Kokenut dokumentaristi ja kirjoittaja Arvo Tuominen on saanut loistavan idean, lähestyä hyvin tuntemaansa mutta nyt suljettua Venäjää sen naapurimaista käsin taustakumuna Ukrainan sota.

Tuntuu että teoksen nimi on markkinointia, koska missään näistä maista ei ilmene paniikkia. Joko luotetaan Natoon tai omaan ulkopoliittiseen taitoon.

Teoksen rakenne on kompromissi reportaasin ja faktamateriaalin välillä. Tuominen kertoo kokemuksiaan Venäjän naapurimaissa, motoristiajeluistaan maanteillä tai istahtamisestaan kapakoihin tunnustelemaan ihmisten mielialoja.

Aleksin kautta Vladimir Putinille olisi voinut lähettää terveiset, että parasta mitä Venäjä voisi tehdä ryvettyneen imagonsa kohentamiseksi olisi nimetä Kaliningrad uudelleen Kantgradiksi kaupungin kuuluisimman pojan mukaan.

TEOS on täynnä hyviä kiteytyksiä, kuten Venäjän tosi olemus nurkanvaltaajasuuryhtiönä syntyneenä 1990-luvulla suuren oligarkkisodan hedelmänä.

Toinen oivallus: Ukrainan sota ei ole uutta, koska Venäjä on väkivallan synnyttämä, varjagiviikinkien ja mongolien tekemä valtio, eikä se sotimatta säily.

Mutta koska ensin kaanien miehet, sitten Kaarle XII suomalaisineen, Napoleonin suuri armeija ja Hitlerin hordit ovat lahmanneet lakeuksia, pelko istuu venäläisen sydämessä, ja Putinin oli helppo puhaltaa se liekkiin Naton itälaajentuessa. Tämä olisi pitänyt tietää, mutta brysseleissä ei tunneta itähistoriaa.

Vaikka opus keskittyy kuvaamaan Dorian Putinin kasvoja Suomen ja kahdeksan muun rajamaan peilistä (Tuominen on jättänyt Valko-Venäjän laskematta mukaan), olennainen on johtopäätös, jota hän vielä viitteellisesti luonnostelee: EU on auringonlaskun maanosa muun maailman ryhmittyessä Kiinan ja muiden BRICS-jättiläisten ympärille.

Venäjä on siinä Aasian mahtien energiahuoltaja. Se ei sorru, vaikka HS, IS, IL ja Yle joka päivä kuorossa povaavat Putinin kaatumista.

Uutta tietoa Tuomiselta valuu putkenaan. En ole tiennyt Putinin surullisenkuuluisan ’erikoisoperaation’ olevan suora laina jenkkien Irakin sodasta. Ja Valkoisen talon nykyinen Rymy-Eetu eroaa venäläisveljestään vain holtittomampien puheidensa takia, keinot ovat samat.

Tekijä osoittaa usein esimerkein amerikkalaisvaltiomiesten puheista, ettei maa tekisi ydinvastaiskua, jos Venäjä iskisi ydinkärjillä vaikkapa Frankfurtiin, Nato-untuvikko Helsingistä puhumatta.

Arvo Tuominen. KUVA OTAVA

EUROOPPALAISEN käytäväkäyntissä Tuominen alkaa Norjan Kirkkoniemestä, joka on Pohjois-Suomen portti, jos Venäjälle mielii, kuten etelä-suomalaisille Viron Narva.

Turskaa haistellessa anti jää valjuksi, mutta moni asia on Naton perustajamaassa toisin: Neuvostoliitto muistetaan vapauttajana saksalaisista, yhä käydään idänkauppaa ja välit ovat toimivat taannoisen Barents-yhteistyön jäljiltä.

Tuominen suosittelee tätä suomalaisillekin: kauppaa, matkailua, ihmissuhteita. Täyskiellon takia Venäjä lukee meidät Baltian maihin, ei maltillisiin Pohjoismaihin.

Tuominen on lukenut paljon, mutta tuntuu että Suomen osalta tärkeä klassikko, Raoul Palmgrenin Suuri linja (1948, 1976) on jäänyt välistä kirjoittajan väittäessä kansallistunnon nostamisen jääneen ”Suomessa asuneen ruotsalaisen yläluokan tehtäväksi”.

Tosiasiassa fennomanian loi porvarissivistyneistö merikapteenin poikien J.L. Runebergin ja J.V. Snellmanin johdolla. Yläluokka tähysi yhä Svean syliin. Tosin lähes 4 000 aatelispoikaa värväytyi autonomian aikana Venäjän armeijaan ja laivastoon, viimeisimpinä C.G.E. Mannerheim.

KATSAUKSET rajarailon syövereihin tuottavat hauskoja kuvia. Narvassa amerikkalainen sotilas sanoo: ”Narvajokea pitkin kulkee sivilisaation ja barbarian raja”. No jaa, American civilisation…

Vilnassa köpötellessään Tuominen ei muista kertoa, että se on ”vanha puolalainen kaupunki”, kuuluihan se sotien välin marsalkka Pilsudskin valtakuntaan. Mutta kiintoisa muistutus on, että pelätty turvallisuuspäällikkö Lavrenti Berija olisi palauttanut Suomelle Kannaksen, ellei Nikita Hruštšev olisi teloituttanut häntä.

Enemmänkin, hän olisi palauttanut kapitalismin Neuvostoliittoon. Hän parhaiten tiesi, miten huonosti systeemi toimi.

Kun matkamiehemme on päätynyt Moldovaan ihmettelemään Transnistrian neuvostoulkomuseota, hän tekee jo neukkuaikana suositun ekskursion viinitilalle kummastellen moldovalaisviinien korkeata tasoa, kun hän aikanaan neuvostolassa inhosi makeita moldavialaisviinejä.

Nyt joutuu äimistelemään, miksei hän puhu mitään Belyi Aistista, moldovalaisesta brandysta Valkohaikarasta, mikä mennen tullen nokkii ranskalaiset konjakit. Suomessa sitä ei saa kuin tilaamalla tai Tallinnasta.

Eturintaman maista poikkeaa Valko-Venäjä. Kun tekijä kehuu maan tunnetuinta brändiä, Belarus-traktoria ja kertoo Aljaksandr Lukašenkan palauttaneen vuonna 1994 valtion talouselämän kärkeen, hän ei muista Suuren johtajan alkuperäistä ammattia: kolhoosin traktoristi. Silloin Belarusin pelastaminen tuli ikään kuin kyökin kautta.

Pieniä virheitä on jäänyt korjaamatta, kuten Baltian ketju 1989: se oli 23.8., ei 23.3. Maaliskuussa olisivat kengät kastuneet Tallinnasta Vilnaan.