Francis Ford Coppola ohjasi voimiensa huipulla joukon visionäärisiä ja riskejä kaihtamattomia eepoksia, joiden suuruudenhulluudelle löytyy vertailukohtia etenkin toisten uppiniskaisten mestariohjaajien D. W Griffithin, Stanley Kubrickin ja Terrence Malickin tuotannosta.

Heistä kaikki tuijottavat mieluummin omien päähänpinttymiensä sanelemaa linjaa kuin kaupallisten tuottotavoitteiden summaa.

Coppolan myöhäistuotanto 2000-luvulla puolestaan koostuu hänen oman yhtiönsä halvalla kyhäämistä pikkufilmeistä, joista tuskin kukaan on kuullut ja joiden rinnalla varsinaisen Hollywood-uran viimeinen ohjaus Sateentekijäkin (1997) näyttää suurteokselta.

Ohjaajan toiveissa lienee ollut suoranainen magnum opus, seitsemälle vuosikymmenelle ulottuvan uran merkittävin teos.

KUN peräti 120 miljoonaa dollaria maksanut elokuva on nyt viimein saatu tehdyksi upporikkaan maestron omilla rahoilla perinteisen viihdemyllyn ulkopuolella vastuksista ja viivästyksistä piittaamatta, sitä lähestyy kuitenkin pelonsekaisella kiinnostuksella ja melkein valmiiksi lannistuneena.

Onko 85-vuotiaalta ja luomiskyvyiltään jo aikoja sitten taantuneelta tekijältä edes lupa odottaa onnistumista näin mahtailevassa projektissa?

Valitettavasti teosta ei tarvitse kahlata läpi montaa kohtausta muodostaakseen jo käsityksen siitä, kuinka raskas ja kallis virhetikki elokuvasta on tullut.

Antiikista kumpuava monumentaalinen aihe rinnastaa Rooman valtakunnan tuhon futuristisen Amerikan rappioon mutta niin alleviivaavalla ja omaan säihkyvään teatraalisuuteensa uppoavalla tavalla, että aivan ensimmäiseksi Coppola olisi kaivannut hänen käsikirjoitustaan peukaloivaa punakynää ja heti seuraavaksi rotia kuvauspaikalle.

Teema sivilisaation turmiosta aukeaa ikiaikaisena yksilökamppailuna vallasta, maineesta ja rakkaudesta Uuden Rooman city-silhuetissa. Elokuvan henkilöitä ovat neroksi luonnehdittu keksijäarkkitehti, asemaansa takertunut pormestari ja tämän kapinallinen tytär sekä kaupungin avaimia kuolevissa käsissään pitävä vanha pankkiiri.

Roolit on nimetty roomalaisten merkkihenkilöiden mukaan. Pääosan Adam Driverin lisäksi näyttelijöinä on joitakin nyky-Hollywoodissa marginaaliin ajautuneita outolintuja, kuten trumpilaisista näkemyksistään tunnettu Jon Voigt ja monenlaisia skandaaleja aiheuttanut entinen nuorisotähti Shia LaBeouf.

COPPOLAN varsinainen visio haaksirikon partaalla kituvasta suurkaupungista on ränsistyneessä neopunk-ilmeessään kuin sarjakuvan karikatyyri tai Tim Burtonin aikaisten Batmanien Gotham City, ilman hälyttävää paniikkinappulaa tai vapauttavaa ironiaa.

Sisällön poliittinen julistus kaiken nielaisevasta ahneudesta ja henkisestä itseriittoudesta sekä kenties pelastavasta rakkaudesta taas muistuttaa eniten kotimaisen elokuvan suuren yksinäisen Jari Halosen ällistyttävää Kalevalaa (2013).

Kummallakin huru-ukoksi jo leimatulla ohjaajalla on totinen sanoma maailman ja ihmisen lohduttomasta tilasta, materian ylivallasta sekä korkeamman totuuden päämäärästä. He vetoavat antamaan kauneudelle tilaa.

Näin viisaan viestin vastaanottaakseen Coppola pakottaa haukkaamaan lastillisen hämmentävää lavastekitchiä, pateettista melodraamaa ja ihan puhdasta hölynpölyä.

Vertailussa Haloseen Suomi-poika vie siis jenkkilegendasta voiton, sillä edellisen fantasiaeepoksessa mystiikka yhdistyy tieteiselokuvan lennokkuuteen selvästi kiehtovammalla ja villimmällä tavalla.

Megalopolis jää egoismilta haiskahtavaksi kärsiväksi kuriositeetiksi ja tietynlaisen ehdottomuuden monumentiksi, mutta myönnettäköön silti, että näin överiin floppiin voi tarttua ajan myötä aitoa kulttiainesta vannoutuneimpien ihailijoidensa piirissä.