Palkintoja ei herunut, mikä on tavallaan aivan yhtä ymmärrettävää kuin se, että elokuva oli päässyt kilpailemaan niinkin korkealle.

Elokuvassa on nimittäin kiistattomat ansionsa ja myös tietyt selvät rajoitteensa. Se on pohjimmiltaan korutonta historiallista epookkia, joka samalla etenee hienovaraisesti suorastaan kauhuelokuvamaisiin tunnelmiin.

Alun johdanto toisiinsa painajaisen logiikalla sekoittuvine kasvokuvineen antaa jo osviittaa siitä, mitä on tulossa. Kiinnostavasti elokuva rinnastuukin muutaman viikon päästä ensi-iltansa saavaan The Substanceen, jossa taasen nykyajan liioiteltu itseen keskittyminen ja kehon fiksaaminen johtaa poskettomiin epämuodostumiin.

Tanskalaisittain kuuluisan tositapauksen inspiroimana tarina kertoo nuoresta Karolinesta (Vic Carmen Sonne), jonka mies on kadonnut sodassa.

Tekstiilitehtaassa pienellä palkalla työskentelevä Karoline häädetään asunnostaan, kunnes hänet ottaa rakastavaan huomaansa ujonpuoleinen tehtaanjohtaja.

Aikansa toisiaan sunnuntaikävelymäisesti tiirailtuaan he ottavat toisensa kapealla sivukujalla, johon on heidän siitä piittaamatta myös aika selvä näköyhteys.

Vielä ennen kuin Karoline on pääsemässä pois kolkosta arjestaan, hänen miehensä palaa yllättäen rintamalta puolet kasvoistaan naamion takana.

Sodan kauhistuttava tuhovoima astuu Karolinenkin arkeen, mutta tämä ei toiseen mieheen rakastuneena ota sitä vastaan.

Von Hornin taituruus kertojana paljastuu kohtauksessa, jossa Karoline kuljetetaan huoneeseen mahdollisen tulevan anoppinsa ja lääkärin luo. Kohta paikalle saadaan myös hänen sulhaskokelaansa.

Yhdessä kohtauksessa tapahtuu aivan rauhassa kaikki se, mihin normaalisti elokuvissa kulutetaan ainakin vartti tai pidempäänkin.

Karoline joutuu etsimään paikkaansa muualta, mutta ensin kansankylpylän ammeesta neulepuikko kädessään. Epätoivoisesta tilastaan hänet pelastaa Dagmar (Trine Dyrholm), äidillisen oloinen nainen, joka emännöi kotonaan salaista adoptioasemaa lapsille, joista halutaan eroon. Karoline päätyy sinne imettämään vauvoja, joiden on määrä päästä parempiin oloihin.

Morfiinilla ja eetterillä kyllästetty tarina palaa jossain vaiheessa taas kaupungin sivukujille, mutta tällä kertaa aivan toisessa elämän äärilaidassa.

ELOKUVAN ystävät löytävät teoksesta viittauksia moniin klassikoihin. Osuvimmin niistä toimii yllättäen hienostuneesti leikattu variointi Lumièren veljesten elokuvasta Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta (1895).

Myös David Lynchin Elefanttimies (1980) on selvästi ollut vaikuttajana etenkin tivolikohtauksessa, josta kiehtovasti alkaa myös elokuvan erikoinen, kahden konkreettisesti tai henkisesti runnellun ihmisen rakkaustarina.

Liekö ylitulkintaa, mutta olin huomaavinani joidenkin kuvien asetelmissa viittauksia myös Jean Vigon L’Atalanteen (1934) ja Ingmar Bergmanin jo värilliseen Kuiskauksiin ja huutoihin (1972).

Filmiviittaukset nostavat onneksi vain ohimenevästi päätään kokonaismaailmasta, joka on nykyelokuvan epookiksi harvinaisen loppuun asti mietitty niin kuvaukseltaan, lavastukseltaan, puvustukseltaan kuin miljöiltään. Rauhallisesta, ylidramatisoimattomasta synkeydestään huolimatta – ja tavallaan myös sen takia – elokuvaa on nautinto katsella.

Harmi kyllä von Horn sotkee teollisen ajan visiotaan ajoittaisella konemusiikilla, joka yksinkertaisesti vain ei istu kokonaisuuteen jälkiteollisen tehostettuine tunnelmineen.

Myös loppupuolella, kun elokuva voisi koota yhteen yhteiskunnallista läpivalaisuaan oikeuden edessä, elokuva käväisee ehkä heikoimmillaan. Kurjuuden, köyhyyden ja näköalattomuuden elämänpiiri syö hetken ikään kuin itse itseään ilman että se rinnastuu enää kunnolla ylhäisiin ja heidän suojattuun ja vähäväkisempien raadannalla turvattuun elämäänsä.

Kuvaaja Michal Dymakin vahva mustavalkoinen jälki vaatii täysillä toimiakseen pimeitä puitteita, ja Helsingin lehdistönäytös olikin yhdessä Finnkinon säkkipimeimmistä saleista, Tennispalatsi 3:ssa.

Toivottavasti elokuvaa esitetään vastaavissa paikoissa, joissa valkokankaan reunamilla ei ole häiritseviä valo-opasteita. Elämän perusasioiden puutteen syvänharmaissa sävyissä hehkuva ja sellaisenaan jo pitkälti kadonnut Kööpenhamina ansaitsee sen.