Vain miehiä pakottava asevelvollisuus on yksi ilmeisimmistä tasa-arvopolitiikan sokeista pisteistä, joka vaatii muutosta. Asevelvollisuuden tulee olla kaikille sukupuolille sama, velvoittava mutta valikoiva.

Samalla meidän pitää katsoa koko järjestelmää uusiksi ja miettiä, tarjoaako se meille yhteiskuntana juuri nyt ne tärkeimmät opit, kun uhkatkin ovat päivittyneet.

OMAT kokemukseni asepalveluksesta ovat kuin suoraan aiheesta tehdyistä tutkimuksista.

Olin tulossa suorittamaan asepalvelusta vapaaehtoisesti, samalla kun tulevat joukkuetoverini olivat lain velvoittamina paikalla. Osa vastahakoisesti, osa motivoituneina.

Heti ensimmäisistä päivistä lähtien naisten toimintaa tarkkailtiin näkymättömän suurennuslasin läpi. Valokeila osui kaikessa naisiin: emmehän olleet velvoitettuja palvelukseen, ainakaan heti alkuun.

Väistämättäkin mieleen nousi kysymys: Miten Suomen kaltaisen, kaikessa tasa-arvoa edistävän maan puolustuspolitiikan näkyvin osa voi perustua näin epätasa-arvoisiin lähtökohtiin?

Ennen palvelukseen astumista olin lukenut monien eri maiden tavoista toteuttaa asevelvollisuus, jossa ei katsota ihmisen sukupuolta.

RUOTSISSA herättiin 2010-luvun puolivälissä reservin riittämättömään kokoon, minkä takia johdosta Stefan Löfvenin (sd.) hallitus sääti lain uudenlaisesta, kaikille avoinna olevasta asevelvollisuudesta.

Ensimmäiset uuden lainsäädännön velvoittamat varusmiehet astuivat palvelukseen keväällä 2018. Nykyisin Ruotsin asevoimat kouluttaa kunkin ikäluokan motivoituneimmat ja kyvykkäimmät ihmiset, sukupuoleen katsomatta. Velvoittava, mutta valikoiva malli.

Kaikissa maissa naisten kokemukset asepalveluksesta ovat sitä positiivisempia, mitä aikaisemmin heidät on otettu osaksi sotilasjoukkoa.

Kun kaikki ovat velvoitettuja palvelukseen, naistenkin on helpompi tuntea olevansa osa joukkoa ja toimia tehtävässään alusta asti rohkeammin ja itsevarmasti. Tämä lisää joukon sotilaallistakin tehokkuutta – eli parantaa valtion kokonaisturvallisuutta.

VUOSI 1995 oli Suomen maanpuolustukselle tärkeä käännekohta. Puolustusvoimien arki muuttui, kun naiset pääsivät vapaaehtoisina sotilaiksi, ja vessankoppeihin saatiin paljonpuhutut ovet.

Koulutus, taktiikka ja varusteet ovat muuttuneet sen jälkeen paljonkin, mutta asevelvollisuuden perusasetuksissa ei ole nähty merkittävää kehitystä. Emmekä voi enää jatkaa näin.

Ratkaisuja ongelmaan on toki pyritty löytämään, rauhallisesti tunnustellen, mutta puolustuspolitiikan kehitysjuna puksuttaa hyvin hitaasti kohti nykyaikaa.

Sanna Marinin (sd.) hallitus asetti parlamentaarisen komitean selvittämään yleisen asevelvollisuuden kehittämistä. Se päätyi lopulta esittämään mietinnössään kaikkia sukupuolia velvoittavia kutsuntoja.

Tällä hetkellä naisille järjestetään oma valintatilaisuutensa, jossa he tutustuvat toisiin armeijan vihreisiin astuviin naisiin, mutta eivät miehiin.

Tätä onkin pidetty jo heti palveluksen alussa ryhmäytymiseen negatiivisesti vaikuttavana asiana.

Enemmänkin voitaisiin tehdä, ja olisi voitu jo aikoja sitten.

KAIKKIA sukupuolia velvoittava asepalvelus olisi niin puolustusvoimien kuin Suomenkin edun mukaista, koska nuorten miesten ikäluokat eivät loputtomiin riitä kaikkeen.

Tälläkin hetkellä noin joka kolmas mies jättää asepalveluksen käymättä ja joka viides palvelukseen astuneista miehistä keskeyttää sen.

Yhtenä syynä keskeytyksiin ovat nuorten mielenterveysongelmat. Osa näistä johtuu koronasta, joka sulki yhteiskunnan pariksi vuodeksi ja kuormitti etenkin nuoria huomattavasti.

Keskustelin palveluksessa varsinkin johtajakoulutukseni aikana monesti myös kantahenkilökunnan kanssa asiasta. Heillä oli aito huoli pandemian jälkeisen ajan varusmiesten jaksamisesta, joka johtajien pitää osata ottaa huomioon.

Toki naisten vapaaehtoisen asepalveluksen puolesta on puolustusvoimissakin kampanjoitu ja viestitty.

Esimerkiksi Yleisradion esittämä tv-sarja Naissotilaat on herättänyt intoa ja kiinnostusta.

Itseänikin pyydettiin mukaan yhteen puolustusvoimien somekampanjaan, ja oma naama tulee välillä vastaan ”Nainen, kiinnostaako palvelus” -julisteissa.

Silti on tärkeä muistaa, että nämä kampanjat tavoittavat usein vain heidät, jotka ovat jo nuoresta pitäen tienneet haluavansa suorittaa palveluksen.

Vaikka vapaaehtoisuuden suosio kasvaa, Suomi ei tule nykyjärjestelmällä kovin pitkään enää saavuttamaan tarvitsemaansa puolustuskykyä.

Varusmiesikäisten fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn heikkeneminen tarkoittaa, ettei Suomi saa nykyisellä tavalla kanavoitua puolustuksensa käyttöön kaikkea sitä potentiaalia, joka kussakin ikäluokassa olisi – jos valittavissa olisivat kaikki nuoret.

Tästä syystä asevelvollisuuslaki tuleekin päivittää kaikkia koskevaksi.

MITEN MINÄ sitten käytännön toteutuksen tekisin?

Puolustusvoimille pitäisi aluksi tarjota mahdollisuus valita koko ikäluokasta sopivimmat aseelliseen koulutukseen. Kutsunnanalaisten motivaatio ja halukkuus huomioitaisiin tässä vaiheessa.

Puolustusvoimat voisi joustavasti velvoittaa palvelukseen sen verran kutsunnanalaisia, kuin se sillä hetkellä tai tulevaisuuden tarpeiden mukaan tarvitsee. Siksi naisten mukaantulo ei välttämättä kerralla kasvattaisi asepalvelusta suorittavien määrää liikaa.

Kuten tiedämme, sotilaallinen puolustus on vain yksi osa kokonaisturvallisuuden rakentamista.

Uhkakuvat muuttuvat jatkuvasti, samoin turvallisuusympäristö. Tämä vaatii mukautumista, ja siksi myös siviilipalveluksen mallia tulisi uudistaa.

Nykyisellään sivari koetaan ikään kuin ”rangaistuksena” asepalveluksen väliin jättämiselle, eikä se sellaisenaan tue kokonaisturvallisuutta.

Moni varusmiestoverini kertoi tulleensa mieluummin inttiin kuin siviilipalvelukseen. He kokivat myös, että nykyinen sivari ei tarjoa tarpeeksi oppeja ja valmiuksia poikkeusoloissa selviämiseen.

Siviilipalvelusta tulisikin kehittää kriisinhallintapalveluksen suuntaan – tai
kuten monet sitä kutsuvat – kansalaispalveluksi.

Sillä opetettaisiin ihmisiä pärjäämään kriisien aikana. Mitä tapahtuu, kun sähkönjakelu katkeaa, puhdasta vettä ei tule hanasta eikä puhelimiin saakaan enää yhteyttä? Miten toimimme lamaantumatta, kun arkipäivän itsestäänselvyydet katoavat?

Hybridiuhkat ovat osa nykyistä sodankäyntiä, ja niillä pyritään horjuttamaan nimenomaan siviiliyhteiskuntaa. Heikentynyt yhteiskunta on myös hauraampi kohde perinteisen sodankäynnin keinoille.

ASEPALVELUKSENI osoitti minulle selvästi, ettei sodissa ole erikseen miesten, naisten tai muunsukupuolisten ihmisten tehtäviä.

Siksi ihmettelenkin suuresti, miten Suomessa voimme olla yhä näin sokeita nykytilanteelle?

Meillä on suomalaisina velvollisuus ylläpitää niin ulkoisen kuin sisäisen turvallisuutemme toimintoja ja yhteiskuntamme kriisinkestävyyttä tarvittavalla tasolla. Sitä ei saa laiminlyödä vanhentuneilla, osin viime vuosisadan perinteistä johtuvilla tavoilla.

Siksi meidän tulee panostaa koulutukseen ja koulutettaviin, jotta varmistamme
yhteiskuntamme toimivuuden kriisin aikana.

Tämä vaatii päättäjiltä asennemuutosta ja lainsäädännön nopeaa uudistamista.

Ratkaisun avaimet meillä on jo käsissä: ne ovat tässä suomalaisen tasa-arvon mallissa, joka todistetusti toimii kaikilla muillakin yhteiskunnan aloilla.

Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt Demarinuorten liittohallituksen jäsen sekä reserviläinen.