William Shakespearen draamatuotannon tragediakausi osui noin reilun kymmenen vuoden ajanjaksolle vuodesta 1596 eteenpäin. Silloin valmistuivat niin Romeo ja Julia, Hamlet, Othello, Lear kuin Macbethkin.

Ympäri Britanniaa 1500-luvun lopussa riehunut paiseruttoepidemia saavutti myös Shakespearen kotikaupungin Stratford-upon-Avonin, eikä taudin koettemuksilta säästynyt kirjailijankaan perhe. Shakespearella oli kolme lasta, esikoistytär Susanna sekä kaksoset Judith ja Hamnet, joista toinen menehtyi ruttoon vuonna 1596.

Kirjailijan uran tragediavaiheen ja hänen perhepiirissään kohtaamansa menetyksen toisiinsa kytkeminen on ymmärrettävä ajatuskulku mutta aika suoraviivainen ja helppo.

Koska Shakespearen ja hänen puolisonsa Anne Hathawayn perhe-elämästä on jokseenkin olemattomasti faktatietoa, suotakoon fiktiolle lupa tehdä oikopolkuja ja täyttää aukkoja.

Niin on tehnyt brittikirjailija Maggie O’Farrell romaanissaan Hamnet (2020, suom. 2022), jonka ydinaiheena on juuri Shakespearen pojan kuolema ja sen yhteys tragedioista tunnetuimman eli Hamletin syntyyn.

O’Farrellin romaaniin on tarttunut myös Nomadlandillaan (2020) parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscarin vuonna 2020 kuitannut kiinalais-amerikkalainen ohjaaja Chloé Zhao.

Hamnet on hänen viides pitkä elokuvansa, ja jo valmiiksi laadukkaan tuotantonsa paras. Zhao voikin joutua keväällä raivaamaan lisää tilaa Oscar-hyllylleen.

ZHAO ON tehnyt Hamnetin käsikirjoituksen yhdessä alkuteoksen kirjoittajan O’Farrellin kanssa.

Elokuvan tarinassa yhdistyvät vaivattomasti suuri rakkauskertomus, vähintään yhtä suuri tragedia, luonnonmystiikka ja spekulointi teatterihistorialla.

Kaikki tuo asettuu kauniiseen tasapainoon, ja välttää puhtaana fiktiona paperinmakuisuuden ansat.

Näin rakentuu äärelleen joka minuutiksi vangitseva tarinakaari, jonka alkupiste on salamana roihahtavassa Willin ja Annen (elokuvassa nimellä Agnes) rakastumisessa, keskikohta mielet murtavassa menetyksessä ja katarttinen loppu Hamlet-näytelmän ensi-illassa Globe-teatterissa, jossa Will itse esittää nimihenkilön murhatun isän haamua.

Hamnet on viittä vaille viiden tähden elokuva, mutta alkuosan tarinalliset oikaisut Willin ja Agneksen ensitapaamisen ensisuudelmasta suoraan Agnesin raskaaksi tuloon ja jo kohta teini-ikään ehtivien lasten vanhemmiksi tuntuvat sen verran ryntäilyltä, että vähän pitää arvosanaa tiputtaa.

Joka tapauksessa on hienoa, että elokuvan päähenkilöksi ei nouse Will Shakespeare vaan hänen puolisonsa, joka tarinalliselta kannalta onkin monisyisempi ja mystisempi hahmo. Jessie Buckley on Agnesin roolissa järkyttävän hyvä.

Huono ei ole Paul Mescalkaan Will Shakespearena, mutta jää yksinuottisemmassa roolissa vaikutukseltaan Buckleyta valjummaksi.

Williamin kehityskaari arvostetuksi draamanikkariksi sivuutetaan tarinassa lähes kokonaan. Hänen hahmossaan fokus on kirjailijantyötä inhimillisemmissä, siis ihmisellimmissä asioissa kuten isyydessä ja huolenpidossa.

Agnesin taipumus lukea ennusmerkkejä ja voimakas luontoyhteys muun muassa haukankesyttäjänä ja luonnonyrttien tuntijana on aiheuttanut sen, että kylällä häneen on lyöty outolinnun ellei peräti noidan leima.

Sitä Willin käsityöläisperheessäkin aluksi kavahdetaan, mutta mihinkään Romeo & Julia -tyyppiseen moodiin O’Farrell ja Zhoe eivät käsikirjoitustaan veivaa vaan molempien päähenkilöiden perheet oppivat hyväksymään kahden nuoren liiton.

Merkityksellisimmäksi sivuhenkilöksi nousee näin Williamin päättäväinen mutta armelias äiti, jota näyttelee vaikuttavasti Emily Watson.

ELOKUVAN PUOLIVÄLIN tienoilla on sen ensimmäinen kliimaksi, vajaa puolituntinen jakso, joka hakee pakahduttavuudessa vertaistaan. Näin kokonaisvaltaista menetyksen ja surun kokemusta en muista ihan hetkeen valkokankaalla esitetyn.

Kun Shakespearen perheen kaksosista Judith on kuolemaisillaan paiseruttotartunnan saatuaan, hänen kaksosveljensä Hamnet (loistava Jacobi Jupe) asettuu hänen viereensä tautivuoteelle, ja ottaa Judithin paikan tuonpuoleisessa, minkä hän on mieltänyt olevan kohtalonsa.

Aiemmassa, kaksosten syntymän näyttävässä kohtauksessa Judith on tullut maailmaan elottomana, mutta vironnut käytännössä ennusmerkkien ohjaamalla äitinsä tahdonvoimalla. Judith saa tarinassa siis kahdesti lahjaksi elämän, ensin äidiltään, sitten veljeltään.

Hamnetin nimiroolin tekee mieliinpainuvasti Jacobi Jupe.

Agnes menee surusta ihan palasiksi, ja pirstoo se Willinkin mielen, mutta hän pakenee sitä työhönsä. Konkreettisesti vetäytymällä Lontoon kirjoituskammioonsa, henkisesti alkamalla väsätä suurta tragediaa, jossa suurin piirtein kaikki keskeiset henkilöhahmot kuolevat.

Hamnetin loppukohtauksen idean voi helposti ennalta arvata, mutta ei sitä, miten kaksijakoinen ja helpottavan kaunis tästä elokuvan toisesta kliimaksista tulee.

Se tarjoaa myös yhden vastausvaihtoehdon sille, miksi Shakespeare kirjoitti Hamletille sen kuuluisan monologin, jonka hokemaksi muuttuneen alkulauseen jälkeen eksistentiaalisen kriisin vaivaama prinssi pohti näin:

”— Jalompaa onko hengen kärsiä kaikk’ inhan onnen iskut ja nuolet? Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, lopettaa kaikki? Kuolla, nukkua, ei muuta; luulla uness’ että päättyy tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat—” (suomennos Paavo Cajander)

Agnes etsiytyy Lontooseen katsomaan tätä miehensä uutta näytelmää, josta hän on, asiasta vihiä saatuaan, polttanut päreensä kokiessaan sen poikansa muiston häpäisemisenä. Esityksen edetessä ja roolien auetessa Agnesin mieli alkaa muuttua, ja… Jessie Buckleyn kirjaimellinen kosketus menee siinä kohtaa erityisen suoraan ihon alle.

HAMNET ON kuin vastateos liki kolmenkymmenen vuoden takaiselle Oscar-imurille Rakastunut Shakespeare (1998).

Siinä kirjailijan lemmenleimahdus sai romanttisen komedian lajityypin mukaisesti umtuvaisen kevyen ja nokkelan tarinamuodon sekä korskean epookkisen ylöspanon. Zhoen elokuva on joka suhteessa karumpi, kovempi ja todellisempi mutta rakkaustarinana silti suurempi.

Hamnetia katsoessa pitää tehdä austenilainen valinta: järki vai tunteet? Ehdottomasti jälkimmäinen, sillä jos Hamnetin äärellä alkaa liiaksi pohtia Shakespeare-historiaa ja Hamlet-näytelmän etymologisia mysteerejä, katsoja pienentää elokuvanautintoaan.

Spekulatiivista fiktiotahan Hamnet yhtä kaikki on, mutta kovasti koskettavassa, kauniissa ja myös viihdyttävässä muodossa.