Jos olet yksi niistä, joille William Shakespearen (1564-1616) näytelmät herättävät ennakkoluuloisia mielikuvia jonkinlaisesta raskassoutuisuudesta, huoli pois, sillä Teatteri Jurkassa nähtävä Myrsky on kaikkea muuta.

Se on notkealle näyttelijäntyölle ja pilkkeelle silmäkulmassa rakentava neljän näyttelijän ilonpito, joka ei suhtaudu lähdemateriaaliinsa ryppyotsaisesti.

Jos taas olet yksi niistä, joilla on jo lippu varattuna, koe olevasi onnekas, esitys on nimittäin jo loppuunmyyty.

Erik Söderblomin sovittaman ja ohjaaman Myrskyn voi hyvin asetella edellä mainitun listauksen jatkoksi.

Arviolta vuonna 1611 valmistunut näytelmä jäi englantilaisen suurkirjailijan viimeiseksi. Jäähyväisteokseksikin sitä usein kuulee tituleerattavan.

Tarinassa Milanon entinen herttua, syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, nostattaa myrskyn kostaakseen vallan anastaneelle veljelleen Antoniolle.

Antonion laiva haaksirikkoutuu ja veden varaan joutuneet pelastautuvat Prosperon saarelle.

Haaksirikkoisten joukossa on myös Napolin prinssi Ferdinand, johon Prosperon tarmokas ja isäänsä armollisempi tytär Miranda rakastuu. Juoniaan punovan Prosperon on kohdattava oma kostonhimonsa. Pystyykö hän antamaan anteeksi vihamiehilleen?

SHAKESPEAREN NÄYTELMÄ on monille tulkinnoille avoin. Taianomaisuutta ja fantasiaa puskevan tarinan on koettu muun muassa kertovan anteeksiannosta, vallasta ja vallattomuudesta, sivistyksestä tai sen puutteesta, ihmisen asemasta kaoottisessa maailmassa.

Esityskään ei liioin taluta kädestä. Söderblom on katsojan käden sijaan tarttunut alkuperäisteoksen monitulkintaiseen luonteeseen ja tiristänyt varsinkin sen komediallisista elementeistä kaiken irti, viimeistä tippaa myöten.

Esityksessä nähdään poikkeuksellisen vakuuttava kaarti maamme eturivin näyttelijöitä: Martti Suosalo, Marc Gassot, Minttu Mustakallio ja Tuukka Leppänen. Kokemus ja taituruus todella välittyy. Nelikko on kuin yhteen hitsautunut kaverijengi, jonka maagiseen sisäpiiriin yleisö kutsutaan mukaan.

Prosperon käskyläinen, ilmanhenki Ariel (Gassot) tasoittaa tietä jo ennen esityksen alkua imuroidessaan huoneteatterin pölyisiä lattioita.

Saaren hämmentyneet haaksirikkoiset. Kuvassa Martti Suosalo (vasemmalla), Marc Gassot, Tuukka Leppänen ja Minttu Mustakallio. Marja Uusitalon pukusuunnittelun innovatiivisuus ihastuttaa.

Katsomon penkkiin istuuduttua karikatyyrimäinen näyttelijäntyö lyö kuitenkin ensin kasvoille.

Jurkan intiimissä tilassa uhkaavana kostoaan jylisevän Prosperon (Suosalo), hentoäänisenä lepertelevän Ferdinandin (Leppänen) ja naamat ahdistuksesta mutrussa olevan hovin elekieli ampuu reilusti ja korkealta yli. Ainut maadoittuneempi hahmo tuntuu olevan Mustakallion kirkassilmäinen Miranda.

Kun Suosalo yhtäkkiä keskeyttää Paavo Cajanderin 1800-luvun lopun näytelmäsuomennoksen seuraamisen ja kysyy, ymmärtääkö yleisö siitä mitään, tai kun Mustakallio ihmettelee, miksi eturivissä istuva katsoja selailee käsiohjelmaa kesken kohtauksen, esityksen railakas tyyli jäsentyy ja sulattaa alun vastarinnan. Ai niin, kyseessähän on leikki!

Yhdessä Saku Kaukiaisen salamaa iskevän valosuunnittelun kanssa näyttelijät synnyttävät näyttämölle hillittömällä tempolla myrskyävän pyörteen. Neljän suora pudottelee välistä hahmonsa lattialle, ovat läsnä esiintyjäpersoonina, tulevat ja menevät, kunnes hyppäävät takaisin näytelmän maailmaan.

Suosalo kehollistaa omaa perintösaarensa hallinnan menettämistä surevan Kalibanin tavalla, joka voi saada herkemmän katsojan ymmärtämään esitykselle annettua sisältövaroitusta.

SÖDERBLOM ON kirjoittanut mukaan myös taidetta ja nykyisyyttä reflektoivan, varsin rönsyilevän kommenttiraitansa.

Kyytiä saa esimerkiksi hallituksen leikkaukset ja taiteen tekemisen surkuhupaisuus. Mustakallion demonstraatio ilmiöksi nousseesta, Suosalon tähdittämästä Kiviä taskussa -musikaalista on älyvapaudessaan piste iin päälle.

En osaa sanoa onko tilanne improvisoitu vai käsikirjoitettu, ehkä ei sen väliä. Shakespearekaan ei säästy kritiikiltä ja katsojalle muistutetaan kirjailijasta oman aikakautensa tuotteena.

Shakespeare antaa muutenkin kokonaisuudelle huokoiset raamit, joiden sisälle työryhmä luo omat suuntaviivansa. Esitys näyttää yleisölle sekavan maailmamme ja kysyy mihin täällä voi luottaa? Katsojana taas miettii, voiko mihinkään näkemäänsä suhtautua vakavasti?

Esityksestä ei voi puhua ilman Marja Uusitalon riemastuttavaa pukusuunnittelua. Uusitalon suunnittelussa yhdistyy nerokkaalla tavalla pitsinen nyökkäys epookkiin, tyynyt sekä muut vuodevaatteet: aateliset hoippuvat saarelle suoraan sängystä repäistyn näköisinä.

Erityisesti muovin innovatiivinen käyttö peilaa sitä samaa iloista leikinlaskua mitä näytelmän muukin sovitus.