Legioonateatteri on Suomen ainoa teatteri, jota voi kiistatta kutsua työväenteatteriksi. Sen näyttelijät ovat muodollisten yhteiskunnallisten kriteereiden mukaan työväenluokan jäseniä. He ovat työttömiä työnhakijoita – siis sellaisia työvoimatavaran omistajia, jotka eivät ole onnistuneet myymään tavaraansa. Suomen vanhan perutuslain kuudetta pykälää mukaillen voi sanoa, että nykyisessä yhteiskunnassa he ovat kansalaisia, jotka ovat “valtakunnan erikoisessa” halveksunnassa.

Työväenluokan nuorten jäsenten teatteriesitykset kunnioittavat työväenliikkeen perinnettä ja taisteluita, mutta eivät takerru niihin. Legioonateatteri tarttuu sen sijaan tarmokkaalla otteella työväen nykyiseen elämäntilanteeseen. Se ei liitä työläisen tilanteeseen illuusioita, vaan ottaa käyttöön siihen sisältyvät itsekunnioituksen ja elämänilon mahdollisuudet. Tapa, jolla näyttämöllä lyödään leikkiä, nousee teatterin asemasta ja teatterintekijöiden tilanteesta.

Sodan ressukat

Legioona pilkkaa, totta kai, myös Mannerheimia. Ja miksi ei pilkkaisi? Mannerheim oli raaka massamurhaaja. Dokumenteista näkyy, että hän oli myös harvinaisen naurettava persoona. Asiasta kannattaa muistuttaa, kun toimittajat tekevät maassamme pyhiinvaellusmatkoja pyövelin patsaille. Julman ihmisen vastustajat tekevät usein ilkeää kritiikkiä, mutta työväenteatterin Saara Heikkilä tekee lahtarista lumoavan kauniin ihmisen, joka ei saa osakseen vain sääliä, vaan myös pisaran sitä arvonantoa, jota me ihmisressut hyvinkin kummallisin keinoin tavoittelemme.

Punakaartilainen Kaarlo (Lauri Kapanen) lähtee lahtareita tappamaan ja joutuu ihmeellisiin seikkailuihin, joissa hän tapaa saksalaiseksi jääkäriksi muuttuneen, yhä hersyvän rakastettunsa Annabellan (Heta Aukee). Legioona ehtii tehdä puolessa toista tunnissa pilaa monista asioista, mutta koska ei olla lahtareiden puolella, niin mitään ei lyödä läskiksi. Kaarlo teki pahasti, kun lähti lahtareita tappamaan, ja koska hän teki pahasti, hänessä oli jotakin samaa kuin Mannerheimissa. Ja koska Mannerheimissa oli jotakin samaa kuin Kaarlossa, niin myös Mannerheim ansaitsee ymmärtämystä, tai ainakin sellaisen yrittämistä.

Rakkauden sankarit

Timo Seppälän ja työryhmän näytelmä tekee pilaa vakavista asioista ja liikuttaa silti katsojansa moneen kertaan itkun partaalle. Näin käy esimerkiksi silloin, kun lapsiaan tyrannisoiva äiti (muuntautumiskykyinen Heikkilä) muistelee nuoruudenrakkauttaan tai pariskunta vanhenee savolaismurteella Varkaudessa. Miten on, onkohan tällainen naurattaminen ja itkettäminen oikein sopivaakaan?

Legioonateatteri tuntuu pilkkaavan kaikkea, mutta itse asiassa se ei pilkkaa mitään eikä ketään. Tyylilajina ei ole iva eikä vitsi, vaan huumori. Legioona löytää ihmisistä jotakin arvoituksellista, jotakin, joka kyllä säälittää, mutta vaatii samalla oudolla tavalla arvonantoa. Seksuaalisen häiritsijän mallikappaleena toimiva professori Jorma Rajula (Antti Matikainen) tekee pahaa, mutta hänessä on pyrkimys, joka on jollakin tavalla liikuttava. Vaikka rakkaus ja häirintä ovat vastakkaisia ilmiöitä, voi seksuaalinen häiritsijä (tai lahtari, tai kuka tahansa muu pahantekijä) olla rakkauden kaipuun ohjaama ihminen. Jopa punakaartin kunnioittamisessa tai häirinnän vastustamisessa on oma julkinen tekopyhyytensä. Ja jopa Rajulassa on oma arvoituksensa. Se saa ajattelemaan, että naisia ilman lupaa näpelöivät professorit voisivat toimia toisinkin.

Valtiovallan erikoisessa halveksunnassa elävään luokkaan kuuluvat näyttelijät toimivat näyttämöllä toisin kuin sorrettujen ja kontrolloitujen tulisi toimia. On hieman hassua, että he ovat näyttävästi oma itsensä juuri silloin, kun näyttelevät olevansa joku muu. Työväen teatterin tarkoituksena on elämänilon ja omanarvontunnon antaminen työväelle – ja miksipä ei tasapuolisuuden vuoksi kenelle tahansa muullekin. Sen tavoitteen Legioonateatteri täytti taas kerran reippaalla ja taitavalla meiningillään täydellisesti. Se teki sen tässä ja nyt, eikä joskus ja jossakin muualla.