarantaisi Suomen tärkeimmän puolustuslinjan: kansalaisten oikeuden omantunnonvapauteen ja vakaumukseensa.

Tähän asti varsin onnistuneesti tehtäväänsä hoitanut puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) teki tällä viikolla ensimmäisen ison puolustuspoliittisen virhearvionsa.

Ministeri sanoi Kyrönmaa-lehdessä julkaistussa haastattelussaan haluavansa kieltää reservistä eroamisen. Perusteluina oli muun muassa Suomen sodanajan pelotteen tai pidäkkeen vaarantuminen, sekä oudompana väitteenä aseistakieltäytyjien käyttö Venäjän propagandassa.

Häkkäsen logiikalla reservistä eroavat – hänen termillään “karkaajat” ovat pelkureita tai lintsareita, jotka pitää pakottaa takaisin riviin, ettei Venäjä luule suomalaisten alkaneen pelätä sotimista.

On totta, että ikäluokkien pienentyessä Suomella ei nykyjärjestelmällään ole varaa joukkoeroamisiin armeijasta. Nykyinen 280 000 sotilaan sijoitettu reservi vaatii mahdollisimman monen suomalaisen mukanaoloa.

MINISTERI ei siten ole tilannekuvassaan ja huolissaan missään nimessä väärässä.

Mutta hänen korjausehdotuksensa asiaan on psykologisesti erittäin vaarallinen ja virheellinen, ja lähestyy ongelmaa väärällä tavalla rankaisun kautta.

Venäjän Ukraina-hyökkäys lisäsi varmasti joidenkin suomalaisten reserviläisten pelkoja. Vuonna 2022 täydennyspalvelukseen eli sivariin hakikin ennätykselliset yli 3800 ihmistä. Myös Nato-jäsenyyden vastustajia on sittemmin halunnut eroon maanpuolustuksesta. Iltalehden hankkimien tietojen mukaan viime vuonna joukoista poistui runsaat 1600 reserviläistä.

Kuinka monella eronneella on ollut niin sanottu sodanajan sijoitus eli joku korvaamaton tehtävä kriisiajan Suomessa?

Puolustusvoimat ei ole kuitenkaan turvaluokituksiinsa vedoten kertonut, kuinka monella eronneella on ollut sodanajan sijoitus eli joku korvaamaton tehtävä kriisiajan Suomessa.

PALJASTAN nyt sotasalaisuuden eli valistuneen arvioni: ei kovinkaan monella.

Suomen puolustus tai pelote ei näihin lähtijämääriin kaadu. Jos kaatuisi, silloin valmiutemme olisi todella huonossa jamassa.

Aikoinaan kriisinhallintatehtävissä opin itsekin tärkeän periaatteen: vetämätön tai motivoitumaton sotilas ei ole ikinä “tyhjää parempi”. Päinvastoin, vasten tahtoaan mukana raahattava ihminen saattaa olla hengenvaaraksi palveluskavereilleen.

Emme tiedä, kenellä reservinkieltäytyjistä olisi muutenkaan halua auttaa kanssaihmisiään poikkeusoloissa.

En luultavasti mene tässäkään arvauksessani pieleen: joillakin on. Varmasti esimerkiksi jotkut nyt sotilastehtävistä luopuneet reserviläisnaiset ovat päättäneet valita mieluummin lastensa varjelemisen.

Voi hyvin olla, että iso osa lähtijöiden joukosta häipyisi kaikissa kriisitilanteessa takavasemmalle ja laistaisi velvollisuuksistaan.

Aseistakieltäytymiseen heillä on silti täysi oikeus. Perustuslaki takaa jokaiselle suomalaiselle omantunnonvapauden. Jokainen ase- tai aseettoman palveluksen suorittanut voi halutessaan erota reservistä vakaumuksensa takia.

Vakaumuksen laatua tai syvyyttä ei oikeusvaltiossa kysytä – eikä pidäkään kysyä. Pelkokin tai omien rajoitustensa tiedostaminen voi olla osa vakaumuksen muuttumisen syitä, ja sen tajuaminen on tärkeää lähinnä vain ihmiselle itselleen.

(Jokaista kansalaista koskevan maanpuolustusvelvollisuuden laiminlyönnistä, lähimmäisten heitteillejätöstä tai onnettomuuksissa auttamatta jättämisestä sen sijaan voi ihmisiä rankaista, etenkin kriisiaikana, mutta se on toinen asia.)

KIELTÄYTYJIÄ suurempi ja akuutimpi ongelma valtion kokonaisturvallisuuden kannalta on se, etteivät kaikki halukkaat pääse tällä hetkellä mukaan puolustamaan tai auttamaan Suomea kriisiaikojen oloissa.

Ukrainan kohtalo käynnisti suomalaisissa valtavan tarpeen erilaisille poikkeusolojen selviytymistaidoille. Maanpuolustuskoulutus MPK:n kurssit ovat jo parin vuoden ajan olleet pullollaan myös asepalvelusta suorittamattomia naisia.

Motivoituneiden ja vastuullisten vapaaehtoisten siviilien joukko kattaisi varmasti sen osaajavajeen, mitä reservinkieltäytyminen Suomelle aiheuttaa.

Monet reservistä aikoinaan eronneet haluaisivat nyt perua päätöksensä, ja monet sivarin käyneet kyselevät, mitä kaikkea lisää he voisivat poikkeusoloissa tehdä.

Tämä motivoituneiden ja vastuullisten vapaaehtoisten siviilien joukko kattaisi varmasti sen osaajavajeen, mitä reservinkieltäytyminen Suomelle aiheuttaa.

Valtiolla ei ole kuitenkaan nyt mitään laissa määriteltyä menetelmää, millä ottaa vapaaehtoisia mukaan virallisiin kriisiaikojen organisaatioihinsa.

Tähän sääntö-Suomen epäkohtaan puolustusministeri Häkkäsen pitäisi puuttua nopeasti. Sen sijaan että haukkuu “karkaajia”, ministerin pitää avata ovet reservinkieltäytymisensä peruville ihmisille sekä vapaaehtoisille, ammattitaitoisille siviilinaisille.

Tehokas lääke pienenevistä ikäluokista johtuvaan asevelvollisten vähenemiseen olisi myös kaikille sukupuolille yhtäläinen, tasa-arvoinen asevelvollisuus – mutta se on asia johon tällä hallituksella ei tunnu riittävän uskallusta.

Siviilipalveluksenkin uudistaminen yksilön taitoja lisääväksi ja yhteiskuntaa hyödyttävämmäksi on tarpeen. Reserviläisiä pitää uskaltaa päästää myös aiempaa korkeampiin sotilastehtäviin, paikkaamaan henkilökuntapulaa.

HALU PUOLUSTAA maata on aina hyvin vastavuoroinen asia. Se syntyy silloin, kun oma valtio osoittaa kunnioittavansa ihmisoikeuksia, yksilönvapautta, kaikkien asukkaidensa tasa-arvoisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Kielloilla uhkaileminen ei lisää yhdenkään suomalaisen maanpuolustushalua, ja vielä vähemmän se parantaa Suomen sotilaallisia suorituskykyjä.

Juttua muokattu klo 13:52. Poistettu tautologiaa ja korjattu lyöntivirheitä.

Rannikkoprikaatin sotilasvala- ja sotilasvakuutustilaisuus Upinniemessä

Alokas sotilasvala- ja sotilasvakuutustilaisuudessa Kirkkonummen Upinniemessä 10. elokuuta 2023.

Pääkirjoitus

Sisältövaroitus, hyvät ruotsalaiset: Natoon pääsy ei tarkoita, että turvallisuushuolenne olisivat ohi

Osa ruotsalaisista luulee, että kaikki maan turvallisuushuolet ratkeavat Natoon pääsyllä, osa taas uskoo että ilman jäsenyyttä Ruotsi saisi olla ikuisesti rauhassa. Tämä paljastaa, miten epärealistisesti Ruotsissa yhä suhtaudutaan puolustusasioihin.

Ruotsalainen kansankoti järkyttyi tammikuun alussa, kun puolustusvoimien komentaja Micael Bydén meni Sälenin turvallisuusseminaarin jälkipelissä sanomaan ääneen ruman sanan. Hän varoitti, että Ruotsin pitäisi osata valmistautua myös sotaan nykyistä paremmin.

Kukaan ei kuulemma voi taata, että maan rauhantila jatkuisi ikuisesti.

Komentajan lausunto herätti Ruotsissa valtaisan kansalaiskeskustelun ja somehuudon.

SUOMESSA tiedetään, että Bydén kertoi vain faktoja, takuita ei ole. Pieniltä mailta ei aina historian melskeissä kysytä, haluavatko ne olla rauhassa.

Ei sitä muuten kysynyt Ruotsikaan, viimeisessä sodassaan.

Tasan 210 vuotta sitten, tammikuussa 1814 vanhat tappelupukarit Ruotsi ja Tanska olivat Saksan Kielissä päässeet keskenään sopuun etupiirijaostaan. Tanska otti itselleen Ruotsin hallitsemat Saksan Pommerin alueet, ja antoi vastineeksi valtioliittoonsa kuuluneen Norjan.

Tästä suuttuneet norjalaiset julistautuivat itsenäisiksi, mutta Ruotsi sai Englannilta ja Venäjältä luvan taltuttaa vastarinta väkivalloin.

Lyhyen, turhan ja kalliin sotaretken jälkeen Norja kukistuikin kesällä 1814 – tai suostui sotien näännyttämän Tukholman kanssa kompromissiin, yhteisen kuninkaan alaisuuteen.

RUOTSI oppi tuolloin, ettei hyökkäyssodalla voiteta mitään pysyvää.

Ongelma onkin, etteivät ruotsalaiset aina usko, että kaikki yksinvaltiaat eivät vieläkään tajua tätä viisautta. Ruotsi kokee olevansa valtiona eräänlainen “turvallinen tila”, joka on immuuni ulkoisille pahuuksille.

Kansalaiset eivät halua kuulla, miten vähän suurvallat edelleenkin piittaavat pienempiensä periaatteista.

Ruotsi kokee olevansa valtiona eräänlainen “turvallinen tila”, joka on immuuni ulkoisille pahuuksille.

Nytkin etenkin vasemmistolaiset lehtikolumnistit kauhistelivat Micael Bydénin “toivovan sotaa” puheillaan.

(Syytös on monessakin mielessä kohtuuton. Bydén on ammattisotilaaksi epäsovinnainen hahmo: hän on vienyt upseerinsa Tukholman Pride-marssille, laulanut siellä Elvistä sateenkaarikansan keskellä, ja muutenkin puhunut avoimesti erilaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja heikompiosaisten suojelemisen tärkeydestä. Sotimisen ihannointia ei hänessä ole nähty.)

Yhtä rumaa olisi sanoa lääkärin janoavan epidemioita tai palopäällikön kaipaavan murhapolttoja.

KANSALAISPALAUTE osoittaakin karusti, miten oikeassa Bydén oli.

Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä hetkellä osaa tiedostaa ja kohdata riskejä, jos se ei edes pysty panikoitumatta puhumaan turvallisuuspolitiikan uhkakuvista oikeilla nimillä.

Osa kansalaisista uskoo vakavissaan, että ilman Natoon menoa Ruotsi voisi pysyä aina vuoden 1814 jälkeisessä asemassaan, vaikka tämän ajan napoleonit ja tsaarit ovat yhtä häikäilemättömiä kuin 210 vuotta sitten.

Osa Naton kannattajista puhuu yhtä katteettomasti: he luovat mielikuvaa, että jäsenyys poistaa Ruotsilta kaikki mahdolliset vaaratekijät. Joku muu hoitaa sen jälkeen puolustautumisen ja varautumisen.

Kummankin osapuolen epärealismi aiheuttaa sen, ettei kansankodin resilienssi riitä, mikäli riskit realisoituvat.

Jokainen ihminen joutuu tekemään jotain perheensä, lähipiirinsä, asuinpaikkansa ja valtionsa suojelemiseksi.

Maksajana on se tavallinen kansalainen, jolle ei ole rehellisesti kerrottu, mitä kotimaan puolustaminen häneltä vaatii.

Jos Ruotsia kohtaa kriisi, se tarkoittaa sekä Naton että liittoutumattomuuden oloissa sitä, että jokainen ihminen joutuu tekemään jotain perheensä, lähipiirinsä, asuinpaikkansa ja valtionsa suojelemiseksi. Kaikkea ei voi ulkoistaa, ei etenkään harvalukuisille sotilaille.

YHTEISVASTUUN käsite ymmärretään ehkä asevelvollisuus-Suomessa paremmin. Kaikki osallistuvat toistensa turvaamiseen, jos tarvitaan, eikä siitä puhumista tarvitse nimitellä “sotapsykoosiksi”.

Kansalaisille pitää kertoa vaikeistakin asioista realistisesti. Niin taloudessa kuin turvallisuudessakin, liioittelematta tai vähättelemättä uhkia.

Pimennossa pitäminen ei ole ikinä oikea tapa valmentaa tulevaan, ei meillä eikä Ruotsissa.

 

PS. I alla fall, grattis för Nato-medlemskapet, kära grannar.

SWEDEN - POLITICS - DEFENCE - NATO

The flags of Sweden and NATO are pictured during a press conference.