Irakilaistaustainen, Suomessa kasvanut ja Ruotsiin muuttanut Sara Al Husaini (s. 1992) on huomiota vaativa ja sitä ansaitseva prosaisti.

Esa Mäkijärvi

Jo hänen henkilökohtainen esikoisromaaninsa Huono tyttö, jossa käsiteltiin feministisesti muun muassa kunniaväkivaltaa ja pakkoavioliittoa, kiinnosti palkintolautakuntia myöten.

Vahva kakkoskirja Kenelle maa kuuluu on omistettu ”Suomelle, maalle joka antoi minulle kaiken”. Siis esimerkiksi vapauden kirjoittaa mistä haluaa ilman, että joutuu sensuurin kohteeksi.

Omistuksen voi toki tulkita toisinkin, sillä uusi romaani kritisoi myös ymmärtämättömyyttä, jolla suhtaudutaan pakolaisiin esimerkiksi rikkaissa Pohjoismaissa. Ehkä kaiken saaminen merkitseekin tietoa ihmisten halusta suojella reviirejään.

TEOKSEN punaisena lankana toimii sota. Venäjän uhittelun takia se hiipii pelottavasti lähemmäs myös Pohjois-Eurooppaa.

Kenelle maa kuuluu sijoittuu vuoden 2003 paikkeille ja alkaa Bagdadista, jossa nuori tyttö Zainab joutuu kokemaan sodan. Isän vakuuttelut päinvastaisesta eivät paljoa paina. Oikeammassa lienee kyynisempi eno, jonka mukaan irakilaiset eivät tunnista rauhaa, eikä se heitä.

Yhdysvallat riehuu presidenttinsä George W. Bushin – joka tuskin edes kykenee erottamaan Irania Irakista – johdolla Persianlahdella.

Tapahtumat etenevät nopeasti. Pian amerikkalaissotilaat ovat jo edenneet Bagdadiin ja syrjäyttäneet diktaattori Saddam Husseinin. Minäkertoja suree: ”Meillä ei ole oikeutta puolustaa itseämme, maailma on päättänyt puolestamme, mikä on meille parasta, mikä on oikein, mikä on sopivaa.”

Zainab tulee hyvinvoivasta, kulttuurimyönteisestä perheestä, jossa on luotettu kirjallisuuden hiljaiseen voimaan. Nyt tämäkin usko on pirstaleina. Husseinista pääseminen ei nimittäin johda rauhaan ja rakkauteen, vaan riitojen ja vaarojen pahenemiseen.

Tilanne on lohduton: ”En voi olla kiroamatta sotaa, miehittäjää, diktaattoria, kiroamatta kohtaloa, joka on ollut meille niin ankara.”

KERRONTA pysyy tehokkaana ja ajattelu tarkkana. Al Husainin kolmeen tarinaan jaetussa romaanissa ei kuvailla luonnollista muutosta, vaan väkivaltaa repimässä syylliset ja syyttömät juuriltaan.

Henkiset haavat eivät välttämättä parane. Silti arjessa ja elämän kauneudessa yritetään pysyä kiinni.

Teoksen toisessa osassa tutustutaan Helsinkiin paenneeseen Mustafaan. Hän on haaveillut hammaslääkärin urasta, mutta joutuu nyt siivoamaan muun muassa Kampin kauppakeskusta.

Mies kärsii pahenevista mielenterveysongelmista ja kantaa harteillaan ylimääräistä taakkaa päästyään perheestään ainoana turvaan. Hänen suurin halunsa on unohtaa menneisyys.

Zainab menettää lapsuutensa, Mustafa nuoruutensa, molemmat luopuvat viattomuudestaan. Kyse on aikuistumisesta ja heräämisestä maailman epäoikeudenmukaisuuteen, siihen että harvoilla on paljon ja useimmilla vähän.

Tuskailu jatkuu Kenelle maa kuuluu -romaanin viimeisessä kertomuksessa, jonka keskushahmo on Malmöön läheisineen sodan melskeissä muuttanut irakilaistyttö Leyla.

Hänkin kärsii irrallisuuden tunteesta: ”Pyörä pyörii, eikä se lakkaa kenenkään takia. Jossain vaiheessa se käy myös pohjassa. Näin sen vain täytyy olla, ajattelen. Pinta häämöttää siellä jossain, vaikkei sitä vielä näkisikään.”

Konflikti vaikuttaa Leylaan ja hänen rakkaisiinsa, ja he pystyvät vain vaivoin kätkemään kipunsa ulkomaailmalta. Maahanmuuttajia määrittelee se, mistä he ovat, eikä se, keitä he ovat. Heitä ei nähdä yksilöinä.

Leylan kaltaisten nuorten identiteetit ovat repeytyneet: ”Mutta en osaa olla täysin irakilainenkaan. Kieleni kantaa muinaista akkadia, sumeria, arameaa, persiaa ja arabiaa, mutta silti puhun ruotsia paremmin kuin mesopotamian arabiaa, tunnen Malmön kadut kuin suonet sisälläni.”

KIRJASSA huomautetaan, että sekä sota että rauha ovat subjektiivisia tiloja. Tavoittelemme täydellistä tyyneyttä, vaikka tiedämme sen olevan mahdotonta.

Sota raivoaa meissä kyltymättömänä, olimme sitten välinpitämättömiä tai pahoja. Rynnimme eteenpäin talloen sivulliset jalkoihimme.

Al Husainin kirjoitustyyli tapailee paikoin maagista realismia. Irakilaiset päähahmot pakenevat tarvittaessa ahdistavaa todellisuutta mielikuvitukseensa. He ovat ristiriitaisia ja eksyneitä, eivätkä latistu pelkiksi uhrien karikatyyreiksi.

Samaa ei voi ikävä kyllä sanoa yksiulotteisiksi jäävistä pohjoismaisista sivuhenkilöistä. Näemmekö toisemme tosiaan pelkkinä etäisinä muukalaisina?

Kuten esimerkiksi edesmennyt V.S. Naipaul, Al Husain suhtautuu epäluuloisesti kansojen mahdollisuuksiin pystyä kestävään yhteistyöhön. Muissa suhteissa Al Husain on tosin Naipaulia empaattisempi.

Kuka omistaa kaiken ympärillämme, nuori irakilaislähtöinen kirjailija kysyy, ja vastaa hahmonsa suulla: ”Ehkä maa ei kuulu kenellekään muulle kuin maalle itselleen.” Ja: ”Meidän pitäisi iloita, että saamme hetkeksi lainata sitä.”

Sovitaan siis typerät riidat ja nautitaan tästä ohikiitävästä hetkestä.