Vain pari sukupolvea sitten murhanhimoiset öykkärit pääsivät valtaan demokraattisen järjestelmän siivellä vain lakkauttaakseen sen instituutiot sitten tarpeettomina.

Analyysi ei voi kuitenkaan perustua ylemmyydentunteeseen vaan rehellisyyteen sisäistää läpimurron mahdollistaneen tyytymättömyyden taustat ja ihmisten alttius hypätä suuruudenhulluja lupaavien populistien kelkkaan, kun poliitikkojen omista toimista on puuttunut vilpitön ymmärrys alistettujen ahdinkoa kohtaan.

Klaus Härön tulevaa, Suomen historian omaa kipeää juutalaiskysymystä kuvaavaa Ei koskaan yksin -elokuvaa odotellessa Erik Poppen Quisling (2024) raottaa osaltaan, kuinka vauraan Pohjolan hyvinvoiva valtio joutuu toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien kynsiin ja asettaa natsivallan kaaduttua johtajansa syytteeseen raskaista rikoksista.

ELOKUVA näyttää pitkässä ja vahvassa johdannossaan Quislingin hallinnon kaatumisen keväällä 1945, tämän vangitsemisen ja päätymisen syytteeseen muun muassa maanpetoksesta.

Teoksen varsinainen huomio on tyrmässä oikeudenkäyntiä odottavan petturin ja hänen sielunpaimenekseen nimetyn papin keskusteluissa, joista jälkimmäisen toivotaan puristavan esiin edellisen katumusta ja anteeksipyyntöä.

Nuori tulokas huomaa kuitenkin heti äkkipikaisen konkarin käytöksestä, ettei tämä ole valmis minkäänlaisiin myönnytyksiin tai osoita vähäisintäkään merkkiä tekojensa vääryyden tunnustamisesta. Päinvastoin pappi alkaa mittelyjen seurauksena epäillä omaa järkeilyään sekä yleisesti että yksityisesti.

Anders Danielsen Lien pappi hakee tunnustusta.

MAANSA tunnetuimpiin ohjaajiin lukeutuvan Erik Poppen tulkinta historian havinassa tilaisuuteen tarttuvasta pyrkyristä perustuu sinänsä perinteiseen natsiymmärrykseen.

Siinä Quisling on kyyninen opportunisti, joka uskoo ja julistaa olevansa jumalan valitsema johtaja ja kurittamansa kansan asialla, joka ei ymmärrä omaa parastaan.

Gard B. Eidsvoldin hurja näyttelijäsuoritus luo vakuuttavaan draamaan jännitteen, jota ohjaaja syventää tiukoilla lähikuvilla ja teollisen toisteisella äänijylyllä. Välillä taas kuvan äärilaidat sumentuvat kuvaamaan mielen järkkymistä ja aikakauden henkistä pimeää.

AKERSHUSIN linnoituksen sellissä ja pihamaalla sekä oikeudenkäynnissä puidaan yhden yksilön vastuuta, mutta elokuva haluaa viisaasti avautua myös kollektiivisempaan syyllisyyteen.

Siinä totuus ja valhe eivät ole enää vain voittajien auktoriteetilla määriteltyjä mustavalkoisia moraalikysymyksiä vaan meitä kaikkia repivästi leikkaavia viiltoja sisimpäämme. Pappikin joutuu katsomaan valintojaan ja itseään peilistä löytämättä vain viattomuutta.

Kamarinäytelmän ja oikeussalidraaman synteesistä kehkeytyy muodollisia rakennuspalikoitaan selvästi monisyisempi sukellus ihmismielen petollisiin kaksinaisuuksiin.

Jörn Donnerin Kuulustelun (2009) tavoin teos ottaa paikkansa dreyeriläisen ja bergmanilaisen pohjoismaisen perinteen jatkajana osoittamalla ihmiskasvojen olevan pohjimmiltaan kiehtovammat kuin mikään elokuvan taikamaailman tyyriistä tehosteista.

Niiden arvoitus ei aukea heti eikä helpolla.