Kesällä SDP vietti Turun puoluekokouksen 120-vuotisjuhlaa ja viime viikolla Työväen arkisto täytti 110 vuotta. Suomen Työväen Arkisto perustettiin SDP:n Kotkan-puoluekokouksessa vuonna 1909. SDP:n puolueneuvoston hyväksymien sääntöjen mukaisesti Arkiston tehtävänä oli koota ja säilyttää työväenliikettä koskevia kirjoitettuja ja painettuja asiakirjoja, kirjoja, lehtiä ja kuvia. Ensimmäiset arkistonhoitajat olivat puoluesihteereitä ja kansanedustajia, kuten Yrjö Sirola ja K. H. Wiik. He hoitivat arkistoa muiden töidensä ohella, ja arkiston taloudesta huolehti puolueen taloudenhoitaja.

Suomen Työväen Arkisto toimi ensimmäiset 50 vuotta hyvin niukoin resurssein SDP:n, muutaman muun työväenjärjestön ja säätiön, pienen valtionavun ja Helsingin kaupungin avustamana. SDP:ssä kuitenkin ymmärrettiin, että julkisen tuen saamiseksi arkistolle puoluesidonnaisuus oli suuri haitta. Siksi arkisto irrotettiin puolueen alaisuudesta. SDP esitti ja viranomaiset hyväksyivät 1945 Työväen Arkiston Säätiön säännöt. Arkiston virallisesta nimestä tippui etuliite Suomen.

Lain myötä valtionapua ei enää saatukaan kirjaston ja museokokoelmien kartuttamiseen tai hoitamiseen. Siksi arkistonhoitaja Esa Lahtisen johdolla Työväenperinne ry perusti 1987 Työväenliikkeen kirjaston – jota se edelleen ylläpitää – jonne arkiston kirjoja ja painotuotteita siirrettiin.

Kansanliikkeellä, joka puolustaa ja kehittää demokratiaa pitää olla vahva muisti: tallessa on asiakirjoja ja muistitietoa, äänitteitä, lehtiä, lauluja ja runoja, jotka kertovat liikkeen nais-, nuoriso- tai eläkeläistoiminnasta, rauhantyöstä, poliittisesta ja ammatillisesta liikkeestä, osuuskauppa- ja kuluttajatoiminnasta, seksuaalisen tasa-arvon kehittymisestä tai yksinäisten äitien ja Ensi Kotien asemasta. Tätä tärkeää työtä demokratiamme hyväksi tallentaa Työväen Arkisto.

Mennyt ja tuleva velvoittaa myös SDP:tä puolueena. Puolueella on kirjoittamatta oma historiansa 1900-luvun jälkipuoliskolta. Samalla toiminnastamme kertyy jatkuvasti uutta digitaalista tietoa, joka uhkaa hävitä historian bittiavaruuteen. Yksittäisten teosten haastatellut voivat vääristää yhteistä muistitietoamme omaa sivurooliaan korostaakseen. Näin puolueen organisaation merkitys tiukoissa tilanteissa ja yhteinen työ voivat jäädä taka-alalle. SDP:n ja Arkiston tasavuosien kunniaksi onkin oiva hetki luvata, että puolueena aloitamme uudelleen historiankirjoitushankkeen ja tehostamme arkistointikäytäntöjä vastaamaan digitaalisen ajan vaateita.

Niin tiedon löytäminen kuin säilöminen on helpottunut. On puhuttava kun vielä muistaa. Niin yksilönä kuin organisaationa kannattaa harkita aktiivisen historiaharrastajan neuvoa: ”Historia tulee olemaan minulle ystävällinen, sillä aion kirjoittaa sen itse.”