Jo Abbas Kiarostami (1940 – 2016) osoitti monissa mestariteoksissaan, millainen kohtaamispaikka henkilöauto on iranilaisessa kulttuurissa.

Eipä kovin monta maapallon nykyelokuvaa voi tietysti kuvitellakaan ilman näitä nelipyöräisiä menopelejä, mutta Iranissa auto tuntuu olevan vähän kuin Suomessa sauna, jonka suojassa puhutaan – tai yritetään puhua – kaikki se, mistä muualla vaietaan.

Kiarostamin manttelinperijänäkin pidetyn Panahin (s. 1960) uutuus alkaa pimeässä ajetusta henkilöautosta. Onnellisen oloinen pariskunta etenee pimeässä, kunnes rysähtää. He osuvat tiellä koiraan, joka törmäyksen seurauksena kuolee.

Auto viedään korjaamolle, jossa azerbaidžanilaistaustainen mekaanikko on tunnistavinaan uuden asiakkaan entuudestaan, äänen ja kävelytavan perusteella. Kyseessä on nähtävästi valtion kuulustelija, joka kidutti häntä vankilassa.

Seuraa pian väkivaltainen kaappaus, jonka jälkeen kuvioon ilmestyvät myös eräskin valokuvaaja, juuri naimisiin menevä nainen ja muuan tasapainoton mies, joita kaikkia heitäkin sama mies on kiduttanut.

Mekaanikon pakettiautossa he yrittävät miettiä ja päättää, mitä kaapatulle pitäisi tehdä. Ennen kaikkea he päästävät sisältään tuskaansa, jota autoritaarinen yhteiskunta ei tunnista eikä tunnusta.

CANNESIN elokuvajuhlilla Juliette Binochen johtama tuomaristo myönsi Panahin elokuvalle viime vuonna pääpalkinnon Kultaisen Palmun. Panahi vieraili festivaalilla ensi kertaa 22 vuoteen.

Viime vuosikymmenet Panahin ura onkin ollut kirjaimellisesti puskissa. Vuonna 2010 langetettu vankeustuomio johti maanalaiseen elokuvatoimintaan kotiarestissa. Panahin elokuvat muuttuivat puitteiltaan entistä pienemmiksi, ajoittain kokeellisiksikin.

Se oli pelkkä sattuma on jonkinlainen käänne Panahin uralla. Hän saa jälleen tehdä virallisesti elokuvia. Tämä kuitenkin tapahtuu näennäisen vapaissa merkeissä, sillä valtaosa kuvauksista on jouduttu tekemään yhä myös salaa.

Panahin toimintaedellytysten kannalta kyseessä on joka tapauksessa positiivinen teos, mutta samalla hieman hämmentävä kokemus. Kidutuksen uhrien kostoaikeiden kuvaus painottaa toiminnan absurdiikkaa, sättimistä ja säätämistä, joissa on rankasta yhteiskunnallisesta kontekstistaan huolimatta mukana huomattavasti, ehkä hieman ylikorostuneesti humoristisia elementtejä.

Taitavimmillaan Panahi on kuvatessaan yllättäviä, perin epätodennäköisiä, mutta silti loogisia siirtymiä.

Hiekka-aavikolta, johon ollaan jo hiki hatussa hautaamassa elävältä todennäköistä kiduttajaa, siirrytäänkin hetkessä kirjakauppaan pohtimaan koko toiminnan etiikkaa. Tai sairaalaan maksamaan kiduttajan perheen sairaalakuluja.

ITSE KOSTONHALUN monitasoista tunnetta käsitellään juuri siten kuin humanismiin perinteisesti kuuluu, inhimillisenä vajavaisuutena.

Panahin kostajat ovat lähtökohtaisesta uhosta ja vauhkoontuneisuudestaan huolimatta pohjiimmiltaan hyväntahtoisia sieluja ja yhteistuumissaankin varsin neuvottomia, eettiseltä kannalta estyneitä toimijoita, joten elokuvasta ei näin ole oikein siksi trilleriksi, miksi sitä on myös luonnehdittu.

Vaan ei siihen ole niin tarvettakaan. Panahin huomio keskittyy jännityksen sijaan siihen, miten kidutetuille aukeneva koston mahdollisuus kääntyykin pikemminkin tapahtuneen ja sen jälkivaikutusten ravistelevaksi läpikäymiseksi yhdessä valtajärjestelmää edustaneen kiduttajan kanssa.

Inhimilliset tunnelataukset jäävät kuitenkin tässä kohtaa vähän etäisiksi ja kirjallisiksi, koska ne perustuvat niin paljon dialogiin, joka on paikoin selittelevää.

Vaikuttavassa lopussa ulkoinen toimeliaisuus kaikkoaa, eikä jäljelle jää kuin se yksityinen, jakamaton pelko, mikä kidutuksen uhrille varmaankin jää hamaksi loppuelämäkseen. Samaan hengenvetoon katsoessa vahvistuu vaikutelma, etteivät uhrien traumat ole nousseet teoksen kokokuvassa esiin aivan niin kouriintuntuvasti kuin elokuvallisin keinoin olisi ollut perusteltua.

Voi hyvin olla, että vankilaan joutuminen on Panahille sittenkin vielä liian kipeä kokemus työstää taiteellisesti. Siitäkin huolimatta Se oli pelkkä sattuma saattaa olla hänen toistaiseksi rohkein elokuvansa, selväsanaisen yhteiskuntakriittinen teos, joka voi johtaa hänen kohdallaan taas uusiin elämää ja luovuutta rajoittaviin vaikeuksiin.