Vasta nelikymppisenä ensimmäisen pitkän elokuvansa julkaissut Jacques Audiard lukeutuu Ranskan tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin nykyohjaajiin.

Rane Aunimo

Demokraatti

Avainteos Profeetta (2009) tiivistää brutaalin tyylin ja sosiaalisen nousun teemat ankaraan vankilakuvaukseen nuoren arabimiehen selviytymiskamppailusta machoyhteisössä.

Cannesin elokuvajuhlilla pääpalkinnon saanut Dheepan (2015) taas todistaa ohjaajan keinojen kaksinaisuuden, kun juurevaa siirtolaiskysymystä maustetaan mainosmaisilla kamerankieputuksilla.

Uutuuden perusteella seitsemänkymppinen ranskalainen näyttää suosivan jo lähes kokonaan pintaa painavan sisällön kustannuksella.

OSCAR-suosikiksikin tänä talvena noussut Emilia Perez (2024) pokkasi jo kakkospalkinnon viime keväänä Cannesissa, joten laatufestivaalin tuomaristotkin ovat edelleen jekutettavissa, kunhan silmänkääntötemput vaikuttavat tarpeeksi taiteellisilta.

Jäsenistöltään viime vuosina monipuolistunut Yhdysvaltain elokuva-akatemia saattaa hyvinkin kruunata teoksen kansainvälisen menestyksen vielä parhaan elokuvan pystillä, sillä epätavallisena musikaalina se näyttää jo katkaisseen kaupallisemmatkin mittatikut.

Lajityypin konservatiivista imagoa ei ole usein haastettu. Lars von Trierin Dancer in the Dark (2000) tuntuu tänä päivänäkin häikäisevältä vaihdellessaan brechtiläisestä fantasiasta katsojan tajuntaa jyskyttävään yhteiskunnalliseen moukariin.

Tarinallaan myös Emilia Perez haluaa hätkähdyttää, mutta sen rohkeus on silkkaa showta. Päähenkilöksi kohoaa huumekartellin pomo, joka korjaa sukupuoltaan.

Uusi elämä transnaisena ulkomailla päättyy siteet menneeseen katkaisseen ikävään, mutta paluu kotiin muuttuneena ja todellisen minuutensa perheeltään edelleen salaavana ihmisenä jättää suojukset auki ranskalaisohjaajan suosimille äkkiväärille käänteille.

TOISIN kuin lajin vuosikymmenten takaisissa klassikoissa Audiard ei johdata lauluesityksissä yleisöä mielikuvituksen syövereihin arkitodellisuutta pakoon vaan juoksuttaa juonta laskelmoidusti eteenpäin.

Siinä alamaailman pelätystä päälliköstä on tullut rikosten uhrien auttaja ja hyväntekijä, mutta entisen vaimon löydettyä uuden rakastajan vanha roiston luonne nostaa päätään.

Teoriassa Audiardin virtaviivainen metodi voisi palkita etäännytyksen rajojen hämärtyessä, mutta käytännössä ohjaajalla ei ole silmää kerronnan kipeästi kaipaamille hienovaraisemmille nyansseille.

Ranskalainen elokuva sijoittuu pääosin Meksikoon ja on paljolti espanjankielinen. Varsinaiset kuvaukset on silti tehty Pariisissa. Ratkaisu ei tunnu loppuun saakka harkitulta.

Emilia Perez on elokuvana ympäristöään eksotisoiva ja auttamattoman ulkopuolinen. Audiardille Mexico Cityn miljoonakaupunki on huumehelvetti ja kurjuuden kulissi, jota hän lähestyy läntisen kulttuurielitistin ylimielisyydellä.

Päähenkilön identiteetin muutoksestakaan ei synny verevää draamaa vaan halvahkoa melodraamaa tai suoraa saippuaoopperaa. Vähemmistön äänitorvena elokuva on keskenkasvuinen.

Teknisesti virtuoosimaisen elokuvan tyylitietoisuus ei loksauta leukoja tai kosketa, koska sen henkilöt ovat höliseviä kuoria ilman sielua.

Lopputulos on kuin Almodóvaria pyssyillä.