Arthur Franckin elokuvassa on aihe, jonka perässä rahoittajat tuskin ovat kilvan juosseet. Dokumentissa on silti yllättävää ajankohtaisuutta.

Rane Aunimo

Demokraatti

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etyk huipentui Helsinkiin heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1975 monen aikalaisenkin ihmetykseksi.

Neuvostoliitto halusi kohentaa mainettaan ja vahvistaa sotien jälkeen syntyneet Euroopan maiden rajat. Vastahakoisessa Yhdysvalloissa koko prosessia epäiltiin ensin vihollisen juonitteluksi. Lopulta länsi keksi tarinaan omat metkunsa.

Keskellä tasapainoillut Suomi sai järjestettäväkseen huippukokouksen, joka oli myös itsevaltaisen Kekkosemme uran kruunu. Vuosien neuvotteluiden jälkeen pääkaupunkiin kokoontui yli kolmekymmentä maailman johtajaa allekirjoittamaan yhteistä julistusta.

Edessä oli vielä kolmipäiväinen koettelemus, politiikan virstanpylväs, nukuttava istuntomaraton ja taistelutanner. Mutta myös aika iso vitsi, Franck todistelee.

THE HELSINKI EFFECT (2025) katsoo historian pölyttyneitä asiakirjoja ja kokousrumbaa tekoälynkin suomin huvittunein silmin. Brezhnevin ja Kissingerin arkistolausunnot heräävät eloon äänisimulaatioiden avulla.

Dokumentin kertojalla on riemukkaan viisasteleva tyyli. Tämä kaivelee, pysähtelee ja tulkitsee juuri näkemäämme tai kuulemaamme. Historia hengittää ja kaikenlainen tärkeily loistaa poissaolollaan.

Välillä elokuva vakavoituu, koska kyse ei ole vain leikinlaskusta. Neuvostoliitto taipui myönnytyksiin, vaikka koki menestyneensä. USA piti hommaa turhana teatterina mutta onnistui.

Dokumentti havainnollistaa erinomaisesti diplomatian luonteen, joka ei ole pikavoittoja vaan väsytyskamppailua.

Kommunistinen Neuvostoliitto ei jaksanut vaan romahti. Brezhnev antoi lännen pirulle pikkusormen, mutta se vei koko käden.