Aikakaudessa ja sen taakassa on siis paikallisuudestaan huolimatta riittävästi ylikansallistakin tarttumapintaa, kun väkivaltaiset öykkärit ovat nousseet valtaan myös sivistyneiksi julistetuissa länsimaissa.

Walter Salles perusti elokuvansa Olen yhä täällä (2024) kerronnan tunnettuun tositapaukseen avatessaan kadonneen kongressiedustajan murhan tämän kohtaloa surevan perheen näkökulmasta.

Konkariohjaaja Sallesin liennyttävälle ja lopulta selviytymistä korostavalle tulkinnalle lienee yhteiskunnalliset perustelunsa jo sosiaalisista syistä.

Teoriassa jälkimmäisen kädet ovat siis vapaampia hahmottamaan sielua ja sydäntä lähihistorian tragedioista. Ohjaajalle tämä on merkinnyt ennen kaikkea tyylillistä avaruutta.

SALLESIN TAVOIN Filho todistaa, kuinka elämä vaaran vuosien ikeessä on sattumanvaraista ja alati vainoharhaista. Korruptio lävistää kaikki tasot ja tekee rehellistä peliä tunnustavien tehtävän mahdottomaksi.

Pälyilevät nyanssit, epäluulo ja vaivoin pidätetty aggressio väreilevät pinnan alla heti elokuvan avauskohtauksessa, kun kuplavolkkarillaan syrjäisen pellonlaidan huoltoasemalle kurvaava mies saa seuraa tontille seuraavista poliiseista.

Maassa makaa villieläinten ympäröimä ruumis, mutta virkavaltaa kiinnostaa enemmän paikalle pelmahtanut muukalainen.

Kellertävän auringon paahtamalla hikisyydellään ja lähikuvineen kohtaus voisi olla sellaisenaan Sergio Leonen ohjaamasta spagettiwesternistä.

Varsinaisen juonensa reilusti yli kaksi ja puolituntinen elokuva kerii auki hidastellen, ympäristön yksityiskohtiin, ihmisiin ja tunnelmiin toistuvasti pysähdellen. Näennäisten toissijaisuuksien taide tuo mieleen Quentin Tarantinon kypsimmät kohtaukset, mutta perinteisen jännärin tehoja hakevien ei kannata teoksen pariin vaivautua.

Yliopistotutkijan työ potentiaalisesti tuottoisan keksinnön parissa vie miehen vaikeuksiin, kun hän asettuu poikkiteloin yksikön rahoista vastaavan kiskurin kanssa, joka haluaa hyötyä ideasta vain sadonkorjaajana.

Pikkukaupunkiin kouluikäistä poikaansa etsimään luistava miekkonen huomaa pian evakossakin, ettei menneisyyttä voi niin vain paeta.

KUUMEISET KARNEVAALIT, ensimmäisen Tappajahain (1977) ilmestyminen ja tuppukylän lierot kyylät täsmentävät ohjaajan tavoitteet massahysterian ja kollektiivisen painajaisen kuvaukseen, jossa sätkynukkeja ovat lopulta sekä uhrit että heidän tappajansa.

Poskea tai selkää kääntämällä kukaan ei voi varmasti tietää, löytääkö tieltä ystävän vai vihollisen tai mitä merten syvyyksistä nousee pintaan.

Filhon bravuuriksi muodostuu lopun pitkä ja polveileva takaa-ajojakso, jonka taituruutta alleviivaa kohtauksen melkein huomaamaton epätoiminnallisuus. Ohjaaja on taatusti vaikuttunut Jackie Brownin (1997) kuuluisasta ostoskeskusepisodista, joka on puolestaan kumarrus Stanley Kubrickin rikosfilmille Peli on menetetty (1955).

Mammuttielokuvaa ei voi silti millään kutsua erityisen mukaansatempaavaksi tai viihdyttäväksi. Tolkuttoman runsaslukuisia sivuhenkilöitä ja -tarinanpätkiä karsimalla elokuvan ydin puskisi vihlaisevampana läpi.

Teoksen viimeinen näytös on rakennettu Sallesin elokuvan tavoin mutta tuntuu ajallisesti etäisenä siirtymänä tälläkin kertaa tarpeettomalta sulkeumalta.